Kesäkissa

On ollut niin kuuma, ettei kässäjutut oo oikein maistuneet. Ideoita kyllä olis, mut toteutus jääköön viileempiin aikoihin.

Sen sijaan aloitin toisenkin blogin - aiheina kerrostaloasuminen ja taloyhtiön asioiden hoito. Tervemenoa :)

Aarne Alligaattori

Veljenpoika täytti hiljattain vuoden, joten hän on alligaattorinsa ansainnut. Toivottavasi Aarne ei oo liian pelottava.

Vihreä salonki

Vihdoinkin työhuoneemme alkaa olla edes jonkinmoisessa kuosissa. Viimeisin saavutukseni työhuoneessa on verhot, jotka sain lopultakin ommeltua viime syksyn Design Marketista ostetusta Vallilan Katariina Suuri -kankaasta. Verhojen ompelu ei ehkä ole teknisesti kovinkaan huikea saavutus, mutta voin kertoa, että en juurikaan nauti siitä hommasta. Jotenkin verhoissa reunat nousevat aina korkeammalle ja keskikohta laahaa alempana. Ärsytys.

Pari muuta kaukaisemman lähihistorian etappia liittyvät lähinnä Ikean huonekalujen kokoamiseen: seinän mittainen valkoinen kaapisto ja kaksi mustaa, lasista työpöytää. Nyt meillä on siis kaappi, joka kätkee oviensa taakse muun muassa lähes kaiken askartelusälän, ja pöytä sekä tietokonehommeleille että askarteluhommeleille. Unelma!

Noch einen Koffer in Berlin

Ihana, ihana kesäloma alkoi Berliinin reissulla. Tämä oli toinen kertamme kaupungissa ja senpä vuoksi suurin tavoite olikin keskittyä kaupungilla maleksemiseen tiukkatahtisen nähtävyysbongailun sijaan. Ja kyllä kannatti. On se vaan niin rento ja mukava kaupunki, ei lainkaan takakireä niin kuin voisi luulla.

Kaupungista riittäisi kerrottavaa varmasti vaikka kuinka ja paljon, mutta ajattelinpa kuitenkin keskittyä ruokapuoleen. Itse haluaisin ulkomailla aina välttää pahimmat tursitimenu-linssiin-viilaus-paikat, ja otan aina mieluusti vastaan vinkkejä hyvän hinta-laatu-suhteen ravintoloista. Nyt kun kerran törmäsimme muutamaan kehuttavaan ruokapaikkaan, niin annetaan hyvän kiertää. Siis Huippuhomman Berliinin mättöopas, bitte.

Fischer-jotain Kneipe

Fischerinseln, sillan kupeessa, Märkisches Uferia vastapäätä

View Hyvää saksalaista kapakkaruokaa in a larger map

Tämä korttelikapakka tuli tutuksi jo viime reissulla, tosin valitettavasti en vieläkään muista paikan nimeä. Mutta joka tapauksessa ruoka oli taas hyvää. Listalta löytyy perinteisen saksalaisia "huonommista osista" tehtyjä ruokia, kuten härän poskea, munuaisia ja maksaa. Ja on siellä leikkeitäkin vähemmän kokeilunhaluisille. Todella reilun pääruoka-annoksen hinta oli 10-15 euroa.

Leibniz-Klause

Mommsenstrasse 57

View Larger Map

Edellistä paljon hienompi ravintola, joka tarjoilee myös hyvin perinteisiä saksalaisia ruokia, silti suomalaisittain ihan kohtuulliseen hintaan. Pääruokien hinta keikkui 15 euron tuntumassa. Menimme tänne, koska Fischerinselnin korttelikapakan listalla ei ollutkaan Eisbeinia, ja sitähän piti reissun aikana saada. Ravintolaa piti sympaattinen keski-ikäinen pariskunta. Tätä paikkaa voisin suositella esim. äidilleni, vinkvink ;)

Kamala

Oranienburger Strasse 69

View Larger Map

Nimi ei ole enne, tästä mestasta sai todella herkullista Thai-ruokaa. Ei liikaa tulisuutta, ei liikaa kalakastiketta, ei liikaa kookosta, vaan ihan mielettömästi makua. Pääruokien hinnat kympin molemmin puolin. Jos mahdollista, curryt olivat jopa hiukan ylivertaisempia kuin paistetut ruuat, mutta yhtä kaikki, huippuhyvää. Bonuksena todella ystävällinen ja iloinen palvelu.

Monsieur Vuong

Alte Schönhauser Strasse 46

View Larger Map

Aivan loistava Vietnamilais-itämaalais-tyyppinen paikka, jossa oli mielettömän hyvä tunnelma ja herkullinen ruoka. Söimme täällä kana-nuudeli-keittoa ja joimme useampaan kertaan shakeja. Pääruuan hinta noin 8 euroa, shaket 3,50 euron tuntumilla. Varoitus: jos haluat pitää oman henkilökohtaisen reviirisi isona ja koskemattomana, niin täällä se ei välttämättä onnistu. Pöydät ja istumapaikat ovat vieri-vieressä ja puheensorina on melkoinen.

Onnea Victoria & Daniel

Paras mielikuvitusystäväni, Victoria, meni eilen naimisiin. En valitettavasti päässyt juhlistamaan hänen suurta päiväänsä paikan päälle, sillä kutsuni oli ilmeisesti kadonnut postissa. Luulen, että Suomen posti hukkasi niitä hääkutsuja ihan urakalla, sillä eihän siellä juuri muitakaan suomalaisia näkynyt. Tarja ja Pena nyt olivat tietty siellä, kun Kalle-Kustaa on varmaan möläyttänyt Tarjan kuullen, että häät ovat tänä viikonloppuna, ja sitten Silvia oli varmaan sanonut, että eihän niitä nyt ilkeä olla kutsumattakaan, kun asia kerran tuli jo puheeksi. Ville Niinistökin oli kuulemma paikalla, mutta hänen kutsupa ei ollutkaan Itellan käsissä vaan Ruotsin kuninkaallisen postin, sillä hänhän juhli itse asiassa ruotsalaisen vaimonsa kutsulla.

Suomen postilaitoksen nimi voi vuosien mittaan vaihdella, mutta yksi asia pysyy: minun ja Victorian potentiaalisen ystävyyden sabotointi. Lapsuuteni onnellisimmassa unessa Victoria rupesi minun kanssani kirjeen vaihtoon. Unen kirjeissä ymmärsimme toisiamme täydellisesti: Meillä oli kummallakin pikkuveli ja -sisko, lähes samanlaisilla ikäeroilla. Olimme kummatkin vastuullisia ja tunnollisia. Oikeastaan ainoa eroavaisuutemme tuntui olevan taustamme - Victoria polveutui Euroopan kuninkaallisista, minä karjalaisista pienviljelijöistä. Muistan, että unessa kirjeystävyytemme kuihtui yksien vaihdettujen kirjeiden jälkeen. Epäilemättä syynä oli Suomen postin epäluotettavuus.

Suomen postista huolimatta juhlistin sukulaissieluni hääjuhlaa jo perjantaina oivallisella kala-aterialla, kuohuviinillä, bebe-leivoksilla sekä virallisilla hääkonvehdeilla kera oikeiden ystävien. Lauantaina tein itselleni juhlan kunniaksi rintakukan hääkisastudioon Parolan Aseman ohjeella. Diadeemin askartelu ei sitten onnistunutkaan yhtä hyvin. Ehkä minut on todella tuomittu tasavaltalaiseksi. Mutta onneksi tasavaltalaisetkin saavat fanittaa Roxettea. Ja Vickania. Ja Danielia - varsinkin hänen ihanan puheensa vuoksi.

On taas se aika kuukaudesta

Eilen luukusta kolahti taas Hesarin Kuukasiliite. Mielestäni Kuukausiliite on ihan kiva lehti, vaikka onhan se vähän keski-ikäinen. En ole vielä ehtinyt lukea tuoreinta numeroa kokonaan, mutta minusta on huvittavaa, miten sama kaava toistuu numerosta toiseen.

Kuukausiliitteen toistuvista juttukaavoista ärsyttävimpiä on luettelojutut, joita julkaistaan ainakin kymmenessä numerossa per vuosi. Luettelojutuilla tarkoitan sitä, että kerätään lista jostain aiheesta tai tarvittaessa useammastakin. Sitten vaan pudotellaan niitä listattuja asioita juttuun vähintään joka toisen virkkeen frekvenssillä, ja koitetaan sitoa virkkeet jotenkin toisiinsa. Tuloksena on yleensä puuduttava artikkeli, joka lukukokemuksena muistuttaa palstanmittaista otetta puhelinluettelosta. Seija Sartti on luettelojuttujen kruunaamaton kuningatar, mutta kyllä muutkin Kuukausiliitteen toimittajat tämän lajin taitavat. Ihan puhtaimman tyylin luettelojuttua ei 6/2010 liitteessä ollut, mutta edellisen numeron Isoäitini äiti -muistelo käy oivallisesta esimerkistä.

Toinen usein toistuva kategoria on jälkijunan vitsikkäät ilmiöt. Tuoreimmassa numerossa tätä lajityyppiä edusti sivun 17 Digihissi. Kamoon Ilkka Malmberg, digiboxien käytettävyydessä olisi kyllä kehitettävää, mutta tuon aihepiirin vitsit vanhenivat viisi vuotta sitten. Seuraavaksi voimme kai odottaa toimittajan itsensä mielestä hauskaa pikkujuttua siitä, millaista olisi, jos talot alkaisivat tahmata käytössä yhtä nopeasti kuin Windows-asennus tai huolestunutta arviota siitä, milloin kännyköistä poistetaan soittotoiminnallisuus.

Kolmas juttutyyppi, joka on Kuukausiliitteessä yliedustettuna, on kierretään Suomea (mieluiten ilmasta käsin, jos mahdollista). Tämän tyypin jutuissa voi olla potentiaalia jopa mielenkiintoiseenkin artikkeliin, mutta tämän kuukauden Suursaari-juttu vaikutti enemmän parin vuoden takaisen Suomi ilmasta -jutun uudelleen lämmittelyltä.

On Kuukausiliitteessä ollut ihan hyviäkin juttuja. Esimerkiksi eilisessä numerossa Vanhasen takinkäännöistä kertova juttu oli minusta ihan hyvin kasattu ja taustoitettu. Muistan myös positiivisena yllärinä jokunen vuosi takaperin julkaistun Mervi Tapolan henkilökuvan, joka oli virkistävä vastakohta peruslööppien kännipuukkosekoiluille.

Kaipa se on niin, että Hesarin silmissä edustan juuri sitä porukkaa, jolle ei kannata kirjoittaa juttuja - liian vanha NYT-liitteelle mutta liian nuori Kuukausiliitteelle. Emo-Hesaria luen edelleen uskollisesti päivittäin, vaikka siinäkin minua häiritsee eräs maneeri: viikottain jonkin jutun yhteydessä mainitaan, että Facebookiin on perustettu ryhmä siitä ja tästä aiheesta. Facebookiin kuka vain voi perustaa minkä tahansa ryhmän! Facebookiin perustetaan varmaan kymmeniä ellei satoja suomalaisiakin ryhmiä joka viikko harrastusten, bisneksen, kaverien, ärsytyksen, häröilyn ja vitsien tiimoille. Miten Facebook-ryhmän perustaminen voi viikosta toiseen ryydittää milloin mitäkin uutista? Ehkä viiden vuoden kuluttua Kuukausiliite keksii tehdä hassunhauskan ja tuoreen luettelojutun suomalaisista Facebook-ryhmistä. Ilmasta käsin.

Edit: Saaret menivät sekaisin. Kyseessä ei siis ollut Kaunissaari vaan Suursaari. Korjattu.

Äidin kasvimaalla

Saan usein sunnuntaiaamuisin leivontapuuskan, yleensä liikoja etukäteen suunnittelematta. Se taas tarkoittaa ankaraa soveltamista, jotta resepti saadaan mätsäämään ruokakaapin sisältöön. Niin tänäänkin.

Viime viikonloppuna Mamán harvensi yrttitarhaansa muutamalla raparperin varrella, jotka minä sain mukaani. Raparperipiirakka oli siis leipomista vaille valmis. Ajattelin tehdä piirakkapohjan jotakuinkin seuraavalla reseptillä:

2 kahvikuppia piimää

2 kahvikuppia sokeria

2 munaa

150 g voita

4 tl leivinjauhetta

1 tl soodaa

noin 4 dl vehnäjauhoja

Ensin oli vaikeuksia löytää kahvikuppia. Minä kun oon tällainen 80-luvulla syntynyt en-edes-tiedä-mitä-pullamössö-on-sukupolven edustaja, niin minähän juon kahvini mukista, enkä todellakaan omista mitään Myrna-sarjaa. No, ruukkuyrttikuppini pelastivat tilanteen.

Sitten tajusin, että eihän miulla ole piimää. Hapanta maitoa (sur mjölk, bäst före 25.5.2010) olis kyllä ollut, mutta ehkä piirakan henget eivät arvosta tällasta käännöshuumoria. Korvasin siis piimän maustamattomalla jogurtilla.

Sokeri loppui ekan kupillisen jälkeen. Onneksi kaapin perukoilla oli ruokosokeria jostain aiemmista mojito-kokeiluista. Paketti oli teipattu siihen malliin, että se oli selviytynyt muutosta viime syksynä. Paketin kyljessä luki "sokeri säilyy lähes ikuisesti", mikä oli musiikkia korvilleni.

Loppuohje menikin sitten ihan mukavasti, paitsi että jauhoja en vaivautunut mittaamaan. Luotin siihen, että ranne tunnistaa, milloin taikina on riittävän paksua. Ja hienosti muistin laittaa raparperitkin taikinan päälle. Tein vielä piirakan päälle murunökkerön voista, ruokosokrusta ja vehnäjauhoista. Ihan hyvä torttu siitä tuli, vaikka vähän tuli taas sählättyä.

Olen tiedostanut, että tämä blogi on viime aikoina lipsahdellut ruokablogin puolelle. Vaan minkäs teet - kässäilyinspiraatio voi silloin tällöin olla jonkin aikaa kadoksissa, mutta syödähän ihmisen täytyy.

Lohturuokaa

Vuohenjuustosalaatti ylevöittää päivän kuin päivän. Oleellista on jonkin sortin salaattisotku höystettynä hedelmällä (meloni, viinirypäleet, appelsiini tai greippi), pinjansiemenet, oliiviöljy, balsamico ja iso kimpale vuohenjuustoa.

Paahdan pinjansiemenet kuivalla pannulla, jonka jälkeen lorautan tulikuumalle paistimelle öljyä ja heitän karkeilla ruisjauhoilla leivitetyn juustokimpaleen tirisemään. Noin puoli minuuttia puoleltaan ja se on siinä. Tätä vois syödä aina.

Hyvää äitienpäivää...

...äidille ja mummille!


Toivottaa,

Lapsesi/Lapsenlapsesi
(joka on juuri saanut Dymo-kirjoittimen)

Essu

Isäni täytti hiljan 60 vuotta. Yhtenä osana lahjaa tein hänelle reilunkokoisen suutarin essun vahakankaasta. Ai miksi? No siksi, kun hän on alkanut harrastaa kivien hiontaa, ja siinä tarvitaan kumppareita ja roiskeenkestävää essua.


Vahakangas oli kyllä inhaa ommeltavaa. Päärmääminen helpottui vasta, kun tajusin teipata ne omplelun ajaksi nuppineulaamisen sijaan. Mutta tuhraaminen unohtui täydellisen mehevän porkkanakakun myötä.

Wappu

Brita-torttu on yksi ainoista mansikkakakun muodoista, josta pidän. Ennen vappua sää oli niin aurinkoinen, että päätin tehdä vappupiknikille mukaan mansikkaisen Britan. Ohje on Pirkasta, tosin mansikat eivät olleet marinoituja ja 3 dl kermaa oli aivan riittävä määrä. Itse asiassa, näin ilman marinadia kermavaahtoa olis voinut hieman raikastaa rahkalla. Hassua oli huomata, että kermavaahto alkoi juoksettua heti vatkaamisen jälkeen. Lauralle oli käynyt samoin, liekö syynä hillitön matalapaine?


Brita-tortun lisäksi tein suolaiset piirakan, jossa oli kinkkua, sipulia, kanttarelleja, paprikaa ja yrttien jämiä. Luottopiirakkapohjaani tulee

1/2 prk rahkaa
100 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Tänä vuonna piknik-eväät tuli nautittua huovan päällä keittiön lattialla, sillä sumuinen ja kolea sää ei houkuttanut herkuttelemaan ulkona. Niinpä ullikselle lähdetetiin täydellä vatsalla vain kera skumppapullon ja lasien. Onnistunut strategia.

Avautumisia taidenäyttelykäyttäytymisestä

Kävin tänään viettämässä laatuaikaa itseni kanssa Hakasalmen huvilassa, jossa oli näytillä Signe Branderin valokuvia 1900-luvun alun Helsingin muuttuvasta kaupunkikuvasta. Näyttely oli kaikin puolin herttainen ja vieläpä ilmainen, joten ei voi muuta kuin suositella. Yhdessä toisen kerroksen huoneista pyöri non-stoppina noin 20-minuuttinen, mielenkiintoinen diashow, jossa näytettiin aina ensin Signe Branderin 1900-luvun taitteessaa ottama kuva ja sitten nykyvalokuvaajien 2000-luvun taitteessa ottama kuva samasta paikasta. Lopuksi kuvat asetettiin vielä vierekkäin, ja sitten siirryttiin seuraavaan pariin. Taustalla soi rauhoittava musiikki.

Signe Branderin Kansallismuseon tornista ottama kuva eduskuntatalolle päin.
Vasemmalla Mansku, keskellä kallio, Arkadian mäki,
jonka päälle eduskuntatalo rakennettiin.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Mutta sitten tulee se mutta. Diashow'hun tuli melko pian minun jälkeeni kaksi neli-viisikymppistä naista. He jättivät väliinsä puolitoista penkkiä, ja kuitenkin heillä oli koko ajan asiaa toisilleen.

Kyrsimys numero 1: Jos on pakko kommentoida diashow'n tai videoteoksen kulkua kaverille, niin istukaa hemmetti vieretysten, jolloin ei tarvitsisi kailottaa niin kauas.

Parikymmenminuuttiseen show'hun mahtui aika monta kymmentä kuvaparia. Noin joka toisen kuvaparin kohdalla toinen naisista huokaisi teatraalisesti: "Ei, noin ihana paikka/talo/piha/tie on pilattu".

Kyrsimys numero 2: Voitko ihan vakavissasi väittää, ettet olisi halunnut Helsingin kaupunkikuvan kehittyvän sataan vuoteen? Jos et ole vakavissasi, niin eiköhän pari huokausta olis riittänyt.

Kyrsimys numero 3: Mikä kaupunki se sellanen on, missä on vain ihania vanhoja rakennuksia? Kaupugissa kuuluu olla kaikkien aikakausien rakennuksia, ja hyvä niin, joten lopetetaan se mussutus siitä Enso Gutzeitin pääkonttorin rumuudesta ja maisemaan sopimattomuudesta.

M.C. Escherin puukaiverrus "Pienmpi ja pienempi"
Kuva: The M.C. Escher Company

Pari viikkoa sitten kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa M.C. Escherin näyttelyn. Escherin työt ovat mielestäni siitä kivoja, että ne uppoavat kaikenikäisiin ja usein sellaisiinkin, jotka eivät normaalisti museotaiteesta piittaa. Näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä. Mutta.

Kyrsimys numero 4: Nyt joku jo ehti ajatella, että tän ihmishirviön mielestä lapsia ei muka saisi tuoda taidemuseoihin. Ha ha! En muuten ajattele noin, minusta on hienoa, että lapsia tuodaan taidemuseoon, ja minun puolesta skidit saavat pitää siellä aikuisia enemmän ääntäkin.

Kyrsimys numero 5: Ne vanhemmat siellä just mättääkin. Keitä vanhemmat ovat selostamaan lapsilleen, mitä taiteessa kuuluisi nähdä? Lapsillakin on silmät ja aivot - he näkevät ja tulkitsevat teokset niin kuin itse haluavat, kykenevät ja parhaaksi katsovat.

Ärsyttävimpiä taidenäyttelyvieraita eivät ole hihkuvat lapset tai ummikot ensikertalaiset - kuten äkkiseltään saattaisi luulla - vaan pölöttävät aikuiset. Vähän samoin kuin pääkaupungin joukkoliikenteessä törpöimpiä matkustajia eivät ole maalaiset tai ulkomaalaiset - vaikka äkkiseltään saattaisi luulla - vaan espoolaiset yksityisautoilijat.

Smirnoff

Kun edellinen tyynyprojekti paisui hiukan turhan isoksi, piti keksiä jotain muuta. Selailin Akateemisessa Make your own misfits -kirjaa, ja nyt meidän sohvan nurkassa nököttää Smirnoff-kettu. Noi misfitsitkin on vissiin tarkoitettu sellaisiksi pieniksi ja söpöiksi otuksiksi, kute amigurumit, mutta tää meidän Smirre on aika reilunkokoinen - mutta tällä kertaa ihan harkitusti, sillä otukset pitäis toimia tyynynäkin.

Ketun kroppa on tehty pesussa levahtaneesta t-paidasta, pää jämäkankaista ja silmät vanhoista napeista. Kroppa ja pää on siis leikattu "vapaalla kädellä" kaksinkertaisesta kankaasta. Tää oli niin hauskaa kaksiulotteisuuden ja kolmiulotteisuuden leikkiä, että Smirre saa taatusti seuraa.

Nautin pashani pelliltä

Vaikka askartelija olenkin, niin minulle juhlapyhät ja vuodenajat eivät kuitenkaan ole kovinkaan sesonkiluonteisia näpertely- tai sisustusrintamalla.

Minulla ei ole pääsiäis- eikä joulukoristeita. Tai no, sain kyllä viime jouluna anopilta adventtisian, siis possunnäköisen adventtikynttelikön.

Minulla ei ole kesäverhoja ja talviverhoja, itse asiassa meillä on tällä hetkellä verhot vain makuuhuoneessa.

Minulla ei ole joululiinaa ruokapöydälle, sillä olen vankkumaton vahakankaan kannattaja. Kun yksi vahakangas kuluu räävittömäksi, ostetaan tilalle toinen.

Kortteja askartelen vain jouluna ja ehkä synttäreille, en ystävänpäivänä enkä pääsiäisenä.

Mutta ruuissa sesongit ja juhlapyhät näkyvät!

Pääsiäinen alkoi intialaisella butter chickenillä ja sitruunalla maustetuilla peruna-herne-rösteillä. Lauantaina söimme kaupungilla ja täydensimme jääkaappia, mutta eilen vuorossa oli lammaspaistia mokkakastikkeessa. Tänään lampaan jämistä tehdään vorschmackia, ja varmaan huomenna vorschmackin jämistä syntyy pastakastike.

Ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti pellillinen rahkapiirakkaa:

2,5 dl:n pullataikina

500 g rahkaa
200 g creme fraichea tai kermaviiliä
2 munaa
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
3 rkl sitruunamehua
puolikkaan sitruunan kuori raastettuna
1 dl rusinoita

Taputtelen pullataikinan pellille. Kätevämpi emäntä jättäisi osan taikinasta taputtelematta ja tekisi pinnalle taikinaruudukon koristeeksi, mutta itse tykkään oikoa mutkissa.

Sotken täytteen aineet ja kippaan pohjan päälle.

Paistan 15-20 min 225 asteessa. Nautin viileänä.

Syys- ja talviaikaan teen samalla reseptillä rahka-puolukka-piirakkaa, eli korvaan sitruunan kuoren ja rusinat reilulla määrällä puolukoita.

Pääsiäisen suurin muna

Hiplasin taannoin Kampin Marimekossa hauskoja Melooni-tyynyjä, joissa olisi ollut oivallista potentiaalia sohvatyynyiksi. 75 euron suolainen kappalehinta kuitenkin kiristeli ikenissä ja päässä soi mantra "tuon osaisit tehdä itsekin". Myymälästä astuessani tuulettelin mielessäni, sillä olin juuri ostanut tuotannosta poistuneen Melooni-kankaan viimeisen pakan jämät. Poikkesin kotiin mennessä vielä Eurokankaan kautta hankkien mustaa lakanakangasta ja 3 pussia vanua.

Leikattuani palaset herra taloudessamme alkoi ihmettellä kuvion kokoa - siis että olivatko kaupan tyynyt todella niin suuret. "Kato kyllä tää pienenee sit, kun sen on ommellut ja täyttänyt, se vaan näyttää nyt aika isolta", vastasin asiantuntevasti. Vaan eipä pienentynyt. 3 vanupussin jälkeen vanhasta lakanasta tehty sisätyyny näytti lähinnä riutuneelta Moby Dickiltä, ja päällinenkin oli surauttelun jäljiltä vielä lähempänä helikopterin laskeutumisalustaa kuin pientä siroa tyynyn päällistä.


Lopun viimein tyyny veti 5 pussillista vanua. Nyt miulla on siis hervoton design-barbapapa, joka peittää tasan puolet sohvasta. Ja vanuja lukuun ottamatta ainekset löytyis vielä toiseenkin. Vaan tulihan siitä ihan kelpo lattiatyyny.

Kuinkas tässä nyt näin kävi? Tää oli vähän kuin Spinal Tapin Stonehenge-moka mutta käänteisenä. Selitys löytyy Marimekon tuotekuvastosta: Se tyyny, jota olin olevinani tekemässä, oli kooltaan 70 x 47 cm. Tyyny, jonka oikeasti tein, oli 120 x 80 senttinen. Mitä tästä opimme? Älä apinoi, vaan ajattele itse. Äläkä sekoita tuumia ja jalkoja.