Tate Modern

Jatketaanpa vielä Lontoosta. Nimittäin haluan jakaa maailmalle "talorakkauteni": Tate Modern -museo on mielestäni maailman kaunein rakennus - sekä arkkitehtuuriltaan, käyttötarkoitukseltaan että sisällöltään.

    Tate Modernin tiilitorni ja Lontoon uusin maamerkki, Shard, siltatyömaan takaa katsottuna

Tate Modern on siis Lontoon modernin ja nykytaiteen museo. Ikään kuin paikallinen Emma ja Kiasma saman katon alla. Potenssiin kymmenen. Se sijaitsee Thamesin eteläpuolella, Southwarkissa, St. Paulin katedraalilta reilun kävelysillan (joka muuten on hieno silta) matkan verran etelään. Rakennus on vanha lämpövoimala, joka on kunnostettu todella taidokkaasti taidemuseoksi.

Tatessa on tarjolla valtavan hienoja taide-elämyksiä. Yksi vaikuttavimmista on Mark Rothkon Four Seasons -ravintolaan tilatut valtaisat ja päälle käyvät taulut, jotka kaikki on kasattu yhteen, lähes jumalaiseen huoneeseen. Myös vierailevat näyttelyt ovat tyypillisesti huippuluokkaa, tällä kertaa näytillä oli ei-niin-kevyttä Edward Munchia. Eikä siinä vielä kaikki; taideryhmät tulevat Tateen tekemään performansseja - ei tarvitse kuin tuijottaa hetken aikaa ihmisvilinää, niin joukosta voi bongata performanssaajia.



Mutta se Taten arkkitehtuuri, siitä minä pidän. Hyvän arkkitehtuurin tunnistaa siitä, että rakennuksessa vaeltava ihminen, ensikertalainenkin, osaa intuitiivisesti liikkua talossa. Siis että on ihan selvää, mihin kuuluu kulkea, jos vaikka haluaa kerroksesta toiseen.



Ja toisaalta, jos jostain ei ole tarkoitus kulkea (muuta kuin hätätapauksessa), niin sekin on selvää.



Detaljit ovat kohdallaan ja oikein mitoitetut.



Sisäänkäynnin luiska on mielestäni nerokas. Se on jotenkin paljon sulavampi kuin portaat ja se tekee sisäänkäyntihallista mielenkiintoisen.



Hyvä arkkitehtuuri saa ihmiset viihtymään. Tyypit jaksoivat hengata turbiinihallissa vaikka kuinka - vaikka kyseessä oli siis valtava tyhjä halli. Valaistus ja tilan jaksotus sen tekevät.

Tate Modernissa on myös oivallinen taide- ja harrastekirjakauppa. Hommasin urbaanin ympäristön piirtelystä kertovan opuksen. Juuri tällaiset ostokset ovat mielestäni parhaita matkamuistoja, ja niihin kannattaa investoida, oli euron kurssi sitten kuinka heikko tahansa puntaan nähden.

Lontoo

Viimeinen kesälomaviikko on parhaillaan käynnissä, ja koska Suomen säät ovat tyypillisesti tähän aikaan kesästä mitä ovat, päätimme ottaa suunnan Lontooseen - koska juuri säiden vuoksihan Englantiin kannattaa matkustaa. Vastaan tuli muutama juttu, joita voin lämpimästi suositella, joten olkaatten hyvät.

Some Like It Hip Hop

ZooNation-ryhmän tanssiteatteriesitys Peacock-teatterissa oli huikein teatteripläjäys, mitä olen koskaan nähnyt: toisin kuin musiikkiteatteripätkissä yleensä, tässä esityksessä oli juoni, tarina eteni ja siinä pysyi kärryillä, se oli hauska, laulusta vastasivat täysveriset rhytm&blues-mamat sekä huippunopea beatboxaaja - ja tanssijat, he olivat aivan uskomattoman taitavia! Jos pidät So You Think You Can Dance'sta, pidät tästäkin, vaikket mikään hiphop-skenen asiantuntija olisikaan.



Some Like It Hip Hop on lähdössä UK:n kiertueelle, joten jos joku Briteissä asuva tai matkan varrelle sattuva lukee tätä, niin menkää ihmeessä katsomaan. Todella taidokas hyvän mielen hipetihop-pläjäys. Ai niin, ja ostin liput Sadler's Wellsin nettilippukaupasta ja noudin ne paikan päältä. Eli senkin uskaltaa tehdä Suomesta käsin, jos joku empii.


Aqua Kyoto

Ravintola Oxford Circus'lla. Ravintolassa on japanilainen puoli ja espanjalainen puoli; me menimme japanilaiseen. Ravintola aukeaa klo 12.00 - ja todellakin, sisälle ei pääse minuuttiakaan etukäteen. Mutta mestoilla kannattaa ainakin aurinkoisena arkipäivänä olla tasan puolilta päivin, sillä muuten ei pääse istumaan kattoterassille (katutasoon ravintola näytti ehkä enemmän kasinolta). Suojaisa kattoterassi oli siis näköaloineen tosi ihana ja siellä oli juuri sopiva lämpötila aurinkoisena syyspäivänä. Ruoka oli herkkua. Ei ihan budjettihintaista, mutta herkulliset ja runsaat lounassetit olivat keskihintaista.  Olin niin fiiliksissä, etten tullut räpsineeksi kuvia, mutta enisveis, hyvää ruokaa Lontoon kattojen yllä.


Imperial War Museum

Uskon, että maailman sotamuseot voidaan jakaa kahteen: niihin, jotka esittelevät sotakalustoa ja -joukkoja rinta enemmän tai vähemmän rottingilla ja niihin, jotka onnistuvat tuomaan esille sodan järjettömyyden. Imperial War Museum kuuluu jälkimmäiseen, vaikka museon piha ja katutason kerros ehkä huokuukin enempi ensimmäistä kategoriaa.

Sotakalustoa mielenkiintoisemmat näyttelyt olivat ylemmissä kerroksissa: MI5:stä ja MI6:sta kertova salaisen sodan näyttely, holokaustinäyttely sekä pieni mutta sitäkin koskettavampi kansanmurhista kertova osio. Voi morjens että Eurooppa on ollut sekaisin vielä 90-luvulla. Tuli sellainen olo, että on pakko lukea Balkanista lisää. Ja Ruanda. 800 000 ihmistä. Vietimme IWM:ssa lopun viimein yli kolme tuntia, emmekä kolunneet läheskään koko museota.


National Portrait Gallery

Nyt tulee muotokuvapiirrustusta harrastaneen ihmisen värittynyt mielipide: National Portrait Gallery on symppis paikka. Minusta se onnistuu kertomaan Britannian historiasta enemmän kuin uskoisikaan - ja eri tavalla kuin British Museum tai National Gallery.

Museon kokoelmat alkavat Tudorien aikaisista maalauksista. Ne ovat vielä kovin flättejä, mutta sellaista maalaustyyli oli siihen aikaan. Stuartien kuvat puolestaan ovat yhtä kiharaista peruukkihattaraa, ja esiin nousee lähinnä Stuartien armoitettujen muotokuvamaalareiden omatkuvat - jotka näyttävät eniten oikeilta ihmisiltä. Yrjöjen kuvia en niin jaksanut niin kahlata, mutta melkein-kuningatar Charlottesta ja hänen serkustaan, kuningatar Victoriasta on esillä hienoja akvarelleja. 1900- ja 2000-luvun kuvat ja niiden sijoittelu on museon mielenkiintoisinta kauraa, ja tietysti niitä katsoo ihan eri lailla kuin aiempia. Tokihan maalaustaiteessa tapahtui 1900-luvun taitteessa paljon, mutta tietysti henkilöitä tunnistaa enemmän, mikä tekee katselusta mielenkiintoisempaa. Tiedä sitten, olivatko Stuartien aikaisten muotokuvien hattarapäiset miehet ja kalpeat naiset vastaavanlaisia julkkiksia kuin Judi Dench tai David Beckham. Varmaan olivatkin. Sitä olen miettinyt, että jos britti saa aatelisen arvonimen, niin maalataanko hänestä silloin automaattisesti "virallinen" muotokuva?

Avautumisia taidenäyttelykäyttäytymisestä

Kävin tänään viettämässä laatuaikaa itseni kanssa Hakasalmen huvilassa, jossa oli näytillä Signe Branderin valokuvia 1900-luvun alun Helsingin muuttuvasta kaupunkikuvasta. Näyttely oli kaikin puolin herttainen ja vieläpä ilmainen, joten ei voi muuta kuin suositella. Yhdessä toisen kerroksen huoneista pyöri non-stoppina noin 20-minuuttinen, mielenkiintoinen diashow, jossa näytettiin aina ensin Signe Branderin 1900-luvun taitteessaa ottama kuva ja sitten nykyvalokuvaajien 2000-luvun taitteessa ottama kuva samasta paikasta. Lopuksi kuvat asetettiin vielä vierekkäin, ja sitten siirryttiin seuraavaan pariin. Taustalla soi rauhoittava musiikki.

Signe Branderin Kansallismuseon tornista ottama kuva eduskuntatalolle päin.
Vasemmalla Mansku, keskellä kallio, Arkadian mäki,
jonka päälle eduskuntatalo rakennettiin.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Mutta sitten tulee se mutta. Diashow'hun tuli melko pian minun jälkeeni kaksi neli-viisikymppistä naista. He jättivät väliinsä puolitoista penkkiä, ja kuitenkin heillä oli koko ajan asiaa toisilleen.

Kyrsimys numero 1: Jos on pakko kommentoida diashow'n tai videoteoksen kulkua kaverille, niin istukaa hemmetti vieretysten, jolloin ei tarvitsisi kailottaa niin kauas.

Parikymmenminuuttiseen show'hun mahtui aika monta kymmentä kuvaparia. Noin joka toisen kuvaparin kohdalla toinen naisista huokaisi teatraalisesti: "Ei, noin ihana paikka/talo/piha/tie on pilattu".

Kyrsimys numero 2: Voitko ihan vakavissasi väittää, ettet olisi halunnut Helsingin kaupunkikuvan kehittyvän sataan vuoteen? Jos et ole vakavissasi, niin eiköhän pari huokausta olis riittänyt.

Kyrsimys numero 3: Mikä kaupunki se sellanen on, missä on vain ihania vanhoja rakennuksia? Kaupugissa kuuluu olla kaikkien aikakausien rakennuksia, ja hyvä niin, joten lopetetaan se mussutus siitä Enso Gutzeitin pääkonttorin rumuudesta ja maisemaan sopimattomuudesta.

M.C. Escherin puukaiverrus "Pienmpi ja pienempi"
Kuva: The M.C. Escher Company

Pari viikkoa sitten kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa M.C. Escherin näyttelyn. Escherin työt ovat mielestäni siitä kivoja, että ne uppoavat kaikenikäisiin ja usein sellaisiinkin, jotka eivät normaalisti museotaiteesta piittaa. Näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä. Mutta.

Kyrsimys numero 4: Nyt joku jo ehti ajatella, että tän ihmishirviön mielestä lapsia ei muka saisi tuoda taidemuseoihin. Ha ha! En muuten ajattele noin, minusta on hienoa, että lapsia tuodaan taidemuseoon, ja minun puolesta skidit saavat pitää siellä aikuisia enemmän ääntäkin.

Kyrsimys numero 5: Ne vanhemmat siellä just mättääkin. Keitä vanhemmat ovat selostamaan lapsilleen, mitä taiteessa kuuluisi nähdä? Lapsillakin on silmät ja aivot - he näkevät ja tulkitsevat teokset niin kuin itse haluavat, kykenevät ja parhaaksi katsovat.

Ärsyttävimpiä taidenäyttelyvieraita eivät ole hihkuvat lapset tai ummikot ensikertalaiset - kuten äkkiseltään saattaisi luulla - vaan pölöttävät aikuiset. Vähän samoin kuin pääkaupungin joukkoliikenteessä törpöimpiä matkustajia eivät ole maalaiset tai ulkomaalaiset - vaikka äkkiseltään saattaisi luulla - vaan espoolaiset yksityisautoilijat.

Kevättä ilmassa

Kevät alkoi eilen, vaikka olikin pirun kylmä tuuli. (Ilta)päivä alkoi täydellisesti vadelma-mojitolla Tornin terassilla.



Tornista keinahtelimme ihan vaan palloilemaan kaupungille, mojito ehkäisi täydellisesti tuloksettoman shoppailun aiheuttamaa ärsytystä. Kun nälkä alkoi kurnia, hyppäsimme metroon ja hurautimme Hakaniemen halliin sopalle. Gulassissa oli hinta-laatu-määrä-suhde kohdallaan!

Hallista hurautimme Eiraan, ihan vaan pällistelemään kevään etenemistä. Kotimatkan varrella poikkesimme Design Forumiin tsekkaamaan Vuoden Huippuja. Sisäänpääsy on ihan ilmainen, joten kannattaa käydä kurkkaamassa. Paikalla muun muassa Lotto-potkupuku livenä.

Huippulauantai! Oli vaan hiukan liian vähän päällä ja nyt on pikkuisen flunssainen olo...

Hyvä viikonloppu

Viikonloppu vierähti tosi sutjakkaasti, tosin niinhän viikonloput yleensä nykyisin. Pidimme äiti-lapsi-tapaamisen Helsingissä Kädentaidot-messuilla, kun äitini ja siskoni saapuivat idoiden hakuun. Muutama tunti äiti-lapsi-tärskyjemme jälkeen vuorossa oli kässäkerhon ihastelukahvit, jossa ihastelimme toistemme messuhankintoja.


Ihastelukahveilta taas matka jatkui siskon kanssa pienen shoppailun jälkeen Tennispalatsin Disney-näyttelyyn. Näyttely oli aika perus-Tennarisettiä, mutta ihan hyvällä tavalla. Mukavasti pastelli- ja guassitöitä sekä hauskoja poimintoja "oikeista" maalauksista ja kirjankuvituksista.

Lainasin Lauralta japanilaisen amigurumi-kirjan, ja oli pakko päästä kokeilemaan messusaaliina saatua ergonomista virkkuukoukkua. Japanintaidoista olis kieltämättä hyötyä mutta nyt on vaan pakko pärjätä kaavioilla.

...tapahtumat sijoittuvat tässä vanhaan Japaniaan

Big in Japan

Viimeiset pari-kolme viikkoa on mennyt räkätaudissa. Meidän piti osallistua muun muassa yksiin rippijuhliin, mutta eihän siitä mitään tullut kun kuumetta pukkas. Ja lahjan miettiminenkin oli supervaikeeta, kun ei oikein enää muistanut, mitä 15-vuotias tyttö haluaa. No, hommasimme koruliikkeen tädin suosituksesta Nominationin. Kuumeesta ja köhimisestä huolimatta askartelin pyramidikorurasian itse.

The past two or tree weeks I've spent sneezing. I had to skip for example one confirmation party. I got some feeling about how hard it is to find a present to 15-year girl. We ended up into Nomination, but I still wanted to make the gift box myself.

Ohje oli Lauralta lainatusta japaninostoksesta. Ja voi jummijammi, japanialaiset osaavat kyllä origamit ja söpöilyn! Ohjeet olivat sairaan hyvät, valmista tuli virheettömästi vaikken japania osaakaan.

The instruction for pyramid box was in Laura's book which she bought from Japan. And boy, those guys know the origamis and cute stuff! The instruction were really good, I managed to finish the box without mistakes despite my japanese skills.

Viime viikonloppuna tsekkasimme myös Ateneumin japanilaiset puupiirrokset. Ehkei visuaalisesti ihan minun mieleeni, mutta huikean taidokkaita ne kyllä olivat. Perimmäisissä näyttelyhuoneessa esiteltiin puupiirrosten eri työvaiheet, ja se oli jo pelkästään näkemisen arvoista. Mutta miinusta täytyy antaa valaistuksesta: Inhoan kun näyttelyissä valo tulee pään takaa niin, että varjot lankeavat teoksen päälle, jos syynää yhtään lähempää.

Last weekend we checked the Japanese woodcuts in Ateneum. From the visual point of view they probably were not totally my favourites, but from technical point of view, awesom. They also presented the whole process of making those woodcuts. However, there was one thing to complaint. I hate if the lights are directed in a way that your own head is laying shadow upon the piece of art when you're having a closer look at it.

Kristallista taiteeseen

From crystal to art

Tusasin piitkät helmet 1,0 mm hopealangasta, laavakivestä ja kristallista. Kristallista on kyllä vielä palattava edellisen postauksen Retretti-vierailuun.

Retretin luolissa oli näytillä suomalaisten nykytaitelijoiden teoksia. Luolastot itsessään ovat tosi vaikuttavat, joten taitelija saa pitää tiukasti mopoaan lapasissa, jotteivät teokset karkaa hölmöilyn tielle vain siksi, että ympäristö on niin huikea. Ja tänä vuonna mielestäni mopo oli tosissaan lähtenyt käsistä: Jättimäiseen kristallikaulanauhaan hirtetty täytetty jänis. Video, jossa lapsi lähestyy ja loittonee. Työmaavalaisin, jonka valo kulki eri tavoin naarmutettujen pleksien läpi. Ei oikein sykähdyttänyt.

Luolaston paras anti oli keski-ikäinen ukkeli, joka kommentoi kovaan ääneen. "Onko tämä nyt taidetta? Kaikenlaista paskaa ne koittaa meille syöttää taiteena. Siis tähänkö meidän verorahat laitetaan?" Jos luolastossa esillä ollut sälä olikin ukkelin kanssa osa jotakin performanssia, niin siinä tapauksessa teos oli onnistunut - osui ja upposi ainakin meikäläiseen. Mutta valitettavasti kommentoiva mies taisi olla ihan normaali maksava asiakas kuten mekin.

Miksiköhän jokin taideteos sykähdyttää ja toinen haukotuttaa? Suomalaisista nykytaiteilijoista esimerkiksi Tatu Hiltusen työt ja Mimosa Palen performanssit ovat usein tosi huippuja. Mutta kristallinauhassa roikkuva jänis on vaan ihan hirveetä sontaa. Tai ehkä en vain oikein pidä nykytaiteen vatvomisesta, analysoinnista ja ruotimisesta, jota Retretin luolien tusaukset olisivat kaiketi vaatineet. Kaikenlaisten piilomerkitysten peilailu on minusta vähän sellaista Paha kurki -meininkiä. Tai sitten taidemakuni on vaan tosi valtavirtaista ja moukkamaista. Tai sitten kaikesta ei vaan tarvii tykätä.

I made a long neck lace with 1 mm silver wire, lavastone and crystals. The crystals make me to return to the previous post and to Retretti art exhibition.

In the Retretti caves there was an exhibition of Finnish contemporary artists. Those caves are really breath taking even without art, so in my opinion the artist should be really careful to avoid putting too much into his/her work of art. And this year they obviously couldn't manage to hold their horses: A stuffed rabbit hanging in a crystal necklace. A video about a kid drawing near and away. A spotlight that was focused on a scratched piece of plastic. Didn't like.

The best piece of the caves was a guy about his fifties, who was commenting on loud: "Is this art? Are they trying to sell this kind of crap as art? So this is how our tax money are spent." If he was part of a performance, then I'd say it was successful. But unfortunately he seemed to be a regular customer as well, which really decreases the quality of the cave art.

I wonder why some pieces of art are really stunning and some are just whatever. I like most of the works of Tatu Hiltunen and performances of Mimosa Pale, as an example. But a rabbit hanging in a crystal neck lace - that's crap.

Lomalomaloma!

Holiday!


Vajaat kaksi viikkoa lomailua takana ja reilu viikko vielä edessä - voisin jopa tottua tähän! Eka viikko oltiin ihan vaan pääkaupunkiseudulla ja oltiin ikään kuin turisteja tutussa kaupungissa. Det var roligt! Tsekattiin mm. tosi hiano Anton Corbijnin näyttely Tennarissa, ja tuli ihan oikeesti hirvee polte vihdoin hommata se digijärkkäri. Corbijnista tulee muuten viikon päästä dokkari Teemalta, pitää muistaa katsoa.

About two weeks of holiday is checked and more than a week is still to come - I could get used to this! We spent the first week here at Helsinki area and acted as tourists. Went to see for example Anton Corbijn exhibition at Tennispalatsi and that really rocked!

Tällä viikolla on käyty mökillä, Retretissä sekä Viipurissa. Vaikka en ookaan mikän erityinen Karjala-kaihoilija, niin Viipurissa tuli kyllä vähän outo fiilis. Se kaupunki vois olla tosi upea mutta surullista, miten se on päästetty ränsistymään.

This week we have been to summer cabin, Retretti and Vyborg. I thought I've never been one of those who cry after the lost Karelia area, but I have to admit that I got a bit sad in Vyborg. The city could be beautiful but it's a pity how it's flaking.

Viipurissa oli tarjolla edullista ja hyvälaatuista pellavaa, joten rohmusin pari metriä vihreää ja toisen mokoman oranssia! Neulominenkin alkoi taas maistua reissun jälkeen.

There was plenty of low price exclusive linen available in Vyborg, so I had to invest. And I don't know if it was the trip or whatever, but after a long break I started to feel like knitting again!

Rut ja Vuokko

13.7.2007: Editointia lopussa...

Elämää on juhannuksen jälkeenkin, joten päätimme lähteä pienellä iskuryhmällä katsastamaan Design-museon näyttelyannin. Näytillä oli kaksi kovan luokan tätiä, Rut Bryk ja Vuokko Nurmesniemi.

Koitin etsiä Wikipediasta jotain Rut Brykistä mutta korkeimmalle rankattu osuma esitteli hänet Tapio Wirkkalan vaimona. Ei siinä mitään, sitähän hän oli, mutta oli hän kyllä paljon muutakin - ennen muuta taitava keraamikko.

Brykin näyttelytyöt olivat mahtavia! Pidän hänestä (ainakin) kolmesta syystä:

1. Hahmot: Ihmis-, eläin- ja luontoaiheet ovat jotenkin tosi sympaattisia. Niissä hänen tyylinsä on jotenkin vähän naivistinen mutta kuitenkin tosi voimakas. Pidin jopa raamattuaiheisista töistä, vaikka yleensä en niistä pidäkään.

2. Värit: Jotenkin Bryk tuntui hallitsevan sekä kirkkaat, tummat että minimalistiset värit. Vau!

3. Muodot: Vaikka Brykin esittävämmätkin työt ovat tosi hienoja, niin pidän silti enemmän hänen suuremmista, jopa seinänkokoisista, erimuotoisista laatanpalasista kootuista töistä. Niissä vaaditaan taatusti sekä kokonaisuuden että yksityiskohtien tajua.

Olin ehkä niin vaikuttunut alakerran keramiikasta, että yläkerran tekstiilit eivät kolahtaneet ihan yhtä paljoa. Yläkerrassa oli siis Vuokko Nurmesniemen vaatteita ja tekstiilejä. Suhtaudun ehkä hiukan varauksellisemmin Vuokon näyttelyyn kuin perjantain Hesari, joka ylisti sen ihan maasta taivaisiin. Kuten yksi seuralaisistani sanoi: "mallinuket eivät tee oikeutta vaatteille, ne pitäisi nähdä liikkeessä".

Minusta näyttelyä vaivasi sama tauti kuin muutama aika takaperin myös Design-museossa ollutta Alvar Aalto -näyttelyä: Ihan kuin näyttelyesineet olisi vain haalittu jonkun kotoa ja räimästy näytille. Toisaalla oli tyhjää seinää, toisaalla taas hervottoman ahdasta. Taustatietoa oli tarjolla tosi niukasti. Esittelyteksteissä ei juurikaan peilailtu muotoilijan tuotantoa aikalaisiin tai mihinkään. Tekniikoita tai kehitystä ei vaivauduttu valottamaan. Polyteekkarimuseossakin osataan tehdä amatöörivoimin teknisessä mielessä parempia näyttelyitä!

Pidän Vuokon suunnittelemista kankaista ja osasta vaatteistakin mutta osa oli kyllä ihan outoja. Kuten tuossa alhaalla karkeasti kuvattu mekko(?), joka muistutti lähinnä joulukuusta tai lampunvarjostinta. Meikäläisellä ei ole aavistustakaan, mistä kohti käsien pitäisi tulla ulos. Mietimme vain, mitä Kesälesken helmakohtauksesta tulisi tuossa mekossa.


Taideteollisen pläjäyksen päätteeksi suuntasimme meikäläisen mielestä yhteen Helsingin huipuimmista ravintoloista, Sikalaan. Jaksoin vetäistä koko spydäriannoksen!


Edit 13.7.2007: Tämän päivän Nyt-liitteessä oli tuo yllä kuvattu mekko pikkuruisessa valokuvassa. Tuo selventääkin avoimeksi jääneitä kysymyksiä... Näyttää vähän sellaselta kaulusliskolta.

Suuteloita ja filmitähtiä

Eilen oli taas yksi niistä päivistä, jolloin Helsinki tuntui tosi kivalta kaupungilta. Teki vaan mieli maleksia ympäriinsä. Tepastelimme Ruoholahdesta Bulevardin kautta Café Engeliin, ryystettiin lasit punaviiniä suklaakakun kera ja jatkoimme matkaa Tennispalatsin valokuvanäyttelyyn.

Varsinaisessa päänäyttelyssä oli Robert Doisneau'n valokuvia Pariisista. Ihania mutta ei lällyjä! Klassikkokuvista se pussailijakuva oli tietysti näytillä. Mutta en ollutkaan tajunnut, että hassu kuva pullasormisesta Picassosta on myös Doisneau'n ottama. Kaikkein hauskimpia ja hyväntuulisimpia kuvia olivat kuitenkin ihan tavallisista ja arkisista ihmisistä otetut kuvat. Kuten tämä, jossa nainen sepostaa selkeästikin innoissaan jostain soveliaasta maalauksesta ja mies kuuntelee, mutta katsoo aivan jonnekin muualle.


Yläkerrassa oli kuvia ihanista suomalaisista filmitähdistä. Ei siis mistään näyttelijöistä vaan filmitähdistä, kuten Helena Karasta, Lea Joutsenosta, Eeva-Kaarina Volasesta ja Leif Wagerista. Ja tietty Ansasta ja Taunosta.

Ehkei kauhean syvällistä mutta ainakin hyväntuulista! Tää suosittelee! Ja tää suosittelee erityisesti Helsingin kaupungin taidemuseon vuosikorttia (20 e) tai Tennarin ilmaisia perjantai-iltoja!

Ars Fennica

Huuuh, long time no post...

Oltiin viime viikonloppuna Kiasmassa tsekkaamassa Ars Fennica -ehdokkaat. Vähän jälkijunassa, kisahan oli siinä vaiheessa jo ratki, mutta parempi myöhään ja silleen.

Minä tykkäsin kovasti ehdokkaista. Mielestäni paras, eli Markus Kåhre voitti. Kåhren työt olivat ihan oikeesti kekseliäitä ja miellytti jopa kriittistä teekkari-DI-ark.yo-kokoonpanoamme. Kåhren töissä katselija oli oikeastaan pakotettu osallistumaan töihin muutenkin kuin vain pällisetelemällä. En yhtään ihmettele Kåhren kommenttia siitä, että työt voivat syntyä tosi hitaastikin.

Muutkin ehdokkaat olivat ihan ok. Elina Brotheruksen kuvat eivät kyllä oikein sytyttäneet - liekö syynä liika mediahehkutus viime keväältä vai mikä. Anna Tourin maalaukset olivat ihania: niitä oli pakko katsoa läheltä ja kaukaa ja uudestaan. Elina Merenmiehen työt muistuttivat kaikessa kolkkoudessaan vähän Hugo Simbergiä.

Ars Fennica -ehdokkaat olivatkin sitten tällä kertaa Kiasman parasta antia - kokoelmista kasattu näyttely oli aika laimea. Ehkä kuvaavaa oli se, että eräs seurueestamme nimesi kokoelmanäyttelyn parhaaksi anniksi minun hölmistyneen ilmeeni, kun katsoimme yhtä videoteosta. Taustatietona mainittakoon, että mielestäni hyvät videoteokset voidaan laskea yhden käden sormilla.

Marilyn Kuopiossa

Huh huh! Jo alkaa näkyä valoa tunnelin päässä... Sain monen päivän hullun tahkoamisen jälkeen perjantai-aamuna dipan siihen pisteeseen kuin tarkoitus oli. Se ei siis ole vielä valmis, mutta toistaiseksi niin pitkällä kuin mahdollista. Liikaa ei kuitenkaan pidä ruveta löysäilemään, koska ensi viikolle on kuitenkin siunaantunut vielä se vika tentti ja iso harkka-DL.

Lähdin kuitenkin perjantaina dipan lähettämisen jälkeen vähän tuulettumaan siskoni luo Kuopioon (tarkennettakoon tässä kohdassa, että tuo otsikon Marilyn Kuopiossa ei siis viittaa minuun eikä siskoonikaan). Voi jumpe, Kuopio on kyllä kiva kaupunki! Se on tarpeeksi pieni ja kuitenkin tarpeeksi iso. Ja tarpeeksi vanhakin se on, jotta sillä on myös oma kaupunki-identiteettinsä (jota esim. Espoo vasta rakentaa). Kävimme monessa pikku puodissa ja mukaan tarttui kaikenlaista maailman huonoimmista elokuvajulisteista pitkään metsästämääni nahkan rei'ityssaksiin.

Kävimme myös VB-valokuvakeskuksessa katsomassa Marilyn Monroe -näyttelyä. Esillä oli Bert Sternin 6 viikkoa ennen Marilynin kuolemaa napsimia The Last Sitting -kuvia sekä Inge Morathin ottamia kuvia Marilynin viimeiseksi jääneen elokuvan kuvauksista.

Täytyy kyllä sanoa, että pidin näyttelystä. Mukana oli sellaisiakin kuvia, jotka Marilyn oli hyljännyt piirtämällä tussilla tai huulipunalla raksin negatiiviin. Vedostetussa kuvassa oli siis sommitelman päällä punainen tuhru, mikä oli omalla tavallaan aika jees ja paljon puhuva. Jotenkin tuntuu, että Marilynistä kertovat jutut ovat joko siirappisen ylistäviä tai rappiolla repostelevia. Tämä ei mielestäni sortunut kumpaankaan.

Herra, joka asuu taloudessamme (ja kaiketi pitää vaaleaveriköistä) pyysi tuliaisiksi seksikuvaa Marilynistä, ja senhän minä kilttinä tyttönä hänelle myös toin, vaikka kuva ei ollutkaan varsinaisesti näyttelykuvia.


Näyttely pyörii vielä marrskuun loppupuolelle saakka, joten sinne vaan jos satutte olemaan hollilla!

I.K. Inha

Tallustelimme tänään sunnuntaipäivän ratoksi Tarvaspäälle Gallen-Kallelan museoon katsastamaan I.K. Inhan valokuvanäyttelyn. Ja voi jumpe, mitä kuvia! Tosi vaikuttavia!

Mukana oli parikymmentä originaalia ja tosi paljon alkuperäisistä negatiiveista tehtyjä vedoksia. Vaikka kuvat itsessään olivat tosi hienoja ja mukavasti rajattu, niin ehkä ihmeellisintä oli kuitenkin kuvien tarkkuus ja valaistus. Etenkään niistä uudelleen vedostetuista ei todellakaan voinut kuvan tarkkuuden (tai sen puutteen) perusteella sanoa, että se oli räpsästy yli 100 vuotta sitten.

Aika monen kuvan aihe oli Karjalasta, joko henkilöitä tai maisemia. Yksi hienoimmista otoksista kuvasi kaskenpolttajia, joita (ymmärtääkseni Inhan kaveri) Järnefeltkin ikuisti maalaamalla. Ihan hauska idea oli mielestäni myös se, että joku nykyajan valokuvaaja oli kulkenut Inhan jälkiä ja napannut kuvia samoista kohdista 100 vuotta myöhemmin. Tämän päivän maisemat olivat kyllä aika lailla puskaisempia.

Gallen-Kallelan museo on kyllä yksi pääkaupunkiseudun suosikkimuseoistani. Ehkä sijaintinsa, ehkä ulkoisen olemuksensa vuoksi. Mutta tällä kertaa löytyi kyllä vähän moitittavaakin: Tarvaspään kahvilassa ei ollut Omena-poretta. Peijjooni. Eikä sitä nyt sitten oikein muutakaan limua saatikka kahvia siellä voi juoda.

Athos

Kävimme perjantaina tsekkaamassa Tennispalatsissa näyttelyn Athos - Luostarielämää Pyhällä Vuorella. Emme oikein odottanut mitään etukäteen, joten yllätys oli positiivinen.

Kahdessa kerroksessa oli siis näytillä kreikkalaisella saarella asustavan ortodoksimunkkiyhteisön juttuja: symppiksiä valokuvia, ikoneja ja niiden valmistusproseduuri, maalauksia, "ikonigrafiikkaa", musiikkia, esineistöä, rauniojäännöksiä rakennusten osista, esiteplansseja, ynnä muuta.

Minusta näyttely oli kivasti koottu. Tosin jotkut voi saada näppylöitä jäljennöksistä, joita myös oli esillä, mutta minua ne eivät haitanneet. Tosin ruokailutilan mallinnoksessa minua häiritsi hiukan kattauksen lusikka-haarukka-mysteerit, jotka olivat leimoineen päivineen mallia Suomen armeija. Mutta muuten tosi jees ja myös valaistus oli hyvä.

Athos-saari on kuulemma yksi Euroopan suljetuimmista paikoista. Sinne pääsee vain miehet, ja miehillekin seula on erittäin tiukka. Seuralaiseni tiesi kertoman, että Kreikan (ensimmäinen?) nais(kulttuuri?)ministeri oli valituksi tultuaan ilmoittanut vierailevansa munkkisaarella. Munkit vastasivat olevansa rynnäkkökiväärien kanssa vastassa ja vaikka ampuvansa ministerin helikopterin alas, mutta saarelle ministeri ei jalallaan astuisi. Vaikuttavat sävyisiltä kavereilta.

Ai niin. Perjantai-iltaisin näyttelyyn pääsee ilmaiseksi.

Tuparipörriäinen ja Pot Viapori

Lähihistoria (viimiset pari-kolme viikkoa) on hujahtanut ohitse tosi lujaa. Tai ei ohi, sillä oon kyllä käyttänyt suurimman osan ajasta erittäin hyödyllisesti diplomityön parissa ja vanhoihin kavereihin yhteyksiä pidellen.

Lauantaina olin lukiokaverini tupareissa. Hän valmistui myös hiljattain luokanopeksi, joten vein lahjaksi aiheeseen liittyvää kirjahyllyntäytettä (Reksi on homo ja opettajat hullui -kirjan) ja tuparipörriäisen (neulahuovutettu piipunrassiin). Ja tällä kaverillani oli tänään eka päivä oikeena opena. Huimaa!


Menimme tupareihin suoraan Suomenlinnasta, jossa eräällä toisella kaverillani oli töitä näytillä. Näyttely oli Pot Viaporissa. Kaverini työt olivat savesta, teräksestä ja led-valoista tehtyjä avaruusaluksia; kapselit Jegor ja Sergei sekä huoltomoduli Rodin. Ihan älyhienoja! Näyttely on auki vielä elokuun, joka päivä klo 12-17.

Avaruushärveleistä saa ihan tarpeeksi huteran aasinsillan robotteihin: tässä vielä lopuksi hauska neulerobottilinkki. Just sopivan häiriintyneen näköisiä meikäläisen makuun!

ESINE

Olimme eilen ystäväni näyttelynavajaisissa Design Forumissa. Tai ei se ole pelkästään hänen näyttelynsä, vaan useamman nuoren muotoilijan "vuorovaikutteinen" näyttely ESINE.

Näyttelyssä on ihan oikea kahvila, josta voi ostaa kahvia ja herkkuja, ja näyttelyesineet ovat kahvilassa käytössä. Ja näyttelyesineisiin kuuluu koskea. Esimerkiksi ystäväni Läps-sokerikon (linkkisivun kuvassa oikealla ylhäällä, punasavinen) toiminta perustuu nimenomaan siihen, että esineen ottaa käteen. Kahvilavieraat saavat myös antaa esineistä palautetta, jota hyödynnetään tuotteiden jatkokehittelyssä.

ESINE-näyttelyssä oli muutenkin aika kivoja juttuja. Sellasia joissa oli ideaa. Esimerkiksi kahvilan matalat pöydät, joiden keskellä oli kaukalo, jonka sai vedettyä näkyviin tai työnnettyä piiloon. Mikä pikasiivousunelma! Tai juomalasit, joiden jalkaan oli upotettu kuparista virkattu pieni pitsiliina - pöytään katetut lasit tekevät yksivärisestä pöytäliinastakin siistillä tavalla pitsisen.

Mutta jottei menis pelkästään hehkuttamiseksi, niin känätetäänpäs vähän. Design Forumin takaosassa oli nimittäin toinen, pysyvämpi näyttely. Siellä oli esimerkiksi sellanen puinen saunanlaude tai takkatulen edessä lämmittelyyn tarkoitettu pikku penkki. Istuinta mainostettiin ekologiseksi istuimeksi, jonka voi sitten loppujen lopuksi pilkkoa tai sahata polttopuiksi (jakkarassa oli siis jo sahausurat valmiina).

Kuulkaas nyt ekodesignerit (ja muutkin hitihatit): eihän puu ja poltettavuus tee vielä mistään tuotteesta ekologista! Jos kerran tekee puisen istuimen, niin tekis sitten sellaisen joka kestää vuosikymmeniä ja polttais takassa tavallisia ei-höylättyjä ja ei-lakattuja halkoja - se ois ekologisempaa. En nyt muista sen polttopuupenkin tekijän nimeä, mutta toivon kovasti että hän olisi tarkoittanut mainostekstinsä ironiaksi, jota minä en vain tajunnut ottaa vitsinä.

Mutta kaikesta ekologisuudesta huolimatta suosittelen vaikka päiväkaffeja ESINEessä. Se on auki seuraavat kaks viikkoo.

Porvoon nukke- ja lelumuseo

Tiistaina kävin ulkoiluttamassa siskoni kanssa kärpäspaitaa Porvoossa. Luurasimme vanhassa kaupungissa ja kävimme pällistelemässä varmaan jokaisessa putiikissa. Ja Brunbergin suukkojahan oli tietysti ostettava.

Vierailimme myös nukkemuseossa. Se oli ehkä pelottavin museo ever, missä oon vieraillut. Huuuuh. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun "hienot nuket" (sellaset, joilla liikkuu raajat tai silmät) on miusta vaan jotenkin ihan tosi kammottavia. Voin vaan kuvitella, millasia tikaritappeluita ja tukistusmatseja ne ottaa aina pimeän tullen, kun museon ovet ovat sulkeutuneet. Oispa kauheeta jäädä yöks loukkuun sinne.

Ehkä kauheimpia oli kaksinaamaiset nuket, joilla oli siis kummallakin puolella päätä kasvot. Hattu ja hatunreunaan ommeltu otsatukka peitti aina sen pärstän, joka ei ollut käytössä. Ja oli siellä yksi kolmikasvoinen nukenpääkin. Horroria koko rahan (sisäänpääsy 2 e) edestä!

Ratsumies, Retretti ja villakukat

Tämä viikonloppu onkin ollut varsinainen korkeakyldyyriviikonloppu. Teimme pikavisiitin Savonlinnaan, meillä oli nimittäin liput perjantain Ratsumies-oopperaan. Ooppera oli hyvä. Aika synkeen mahtipontinen eikä kauheen melodinen, mutta sikälis hyvä että laulajien äänet pääsivät tosi hyvin esille. Ja linnassa oli pirun kuuma, onneks oli viuhka mukana. Suosittelen lämpimästi - sekä viuhkaa että oopperaa (vaikka tää olikin vika näytös).

Tikutin junamatkalla tädilleni ja mummolleni tuliaisiksi ja kiitokseksi ylläpidosta villakukat, jotka toivottavasti säilyttävät kukkeutensa tästä helteestä huolimatta. Ensimmäinen kuva on siis vain kukan runko.




Lauantaina maleksimme kaupungilla ja meikäläinen fiilisteli oikein kunnolla (oon nimittäin ollut useampana kesänä Savonlinnassa töissä, ensin torilla toisen tätini kudonnaisia ja neuleita myymässä ja myöhemmin Virkkukoukkusen kesäpuodissa - ihan huippuja kesiä kaikki!).

Savonlinnan kesävisiiteissä on aina se ongelma, että on niin hirveesti nostalgisia herkkuja, joita ei muualta saa ja joita ei vain ehdi syömään yhdessä viikonlopussa: liha- ja omenalörtsyt, lippakioskin jätski, Majakan voileipä, Seurahuoneen muikut, auramöttöset ja rommipullat ainakin ihan vain muutamia mainitakseni.

Lauantaina kotimatkalla pistäydyimme vielä Retretissä, joka onneksi jatkoi toimintaansa, vaikka keväällä olikin vähän jänskät paikat. Luolastoissa oli kaikenlaisia valojuttuja. Päänäyttelyssä oli hauskoja Jean Dubuffetin töitä, sitten oli ei-pirullista Hugo Simbergiä ja näyttelyn loppupuolella yllättävän reteetä Pentikiä. Pentik oli ehkä näyttelyn positiivisin yllätys, sillä normaalisti niin pliisunvärisiä kippoja ja kuppeja ei ollut lainkaan esillä, vaan nämä tätä näyttelyä varten suunnitellut lautaset kylpivät väreissä! Tässä vähän esimakua. En panisi pahakseni, vaikka Pentik muuttaisi tyyliään näyttelylautasten suuntaan.

Graafista betonia

Olin tänään rakentelemassa Otaniemen metroasemaa, joka avataan huomenna. Siitä oli juttua tämän päivän (sunnuntain siis) Hesarissakin A15-sivulla. Tällä kertaa olin mukana ehkä enempi "ammatillisessa" mielessä. Olin myös suunnittelemassa aseman ulkonäköä ja toteutusta (leikin vähän niinku arkkitehtia, mutta en paljoa, sillä se oli yllättävän vaikeeta), saas nähdä mitä siitä sitten oikeesti tulee. Niin, ja teloin myös nilkkani, joka on nyt aika turpee ja tumma.

Vaikka minun tietysti kuuluisi rakentajana puhista aina arkkitehdeille, niin täytyy kyllä sanoa, että tänä keväänä viimeistään minusta on kyllä tullut ihan arkkarifani (vaikka oon kyllä ollu sitä orastavasti jo pitkään).

TKK:lla arkkitehtiosaston aulassa on tosi usein kaikkia hienoja harjoitustöitä näytillä. Välillä siellä on ihan oikeita maisema- ja rakennussuunnitelmia, mutta joskus on myös piirustuksia soittimista tai erilaisia villejä ovenkahvoja sun muita. Toukokuun alussa arkkariosaston aulassa oli tuoreimpia arkkitehtien diplomitöitä, ja sieltä pisti meikäläisen silmään Eeva-Kaisa Berryn työ graafisesta betonista (kuva alla). Aika hauska kokeilu.


Graafinen betoni on koostumukseltaan hiukan normaalia betonia fiinimpää, mutta juttu on pinnan kuvioinnnissa. Pinta saadaan aikaan etukäteen "printattavalla" mallilla ja kemikaaleilla (tässä muutama referenssi). Aika siistiä. Ja kuka väittää, että betoni on pelkästään tylsännäköistä?

Betonin perusharmaus ja Merihaan sun muiden lähiöiden kolossit luovat kyllä kieltämättä vähän tylsää kuvaa, mutta oikeasti betoni on paitsi hieno, myös hauska materiaali. Hienoudesta vois todisteena olla vaikka Pantheon ja hauskuudesta se, että Suomessa yleisesti käytetty betonireseptien suunnittelumenetelmä (siis se millä päätetään, paljonko vettä, sementtiä ja kiviä sun muuta pitää halutunlujuiseen betoniin laittaa) on nimeltään Nykäsen menetelmä. Aivan. Ehkä sekoitin, ehkä en - so not, kunhan kura kulkee. Sementtiä ja vettä laitetaan suhteessa fifty-sixty. No joo. Ehkä tuolta "Nykäsen menetelmän" pohjalta ei kannata lähtee betonoimaan. Ja ehkä ihan kaikki Nykäseen(kään) löyhästi liittyvä ei välttämättä ole hauskaa.

Schjerfbeckiä Didrichsenissä

Sunnuntaina kävimme äitienpäiväkakuilla wieniläisessä Krulla's-kahvilassa ja oi se oli ihana paikka, hakkaa mennen tullen muka herkulliset stockan kahvilat. Ensinnäkin tortut oli maailman ihanimpia, eikä ees niin kalliitä kuin perus helsinkiläisissä kahviloissa. Kahvi oli tuoretta, pehmeää, vahvaa ja sitä sai santsata. Otin sellaista mansikkavaahtotorttua, mutta luulen, että piakkoin on käytävä testaamassa sacherkin. Ja schwarzwälder kirschtorte. Ja apfelstrudel.

Krullasta suunnistimmekin ihan ex-tempore Didrichsenin taidemuseoon katsomaan Helene Schjerfbeckiä. Täytyy kyllä sanoa, että tykkäsin näyttelystä ihan tosi kovasti. Näytillä oli melko laajasti ja mielenkiintoisia töitä. Siellä oli muutama toisinto esimerkiksi niin, että Schjerfbeck oli piirtänyt jonkun sommitelman ihan uransa alussa ja palasi siihen uudestaan myöhemmin. Toisintoja oli muun muassa leivituvasta tehty maalaus ("oikean" näköinen ja ekspressionistisempi) sekä pienestä toipilastytöstä tehty litografia.

Töistä ponnahti esiin hauskoja yksityiskohtiakin, kuten muuten askeettisessa profiilissa villi hiuskiehkura, jossain ihan odottamaton väritäplä tai hahmottelua auttava ruudukko naisen kropassa. Ja mikä hauskinta, töistä näkyi Schjerfbeckin tyylin kehittyminen. Yhdessä nurkassa oli myös tietokoneanimaatio tai -mallinnus tai whatever Schjerfbeckin omien kasvokuvien kehittymisestä - vähän niin kuin ylioppilaskirjoitusten aineistokokeessa niihin aikoihin kun meikäläinen kirjoitti (tai ei ehkä just samoissa kirjoituksissa, jäipähän vaan mieleen), mutta hifimpi. Ainoa miinus oli ilmanvaihdon huonous. Toisaalta ymmärtää, että se on yksityiskoti eikä oikea näyttelytila, mutta kokolattiamatot ja paljon ihmisiä - ahdistus!

Huippujuttu, ettei Schjerfbeck tyytynyt maalailemaan vain kukkia ja lapsia, niin kuin siihen aikaan oli naistaiteilijalle soveliasta! Täytyy sanoa, että näyttely oli ehkä mielenkiintoisin katsastamani näyttely pitkään aikaan!