Minimökkijuhannus kaupungissa

En ole mikään himomökkeilijä. En etenkään juhannuksena. Olemme viettäneet useamman juhannuksen kaupungissa milloin mistäkin syystä. Ehkä yksi suurimmista syistä on ollut se, että en ole koskaan aloittanut kesälomaa juhannukselta, ja senpä vuoksi reissaaminen satojen kilometrien taakse viikonlopuksi ei ole houkuttanut - kun sieltä pitää tyypillisesti palata vielä takaisinkin viimeistään sunnuntaina saattamaan maailma valmiiksi ennen lomille jäämistä.

Kellumista Kivinokassa. Taustalla Pasilan TV-torni.

Tänä juhannuksena saimme yhdistettyä mökki- ja kaupunkijuhannuksen mitä parhaimmalla tavalla: otimme metron Kulosaareen ja jatkoimme pari kilsaa jalan - ja olimme perillä Kivinokassa, keskellä mökkijuhannusta.

Kivonokkaan ei pääse autolla, mutta muilla kulkuneuvoilla kyllä.

Kaupungin siluetti, rehevää luontoa ja saaristolaisfiilistä - all in one.

Kivinokka on se paikka, jonne Allu vei Lucyn Kjell Westön ihanassa Missä kuljimme kerran -romaanissa. Kivinokassa on siis vietetty kesää kautta Helsingin historian. Aiemmin majat olivat työväestön kesämökkeröisiä. Toki tänäkin päivänä iso osa omistajista on varmasti työssä käyviä, mutta kohtalaisen hyvätuloista sellaista; ränsistyneestäkin kuuden neliön majasta pyydetään jopa 30 000 euroa.

Nelivuotias kummipoikamme toimi kaavoitusarkkitehtina ja työnjohtajana, kun kaupunkimme alkoi nousta hiekasta.

Kivinokka oli jännä mesta. Paljon vieri vieressä olevia pikkumökkejä, uimaranta, yhteisvessat, vesipisteitä siellä täällä. En ihan osaa sanoa, oliko Kivinokka mielestäni riittävän kansoitettu ja siksi anonymiteetin turvaava, vai olisivatko naapurit ruvennut pidemmän päälle ärsyttämään. Uimarannan mustaa hiekkaa tonkiessani en voinut olla miettimättä vastarannalla 30 vuotta sitten tupruttanutta Kyläsaaren jätteenpolttolaitosta.

Juhannustanssit. Pieni kavaljeerini antautui Los Laajasalos'in rytmien vietäväksi vasta hieman myöhemmin.

Tällainen minimökkijuhannus oli mitä mainioin: seura oli loistavaa, sää suosi, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi muttei överisti, juhannustanssitkin on nyt tsekattu, ja luksusloppukaneettina: Kivinokasta saattoi ottaa viimeisen metron takaisin kotiin ja matka taittui julkisilla tunnissa takaisin omaan sänkyyn ja unten maille.

Puhelinlangat laulaa ja taivaalla loistaa superkuu.

Kun mulla ei nyt ole mitään kässäjuttuja kerrottavana (ei vaan ole hotsittanut), niin keräilenpä tähän loppuun vielä kuvia juhannuksen varrelta ja sunnuntain Suomenlinnan-keikalta.

Kesän eka mansikkakakku. Palvova, jonka kermavaahto on maustettu lemon curdilla. Toimii!

Vasten ilta-auringon siltaa.

Sateisen juhannuspäivän must-have: Suomi-filmi (Vaimoke), villasukat ja ristikko.

Terkkuja sumuisesta Helsingistä!
Onneksi tämä on vain sumua eikä Kaakkois-Aasian myrkkysavua (tsemppiä, Singapore!).

Sitten yhtäkkiä sumu alkoi laantua. 

Suomenlinna on kyllä kaunis paikka. Tämäkin uimapoukama!

Täällä asuu Hobitti?

Näissä melkein-tippukiviluolan kattoholveissa
on meikäläisen teekkarilakkia nuohottu taannoin oikein huolella.

Bon Jovage

Pakko tunnustaa, en ole koskaan suhtautunut musiikkiin kovinkaan suurella tunteen palolla. Tai siis kyllä jokin kappale oikealla hetkellä saa aikaiseksi kylmät väreet, ja toisinaan tuntuu, että voisin pakahtua johonkin tiettyyn hetkeen sopivan biisin soidessa. Mutta minulle mikään kappale tai sävelmä ei ole elämää suurempi. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi musikaalinen - tykkään kyllä laulaa, pysyn jossain määrin sävelen syrjässäkin kiinni, ja itse asiassa hyräilen mielessäni tosi usein. Pidän tosi monenlaisesta musiikista, mutta en kuuntelemalla kuuntele musiikkia juuri ikinä; se on minulle aina vain taustamusaa. Minulle musiikki on viihdettä, ei taidetta.

Viihdementaliteetilla hyppäsimme serkkulikkojen kanssa Tampereen-junaan ja suuntasimme jo toistamiseen Bon Jovin konserttiin. Ja mikäs siinä, aina kun matkustan Tampereelle, kuuluu hauskanpito oleellisena osana matkasuunnitelmaan. Tampereella ei suotta hienostella, vaan annetaan mennä rempseesti vaan. Niinpä pyörähdimme ensin Ale-pupin terassilla, kanttasimme sieltä ravintola Saludiin maittaville pihveille ja lopulta aurinkoiselle Ratinan stadionille. Odottelu-Fresitat tarjoiltiin muovituopeista ja lämppäri-Jonnen tarttuvimmat biisit olivat Vain Elämää -sarjasta tuttuja. Ja tätä on nyt ihan turha lukea ironisten silmälasien läpi - aurinkoinen ja lämmin sää ja letkeä meininki vaan vetivät mukanaan ja karsivat kaiken hienostelun tarpeen.

Paria minuuttia yli kahdeksan lavaste-cadillacin valot syttyivät ja Bon Jovin ukkelit kiipesivät lavalle. Seurasi tuttuja biisejä ja tuntemattomia biisejä. Soundi oli aika juurevaa - sellaista jenkkimusaa, jota säestetään yhtä aikaa sekä akustisella että sähkökitaralla ja jonka musiikkivideossa ajetaan Ameriikan halki avoautolla tukka hulmuten. Sellaista vähän keski-ikäistä ja vähän Brucemaista. Hyvä, letkeä meininki ja varma ote jatkui läpi setin.

Ennen encorea ajattelin, että no niin, nyt se tulee tunnollisesti vetäsemään vielä pari klassikkoa ja sitten on homma paketissa. En tiedä, johtuiko se hämärän laskeutumisesta vai korvatulppien irti nyhtäisemisestä, mutta ihan kuin ekasta encore-biisistä olisi alkanut uusi, energisempi keikka! Kaikkinensa ukkelit vetivät tinkimättömän ammattimaisesti 2 tuntia 45 minuuttia. Ihan ei Livin' on a Prayerin ylimmät sävelet enää taipuneet entiseen malliin ja Someday I'll be Saturday Nightin sovitus kulki matalamman kautta, mutta toimivaa settiä silti. 

Olen nyt käynyt sekä Bonin että Madonnan keikalla kahdesti. Yhteistä kummallekin on tietenkin nostalgia: musiikkimakuni ei ole kehittynyt paljoa sitten teinivuosien. Kumpikin artisti on rymynnyt läpi vuosien ja vaihtelevien musatyylien omalla tyylillään, ja kumpikin on tietyllä tapaa koittanut pysäyttää aikaa omalla kohdallaan. Mutta kummatkin, Bon ja Madonna, ovat myös melkoisen työmoraalin omaavia viihdyttäjiä, jotka myös osaavat nöyrästi helliä yleisöä vanhoilla makupaloilla. Vanhassa vara parempi.

Ruottalaissukat

Kyllä täällä hengissä ollaan, vaikkei juuri mitään puuhatakaan. Minun oli tarkoitus tehdä tänne joulukalenterin tapainen kahdeksan luukun prinsessahääkalenteri Madden häitä fiilistelläkseni, mutta ei ole ollut aikaa puuhastella. Jää siis countdown Ruotsin prinsessahäihin tekemättä.

Sain kyllä taannoin aikaiseksi ruotsalaishenkiset sukat kummipojalleni. Lanka oli aiempien sukkien jämälankaa ja tietysti se loppui kesken. Ja eihän tollasia iänkaikkisen vanhoja teemalankoja enää mistään saa. Joten vähän piti purkaa ja soveltaa erinäisistä langan pätkistä.

Tyhmä ei tätä virhearviota ja parsimista lopputuloksesta huomaa - ja fiksu ei viitti sanoa.

Hauskaa Wappua!

Ämpärin kyljessä lukee "Herra Kiljusen parempi kilju". Ämpärissä putputtaa sima - käymistuote sekin. Itte tein, ekaa kertaa ikinä. Siitä fariinisokeripussin kyljestä. Paitsi että höläytin liikaa fariinisokeria, joten jätin tavan sokerin pois. Eli tein tummaa simaa. Rusinat ovat nousseet pintaan. Hauskaa vappua!

Löydöksiä himalomasta

Loman viimeiset päivät menivät niin hujauksessa ystävän polttareissa, ulkoillessa ja syödessä, etten ehtinyt koneen ääreen istahtaa. Lomani ja ihmiskokeeni ovat siis ohi ja palasin tänään into piukeana töihin - liekö syy rentouttavassa lomassa, uusissa tehtävissä vai kevätauringossa. Tässä kuitenkin vielä muutama summeeraus himalomasta:

     Kyllä se kevät sieltä puskee

Löydös numero 1: Kotiloma rentoutti. Matkailu on toki avartavaa ja reissussa mieli virittyy aivan eri tavalla näkemään uusia asioita, mutta reissun päällä kroppa ei oikein malta levätä. Eli sen minkä kotilomassa mielen stimuloinnin suhteen häviää, sen kropan rentoutumisessa voittaa. Reipas liikunta, syöminen ja nukkuminen lienee salaisuus maallisen tomumajan hyvinvointiin - ja ainakin minulle noita kolmea on helpompi vaalia kotosalla.

Löydös numero 2: Viikon himaloma tuntui melko pitkältä ja siinä ajassa voi päästä irti arjen ympyröistä. Kun tekee sopivasti muttei liikaa, niin loma ei valu hukkaan mutta ei myöskään ressaa. Ja pieni puuhastelu irrottaa ajatuksetkin lomamoodiin.

Löydös numero 3: Kotikaupungissa on helpompi tehdä hyviä ruokalöydöksiä kuin reissussa. Reissussa mennään pitkälti opaskirjojen ja muutaman kaverisuosituksen varassa. Ja kotikaupungissa ruokahelmiin on helppo myös palata. Minulle herkuttelu näyttää olevan luontevin tapa hemmotella itseäni.

Löydös numero 4: Kotilomalla on perhanan paljon vaikeampaa saada kulumaan rahaa yhtä paljon kuin ulkomaan matkalla.

Löydös numero 5: Hemmottelu vaatii suunnitelmallisuutta ja ennakointia. Viikon varoaika ei riitä, mikäli haluaa varata jonkin tietyn investoinnin itseensä.

Hemmoloma, päivät 4 ja 5

Sain viikko sitten idean osallistua Jolien henkilökohtaiselle meikkikurssille osana hemmottelulomaani, ja ihanteelliseksi päiväksi ajattelin kiirastorstaita. No, eihän se enää tällä varoitusajalla onnistunut, vaan kurssi olisi pitänyt varata 3-4 viikkoa etukäteen. Jatkan siis samoilla teini-ikäisenä opituilla meikkivinkeillä kuin tähänkin asti ja jätän luonnonkosmetiikkavalaistumisen jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kiirastorstain kohokohta oli kuitenkin illallinen Gaijinissa. Jos pääsiäisenä kuuluu nautiskella ruuasta, niin tämä oli juuri sitä. En ole riittävän hipsteri, että olisin malttanut katkaista maistelunautintoani annosten valokuvaamisella, mutta voin suusanallisesti vakuuttaa, että menu Suginami oli todella hyvä. Ehkä viimeinen lämmin ruoka, possu tonkatsu oli snadi - ei nyt pettymys mutta - lässähdys muuten niin nousujohteisessa annosilotulituksessa, mutta yhtä kaikki, herkkuaherkkuaherkkua!

Ilta jatkui vielä drinkkien merkeissä, ja maistoin muun muassa elämäni ensimmäisen dry martinin. Odotin jokaisella siemaisulla, että muuttuisin Mad Menin ihanaksi 60-luvun naiseksi - mutta turhaan.

Pitkäperjantain aamu valkeni kirkkaana ja kuosittava aamiainen tuli tarpeeseen. En ikinä jätä arkenakaan aamiaista väliin, mutta loman ja olemisen sietämättömän keveyden kunniaksi päätin duunailla vähän ekstraa: uppomuna [nyt tähän joku munavitsi], avokadoa, herkkujuustoa ja appelsiinia. Ja telkkarista ihanan hypnoottista junarataa.

Hemmoloma, päivä 3

Tänään matkakohteeni Helsinki aiheutti hetkellisesti sellaisen turhautumisen, että tuli ikävä Tukholmaa. Olin nimittäin pyhittänyt päivän shoppailulle. Sovitin varmaan 30 riepua ja sain ostettua yhden mustan persoonattoman neuleen. Että se siitä shoppailuparasiitista.

No, sain kyllä hommattua myös takin. Mutta siinäkin meinasi tulla hätä käteen. Olen lykännyt kevät-/syystakin ostamista jo kahdella vuodella, sillä tarjontaa on näinä kahtena vuonna ollut tasan kahden vaihtoehdon verran: joko trenssi tai nahkarotsi. Sama linja näyttää jatkuvan tänäkin vuonna, ja nyt en vaan voi kulkea villakangastakilla enää kesäkuun alussa. Pitkän kompromissimietinnän perusteella kategorisoin itseni enempi nahkatakkiseksi tytöksi kuin Charlotte York -tyyppiseksi berberibeibeksi, joten rotsi lähti mukaan. Mutta sisäänostajat hei, olis aika helppo erottautua tuomalla valikoimiin edes joku kolmas vaihtoehto.

Urheiluvälineshoppailut sen sijaan sujuivat paremmin kuin hyvin. Olen haaveillut vuoden verran ohutpohjaisista "paljasjalkakengistä" salikäyttöön, ja nyt löysin riittävän tossumaiset Barefootit. Tossut pääsivät tänään tositoimiin kahvakuulatreenissä; ja voin suositella! Tuntuma maahan oli paljon parempi kuin normitossuilla, tasapaino löytyi ihan eri tavalla ja ihan kuin keskivartalon tukikin olisi ollut helpompi pitää (tai sitten eilinen fyssarikäynti sai minut kiinnittämään enemmän huomiota vatsanseutuun).

Joo-o. Mutta eipä osoittautunut Helsinki miksikään ostosmatkailijan mekaksi. Ja vaikka shoppailu olisikin lähtenyt käsistä, niin himalomalla ei ainakaan tarvitse jännätä, mahtuuko ostokset paluumatkalla matkalaukkuun.

Hemmoloma, päivä 2

Loman toinen päivä alkoi turistimeiningeissä, siis lomakorttien postittamisella. Lomaterveiset lähti jokaiselle kummilapsellemme. Helsinki-aiheiset postikortit ovat kyllä yleisesti ottaen ihan älyttömän rumia. Onneksi tätä kirjoittaessani luin Virkkukoukkusen Facebook-sivuilta, että Koukkuselta on just ilmestynyt Helsinki-aiheisia postikortteja. Ovat vähän eri luokkaa kuin nuo harmaassa caipiroskassa kelluvat känniristeilyalukset.



Päivän hemmotteluannoksen virkaa toimitti hierojakäynti. En ole ikinä käynyt missään hieronnassa, mutta nyt hemmotteluloman nimissä päätin repäistä ja kokeilla, mikä on tuomio alaselälleni. Sain lyhyellä varoitusajalla vuoron fyssariopiskelijalle, joka oli kyllä minusta varsin pätevä - ja opiskelijatyöt kustantavat vain puolet listahinnoista.

Fyssari möyhensi alaselkääni puolisen tuntia ja antoi tuomion: yliaktiiviset alaselän lihakset - siis aamuin illoin lisätreeniä poikittaiselle vatsalihakselle, salilla polvet maahan punnerruksia ja lankkuja tehdessä ja vatsaa sisään aina kun voi ja muistaa. Ja muutama lisäkäynti, jotten lusmuilisi. Miten tässä näin kävi? Menin olevinaan rentouttavaan hierontaan ja sain hirveän listan kotiläksyjä!

Selän möyhennys sai aikaan ihanan rennon olon ja pehmensi lihasten lisäksi pään. Toikkaroin hierojalta suoraan kaupungille ja näin auton, joka hinasi mammuttia. Kai kunnon rentoutuminen voi aiheuttaa näköharhojakin.

Hemmoloma, päivä 1

Hemmottelulomani ensimmäinen päivä oli pyhitetty lounastamiselle ja päiväkahvittelulle ystävien ja heidän pikkumiestensä kanssa. Lounasta nautimme hämmentävimmässä ravintolassa, missä olen käynyt pitkään pitkään aikaan: Social food.

Social food on muutaman Master Chef -kilpailijan lounasravintola Käpylässä. Ravintola on todellakin lounasmesta, se ei ole auki iltaisin. Ruoka on maukasta ja rehellistä: maksakastiketta, nyyhtöpossua ja kuukausittain vaihtuva makkara-annos. Nyyhtöpossu omppulohkoilla oli mainiota ja suussa sulavaa - "lusikalla syötävää", kuten ystäväni asian ilmaisi.

Lisukepöydän antimet kuulostivat minkä tahansa lounasruokalan tarjoomalta: vihreää salaattia, porkkanaraastetta, punajuurta, linssisalaattia ja ohraa - mutta erityisellä twistillä. Porkkanaraasteessa oli vivahde vietnamilaista makua, linssisalaatti vei kielen mennessään ja vihreät lehdetkin olivat laadukkaan rapeita. Ja leipä... taivaallista! Helsingin parasta patonkia, ehdottomasti.

Mikä tässä nyt sitten oli muka niin hämmentävää? No se interiööri! Ravintolan sisustus on nimittäin kuin vanhusten palvelutalon ruokasalista. Asiakaskunnasta iso osa olikin lähihuudien vanhuksia. Sisustus ei ollut millään lailla trendikäs, ei edes retro, vaan persoonatonta viilua lattiasta kattoon. Ja kuitenkin seinillä oli valtavan  hienoja (en nyt muista kenen valokuvaajan) rakennuksista otettuja valokuvia. Mutta sisustus - tai siis sen puute - ei haitannut: ruoka oli erinomaista ja edullista. Ehdottomasti bussimatkan arvoista.

Lomapäivän ilta jatkui herkuttelun merkeissä: iltapala Eerikin pippurissa. En ikinä hyppäisi arki-iltana puoli yhdeksältä bussiin rulla-kebabin vuoksi. Mutta lomalla niin voi tehdä.

Hemmotteluloma Helsingissä, päivät -1 ja 0

Hurraa! Alkava viikko on talvilomaviikkoni. Suunnittelimme ensin lähtevämme muutamaksi päiväksi lähilomalle Tukholmaan, mutta päätimmekin sitten jäädä kotiin. Lupasin itselleni, että käytän Tukholman reissusta säästyneet rahat itseni hemmotteluun täällä kotikulmilla. Pysyy raha Suomessa ja kansantalouden pylpyrät pyörimässä.

Jos totta puhutaan, niin minua ällöttää sana "hemmottelu". Tulee mieleen jokin tyhjänpäiväinen kuumakivihoito tai muu kiusallinen löllyminen jossain mutakylvyssä. Lisäksi olen kuitenkin aika nuuka, joten en osaisi nauttia esimerkiksi jalkahoidosta, vaan pitäisin sitä rahan haaskauksena. Mutta aion tehdä hemmottelun omalla tavallani: asioilla, joita en arkena tekisi.

Vaikka tämä viikonloppu ei vielä lomapäiviä kuluttanutkaan, virittäydyin hemmolomatunnelmaan lauantaina vierailemalla Petri's Chocolate'n juuri avatussa liikkeessä Eirassa. Heräteherkuttelin mustaherukka-suklaa-kakkupalalla ja ostin kotiin vietäväksi pari praliinia ja macaron-leivosta (jostain syystä Petrin listoilta ei vielä löydy cocoroneja).

Petrin suklaat ja kakut ovat siitä hyviä, että niitä ei ole kyllästetty sokerilla, vaan ne maistuvat oikeasti suklaalta ja marjoilta. Monet herkuista on myös täysin laktoosittomia ja gluteenittomia. Petri tekee suklaansa Fiskarsissa, ja kahvila-myymälä hänellä on ollut pari vuotta Töölössä - ja nyt siis myös Eirassa. Samalla keikalla huomasin, että Théhuone oli avannut toisen liikkeen samoille huudeille. Hienoa, että pienet, laadukasta tavaraa myyvät kivijalkakaupat ovat saaneet tuulta alleen ja laajentavat!

Tämän päivän arjen poikkeama oli virpomakahvit kera itse leivottujen pullien: aikuiskahvittelijoille rahkapullaa ja virpojille hiiripullia. Jouduin lahjomaan vieraitakin virpojia hiiripullilla, kun suklaamunat loppuivat kesken ja eräskin trulli rupesi vääntämään itkua. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin - lopulta noitalauma kilpaili, kuka saa hiiripullan ja kenen on tyytyminen Kinderiin.

Lisää huomenna!

Tää sää!

Ihan mieletön auringonpaiste, huippua! Nyt siitä voi taas nauttia. Mulla nimittäin tulee joka vuosi jossain maaliskuun paikkeilla auringon kömpiessä esiin noin viikon kestävä hedari. Viime sunnuntai oli yhtä kirkas kuin tämäkin, ja männäviikon maanantaista perjantaihin meikällä tykytti otsassa, ohimoissa ja silmän takana. Kaamoksen käkkiäinen ei shokitta auringonvaloon totu. Mutta nyt olen taas sinut arskan kanssa, joten kyllä kelpaa.

Tuntuu, että viime viikon poteminen aiheutti hirveän liikuntavajauksen, joten sitä pitänee ottaa takaisin ensi viikolla: mikäli aurinkoiset kelit jatkuvat, aion parina päivänä livistää töistä liukuman turvin vähän aiemmin hiihtämään ja hankkimaan pisamia.

Hommasin siis sukset joulunjälkeisistä alennusmyynneistä. Olen käynyt sitkuttamassa joka viikko ainakin rapiat 5 kilsaa, mikä on minusta ihan hyvä saavutus. Peruskoulun hiihtokisatraumat on siis taitettu. Eikä mennytkään kuin 20 vuotta. Mutta nyt melkein toivon, että lumi pysyisi vielä jonkin aikaa.

Trippi sushirajalle

Ruuanlaitossa määrien arviointi on hankalaa. Ei ole kiva, jos ruokaa jää hirveesti yli, mutta karjalainen minussa kantaa huolta myös siitä, että eihän ruoka lopu kesken. Määrien arviointi on helpointa normiarkena, kun ruokaa väsätään kahdelle. Partioleirien keittiöstä selkäytimeen on iskostunut määrät ja nyrkkisäännöt, joilla 50 leiriläistä ruokitaan ilman suurempaa näläntunnetta tai jämäruokaongelmaa. Vaikeinta on mitoittaa ruoka 6-10 hengelle.

Taka-alalla avosuhsia, keskirivissä käänteistä sushia ja etualalla kierresushia. Keskellä mustalla lautasella myös pisarasushia.

Harjoittelin mitoitusta kuudelle, kun emännöin sushi-iltaa työkavereilleni. Määrissä ei menty pahasti pieleen, joten kirjailen niitä tänne muistiin, jotta voin luntata jatkossa:

• 1 kg riisiä (keitettiin kahdessa erässä)
• 12 rkl riisiviinaetikkaa
• 12 tl sokeria*
• 3 tl suolaa*
• Käsien huljutusveteen reilu loraus riisiviinaetikka ja vähän suolaa ja sokrua.
• 700 g lohta oli aika reilu mutta bueno määrä. Ei tarvinnut kitsastella. Osasta duunattiin grillilohta, osasta tosi reiluja nigirejä ja liistesuiruista tuli vielä makeja.
• 2 avokadoa on hyvä määrä. Ja siitäkin saa jo mukavasti rullia ja nigirejä.
• 1 kurkku on riittävä, 2 oli liiottelua.
• Ravunpyrstöjen määrää en tarkkaillut. Niitä ei todennäköisesti tarvitse kuin muutaman.
• Tamago-munakkaaseen hyvä nyrkkisääntö on 2/3 munaa per henkilö. 4 munaa ja 0,4 dl sokeria.

Kyse oli siis todella reiluista annoksista.

Teimme myös kielitoimistolle palveluksen ja kokosimme suomenkielisen sushisanaston:

• nigiri = avosushi
• maki = kierresushi
• kaliforniarulla = käänteinen sushi
• tamago = muna 
• tamagotchi = pikkumunanen
• epämuodostunut maki = pisarasushi, kyynelsushi 

Ja kuulkaa, tämä oli oivallinen jälkkäri. Oi sitä mitoituksen helppoutta, kun kyseessä on annoskupit.


* virhe korjattu 24.3.2013: Alunperin olin listannut vain puolikkaan annoksen suolaa ja sokeria, nyt listauksessa on korjattu määrä.

Improvisatsuunia

Törmäsin improon ensimmäisen kerran joskus 80-luvulla. Telkkarissa. Ulla Tapaninen ja Nyhjää tyhjästä. Seuraava rekisteröity muistikuvani on 90-luvun lopun Imatralta, improvisaatioteatterin maailmanennätysyrityksestä. Tavallaan kiehtovaa ja aika väsynyttä. Sitten 2000-luvun alun Otaniemessä Teekkarispeksin fuksisuunnistusrastilla. Olen aina suhtautunut improon neutraalin positiivisesti, vaikka ajatus näyttelemisestä tuntuukin hirveän vieraalta, jopa vastenmieliseltä.

Päätin antaa itselleni joululahjaksi Stella Polariksen vuorovaikutuskurssin. Kurssikuvauksen perusteella pystyin aavistamaan, että kyse on pitkälti improvisaatiosta. Kurssin nimi lupasi kuitenkin käytännöllistä ensikosketusta aiheeseen - ei siis mitään liian hörhöä, mutta kuitenkin vähän jotain uutta ja virkistävää, kun tuntui, että olen lillutellut tutuilla urilla ja mukavuusalueella vähän turhan kauan.

Yllätyin kurssilla positiivisesti tosi monta kertaa. Improharjoitteissa ei ollutkaan kyse starailusta tai nokkeluuksista, vaan toisten kuuntelemisesta, herkeämättömästä läsnäolosta ja energian suuntaamisesta itsestä muihin. Ei tarvinnutkaan kosketella tuntemattomia ihmisiä. Ja että kurssilla oli myös tavallisia suomalaisia miehiä eikä vain akateemisesti koulutettuja naisia.

Monta asiaa valkeni: Kuinka vahvasti nujertava sana "ei" onkaan. Kuinka ristiriitaista viestiä "joo, mutta..." välittääkään.  Ja kuinka paljon vauhtia voikaan saada sanomalla "joo, ja..." sen "joo, mutta..." sijaan. Ja kuinka tärkeää vuorovaikutuksen sujumiselle onkaan turvallisuuden tunne.

Minusta tuntuu, että sain kurssista enemmänkin kuin vain konkreettisia vuorovaikutustyökaluja. Jokin korvien välissä tai selkäytimessä (tai mikä ikinä se paikka onkaan) jäi raksuttamaan ja prosessoimaan. Tiedänkö itsekään edes murto-osassa tilanteista, mitä haluan saavuttaa? Mikä tukee sitä, mitä haluan milloinkin vuorovaikutuksella saavuttaa - mikä estää sen? Nämä ja muut päässä pörräävät kysymykset aiheuttivat sen, että a) muistan pitkästä aikaa nähneeni jotain unta ja b) en huomannut perjantaina tehdystä liian rankasta kahvakuulatreenistä aiheutunutta lihaskipua ennen kuin maanantaiaamuna, kun särky jo kaiken järjen mukaan oli jonkin verran laimentunut.

Jos aihe kiinnostaa, niin voin tämän yhden viikonlopun kokemuksella suosittella ainakin Stella Polariksen vuorovaikutuskurssia. Jos hinta hirvittää, niin pyydä vaikka tasavuotissynttärilahjaksi tai kysy, maksaisiko työnantajasi sen - vuorovaikutustaitoja kun tarvitaan lähes joka työssä. Tai jos vastaat firmasi tyky- tai koulutustoiminnasta, niin kyllähän ainakin Stella ja esimerkiksi Improvment kouluttavat firmojakin räätälöidysti. Eikä tarvitse pelätä, se ei ole mitään kiusallista jaxuhaliterapiaa. Se on kivaa ja jopa vähän katu-uskottavaakin.

Torttutesti: Eurest Metsänpoika

Ei hyvää päivää! Tai siis ei hyvää Runebergin päivää!

Meillä oli tänään töissä jälkiruuaksi Runebergin torttuja. Jotkut teistä ehkä muistavatkin parin vuoden takaisen työpaikkalounas-ruunarin. No, sehän ei ollut vielä mitään. Nyt on työpaikkaruokalassamme uusi ravintoloitsija ja uusi ruunari-reseptin - joten kyllä kelpaa!

Kuva: Jarkko Stenvall

Valmistaja: Eurest Metsänpoika
Ostopaikka: Eurest Metsänpoika
Hinta: 5,90 euroa (vai mitä se nykyisin maksaakaan, anyway, sis. lihapullat, salaatin ja juoman)
Ulkonäkö: Kääretorttulevy, jonka päällä villi hillo-sokerimassa-ilotulitus
Koostumus: Sokerikakkumainen
Kosteus: Kyllä siitä rasvaläntit jäi kertakäyttölautaseen
Maku: Ruokaöljy ja karvasmanteli
Arvosana: 5+

Tätä herkkua ei olisi ehkä heti tunnistanut Runebergin tortuksi, ellei menu olisi sitä paljastanut. 5+ tuli yrityksestä ja ravintolan sesongintajusta. Kun luottokonditoriani on ulkoistanut itsensä Kaakkois-Aasiaan, ei voi ruveta liian krantuksi. Joten söin kiltisti kaiken. Ensi vuonna uudestaan!

Liikennesuunnittelua

Olen tässä pitkin tammikuuta pyöritellyt mielessäni suunnitelmaa liikennematosta. Siis sellaista, jossa skidit voivat huruutella pikkuautolla menemään.

Kollegat liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelijat, tämän askarteluharjoituksen myötä arvostan työtänne ihan älyttömän paljon enemmän kuin ennen; ei nimittäin ole helppoa saada mahtumaan järkeviä reittejä, riittävän leveitä teitä, joukkoliikennettä, yksityisautoja ja parkkipaikkoja niin, että ne muodostaisivat vieläpä viihtyisän elinympäristön - vaikka kyseessä on "vain" liikenneleikkeihin tarkoitettu matto.

Kaikkein suurimman ongelman liikennemattosuunnitelmassa aiheuttaa parkkipaikat. Luulen, että otan taiteellisen vapauden, enkä tee parkkipaikkoja rakennusten pihoihin - parkkikset ovat nimittäin ihan hirveän rumia ja tylsiä. Tässä kaupungissa on ehkä sellainen linja, että parkkipaikat eivät saa viedä arvokasta tontti- ja virkistysmaata, vaan ne sijoitetaan maan alle. Ja ainoastaan autojen omistajat maksavat parkkipaikoista, eivät autottomat as oy -osakkaat.

Jotenkin tämä liikennematon taajama muistuttaa Sipoon Nikkilää. Ei ehkä ihan unelmien taajama, mutta riittävän hyvä kompromissi liikenteen, ulkonäön ja leikittävyyden kesken.