Keskeneräinen Tunna

Muotokuvakurssilla olen opetellut viime aikoina lähinnä hiusten piirtämistä, kumittamista ja mittaamista. Kumittaminen on kyllä kaikkein vaikeinta. Ja edelleenkin on ihan hirveä valkoisen paperin kammo meikäläisellä. Ihan itseäni koulutaakseni päätin, että postataanpas tänne keskeneräinen Tunna Milonoff. Sattuu nimittäin katsoa keskeneräistä piirustusta. Ja huomaan, että toi leukahan ei ole lainkaan tuollainen millaiseksi olen sen piirtänyt. Kumia, kumia.

No miksi sitten piirtelen jotain Madventuristia? No siksi, kun tässä kuvassa on hirveen herkullisia karvoja: hötöiset hiukset, partaa ja todella olemattomat ja muodottomat kulmakarvat. Haastetta, haastetta. Plus että hyviä muotokuvia on lehdistä todella vaikea löytää - kuvat ovat usein niin photoshopattuja ja mallit niin siloiteltuja, että niissä ei ole mitään mielenkiintoista.

Tieteellistä torttuilua

Tänä vuonna ei tullut testattua yhden yhtä uutta Runebergiä. Itse asiassa R-bergailut jäi hyvinkin vähälle. Mutta jotain uutta näkökulmaa tämäkin vuosi toi tullessaan.

Syöksyin lauantaina Stockan leipäosastolle ja totesin, että siinäpä on torttu poikineen mistä valita. Runebergin päivän aatto on kuitenkin niin viimetinkainen ajankohta, että silloin ei enää riskeerata (lue: kokeilla mitään liian epäilyttävän näköistä). Toisaalta, olen jo maistanut täydellistä torttua, joten realistina en lähtenyt tavoittelemaan kuuta taivaalta, ainoastaan semi-hyvää kaupan torttua. Niinpä otin kiltisti leivostiskin vuoronumeron käteeni ja jätin Runebergin päiväni ammattilaisen huomaan: Kysyin tiskin tädiltä, mikä heidän valikoimissaan olevista tortuista on kaikkein kostein. Täti vastasi: Kanniston. Ja niin oli ostopäätökseni sinetöity.

Kosteus oli todellakin kohdallaan ja mukavan mureakin torttu oli, mutta jotenkin ohut maultaan. Kardemumma ja sokeri tuntuivat olleen ainoat mausteet. Ja nyt kun tätä kirjoittaessa tsekkasin aiemman Kannisto-tuomioni, niin samaan lopputulokseen päädyin näemma silloinkin. Mikä taas puolestaan todistaa montakin asiaa:

1. Torttumakuni on pysynyt vakiona. On myös ihan mahdollista, että minulla on absoluuttinen torttukieli (vrt. absoluuttinen sävelkorva).
2. Kanniston resepti on pysynyt samana.
3. Torttutestin tutkimustulokset ovat toistettavissa - ja näin ollen tieteellisessä mielessä täysin päteviä.

Taidanpa alkaa tässä valmistella torttutohtorinväitöstä...

Pidempiä helmoja ja lahkeita, pliis!

Minulla ja ystävälläni on noin 30 cm pituuseroa. Silti kärsimme samasta vaateongelmasta: sopivanmittaisten housunlahkeiden löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ystäväni on ratkaissut ongelmansa boikotoimalla housuja, siis käyttämällä mekkoja ja hameita: hänellä on ihania liivihameita, riemukkaita mekkoja ja hauskoja hameita. Osa itse tehtyjä, osa valmiina ostettuja, kuten vaikkapa kauniita Marimekon mekkoja.

Kadehdin niitä, joille Marimekon mekot sopivat tuosta noin vaan. Olisi ihanaa pukeutua esimerkiksi Kaiut- tai Tarha-mekkoon. Mutta vetäisepä tuollainen valmismekko 180-senttiseen varteen - ensimmäinen ajatus on: saisko tätä pidempihelmaisena?

Ostin joulualennusmyynneistä kaksi Marimekon villasekoitemekkoa. Ne olivat laadukkaita, kauniisti laskeutuvia - ja lyhyine helmoineen auttamattoman mauttoman näköisiä. Sellaisenaan ne olivat myös tunikoiksi liian pitkiä, mutta hetken syynäilyn jälkeen totesin, että pienellä tuunauksella ja kuminauhan pujoittamisella niistä saa ihan kelvolliset pussihelmaiset tunikat.

Olen siis ratkaissut lahjeongelmani seuraavasti: jos löydän hyvin istuvat housut 36-tuumaisella lahkeella, ostan niitä samalla kertaa kahdet. Pillifarkuissa lahkeen pituudella ei ole niin väliä, sillä lyhyet lahkeet saa survottua piiloon saapikkaiden varren sisään. Ja tuunatut tunikat toimivat juurikin niiden saapikkaisiin survottujen lyhyiden pillifarkkujen kanssa ihan riittävän hyvin, kunhan ei tarvitse ottaa kenkiä pois. Ja lopuksi - jos en löydä sopivan pitkiä lahkeita, niin leikkaan lahkeet selkeästi liian lyhyiksi. Siitäs saatte, persjalkaiset valmisvaatesuunnittelijat!

Taikurin hattu

Ladies and gentlemen! Kuten näette, tässä meillä on aivan tavallinen taikurin hattu:

Ja kuten näette, hattu on aivan tyhjä:




Mutta sitten kun sanon simsalabim - niin hatusta nouseekin pupu!




Tein siis kummitytölleni synttärilahjaksi taikurin hatun. Hattu on tehty mustasta denimistä ja kovikehuovasta. Hatun vuori on matalampi kuin itse hattuosa, ja vuorin pohjalla on salainen "sepalus" taikka naamioitu aukko, joka kätkee taaksensa melkoisen salalokeron. Sieltä on hyvä taikoa kaniineja, nenäliinoja, pelikortteja ja vaikka mitä.

Vähän summeerausta ja silleen

2011 oli ihan hyvä vuosi. Yllättävän hyvä. Töissä puhalsi uudet tuulet ja sen myötä uudet mielenkiintoiset haasteet, mutta siviilielämän ja harrastusten puolellakin tapahtui ihan kiitettävästi kaikenlaista kivaa.

Maaliskuussa, päivä omien synttärieni jälkeen, neljäs kummilapseni putkahti maailmaan.

Loppukeväästä sain liikuntakärpäsen pureman, joka on jatkunut koko loppuvuoden - ei tosin Method Putkiston parissa vaan ihan vaan peruskuntokeskuksen asiakkaana. Mutta voi vitsi että zumbaus ja kahvakuulaus voikin olla kivaa!

Liikunnan lisäämisen ohella kävin kesällä läpi pienoisen ruokaremontin, koskapa verensokerini hillui aikuisdiabeteksen riskirajoilla. Ei minusta mikään täysiverinen karppaaja ole tullut, mutta jätin ruokavaliostani pois vaalean leivän, pastan ja riisin, lopetin rasvasta nipistämisen ja syön herkkuja vain jos siihen on erittäin hyvä syy. Hyvähiilarista ruokaa siis.

Vuonna 2011 opin paljon muotokuvien piirtämisestä. Toivottavasti saamme muotokuvakurssille riittävästi osallistujia keväälläkin. Niin ja temperaakin kokeilin. Kaikessa työläydessään temperamaalauksesta ei tullut pysyvää harrastusta, mutta ihan siisti kokemus silti. Yllä temperakurssin lopputulos: perusinsinööri, jonka katse seuraa, vaikka katsoja siirtyilisikin maalauksen sivusta eteen taikka jatkaisi toiselle sivulle. Tausta ja paita jäivät kesken, mutta täytyyhän sitä ihmisellä keskeneräisiäkin rojekteja olla.

Muuten on nypertelyrintamalla ollut melko normaalia. Ihan semi-tuottelias vuosi. Ei mitään elämää suurempia neronleimauksia, mutta taattua synttäri- ja joululahjalaatua kuitenkin.

Joulukuussa sain vielä päähänpistoksena idean toiseen blogiin. Sen kirjoittaminen onkin ollut ihan hauskaa. On tietysti odotettavissa, että kirjoitustahti t(as)aantuu paljonkin, mutta toistaiseksi on ollut mukavaa kirjoittaa englanniksi muutakin kuin Power Point -kalvoja ja bisnessähköposteja. Ja Suomesta kirjoittamisessa on tietysti aina se haaste, että kuinka kirjoittaa kuulostamatta Kuukausiliitteen Ilkka Malmbergilta.

Mitään uuden vuoden lupauksia en tee, eikä minulla oikein ole odotuksiakaan alkavalle vuodelle. Elämä tuo mitä tuo. Tärkeintä on elää täysillä tässä päivässä, ja ehkä vähän pohjustaa huomista. Ja vaikka uusi vuosi alkoikin omalla kohdallani tylsästi räkäflunssaisissa merkeissä, niin en ota tätä minään enteenä koko vuoden kulusta.

Hyvää kakstuhattakakstoistasta!

Kuukiviä

Joululahjakoru jätti hingun tehdä samalla ajatukselle jotain itsellenikin. Laavakiviä, hopealenkkejä, hauska lukkorenkula ja kadulta löytynyt, hieman tallaantunut en-nyt-muista-minkä-sarjan hopeinen korvakoru.

Kyllä minä mieleni niin pahoitin...

...kun nykynuoriso ei ymmärtänyt näiden esineiden yhteyttä toisiinsa.

Tiikeriankka ja sammakko

Joistain jouluperinteistä on vain pidettävä kiinni - nimittäin viimetinkaisesta lahjojen nysväämisestä. Sain kuin sainkin aatonaaton puolella nämä Panama-lapaset valmiiksi, vaikka tiukoille meni.

Varapäreitä

Tämän joulun hittituote (ainakin tekijän näkökulmasta, lahjan saajista en tiedä) ei ole piikkimatto eikä kapselikahvinkeitin, vaan pärekori.

Punoin näitä neljä joululahjoiksi - yhden värikkään ja kolme pellavaista. En nyt sitten viittinyt ottaa kaikista kolmesta pellavaisesta erillistä valokuvaa.

Ihanaa saada kangasvarastoja vajumaan!

Joulun ainoa hely

Joulun ainoa koru. Tästä tuli niin kiva, että hyvä jos raaskin kääriä pakettiin. Tuo iso renkula on lukko. Täytyy varmaan tehdä ittellenikin samantyylinen.

Jos Tuomas-veturi ei tule tädin luo...

...niin tädin on mentävä Tuomas-veturin luo.

Ei meinaan löydy Suomesta juuri mitään Tuomas-veturi-kamaa. Joten täytyi tehdä itse.

Marakatit

Veljen pojat saivat (toivottavasti) kokoisensa apinapaidat (toinen kultaisella, toinen hopeisella painatuksella) ja tumput (toinen peukaloilla, toinen ilman).

Joulukortit 2011

Tänä vuonna tein taas klassiset: odotin viime tinkaan saakka joulukortti-inspiraatiota - ja tulihan se sieltä. Leikkelin kahdesta Myyrä-kalenterista tammi-, marras- ja joulukuun kuvista palasia.

Olen jemmannut noita kalentereita tosi pitkään, kun kuvat ovat minusta niin herttaisia. En ole oikein raaskinut käyttää niitä mihinkään. Mutta nyt tuli sellainen fiilis, että jos ei niitä voi käyttää rakkaimmille ystäville ja läheisimmille sukulaisille meneviin juttuihin, niin turha niitä on sitten hautoakaan.

Nut Island's Peace

No nyt minun oli jotenkin pakko perustaa tämmönen rojekti. Saapi nähä kauanko jaksan innostua. Mutta senhän näkee kokeilemalla.

Kärrrmes

Joulupukin paja on taas täydessä töhinässä. Tänä vuonna kyllä koitin käydä ostamassa valmiita leluja, mutta ne olivat niin kammottavia, että rupesin melkein hyperventiloimaan. Niinpä tänäkin vuonna lahjat ovat pääosin joko itse tehtyjä tai kirjoja.

Ensimmäinen pajan tuotos on jättimäinen käärme. Pituutta melkein 2,5 metriä. Järkeilin tän niin, että lasten mielestä överit on parempi kuin vajarit. Vanhemmat eivät ehkä oo samaa mieltä, mutta onneksi heidän mielipidettään ei kysytä.

Loput joulupukin asiat julkaisen vasta, kun joulupukki on hoitanut hommansa. Siihen saakka: tip tap!