Lyhyt historia lähes kaikesta liikunnastani, osa 1: lapsuus

Meitsi oikealla.
Olisin kyllä ollut hyvä palkintopallilla poseeraaja,
jos vain olisin voittanut muutakin kuin äidin askartelemia mitaleja.

Tänään ei urheilla, vaan tänään juhlitaan, joten tiedossa on ajastettu postaus lapsuuden traumoista.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään erityisen liikunnallinen. Osallistuin Hippo-kisoihin, mutta enpä tainnut juurikaan yltää mitaleille. Kävin yhden kerran oravanpolkukoulussa. Osoitin jo lapsena voimakkaampaa taipumusta askarteluun kuin urheiluun.

Vaikka en lapsena harrastanut mitään urheilulajia tosissaan, kävin välillä yleisurheiluharjoituksissa. Kikateltiin korkeushyppypaikan patjoilla, etsittiin täydellisiä askelmerkkejä pituushyppyyn ja työnnettiin kuulaa. Käytiin kaverin kanssa kerran Lappeenrannassa piirinmestaruuskisoissakin. Kaveri pärjäsi, minä taisin tulla kiekossa kahdeksanneksi. Muistan ajatelleeni, että "kannattais opetella ensi vuodeksi edes vähän kilpakävelytekniikkaa, kun siinä ei ole meidän ikäsarjassa kuin yksi osallistuja", mutta sekin unohtui paluumatkalla, kun oli tärkeämpää pohdittavaa: kuten että mitä Mr. Vain -kappaleen sanat oikein tarkoittaa, as if sitä biisiä olisi sanoman syvyydellä pilattu.

Ainoa urheilu, jota harrastin enemmän, oli pesäpallo. En ollut mikään erityisen nopea etenijä, mutta ihan perusvarma lyöjä ja kolmospolttaja. Pääsin yhtenä kesänä IPV:n tyttöjen ykkösjoukkueeseen ja pesisleirille Poriin. Se on kirkkaasti lapsuuteni mukavin urheilumuisto. Pesisleiriä seuraavana kesänä ykkösjoukkueeseen pääsyn kriteerinä olikin sitten jo oikea sukunimi tai sydänystävyys valmentajan lapsiin, joten meikä tippui heittämällä kakkosjoukkueeseen. No, palkittiin minut pari kertaa kakkosjoukkueen parhaana pelaajana, eivätkä palkinnotkaan olleet mitään vähäpätöisiä: mm. kipsinen jänis ja ensiapupakkaus, joka sisälsi käytetyn ja uudelleen rullatun sideharsorullan.

Lapsuuteni ja nuoruuteni rakkain harrastus oli partio. Se oli niin mukaansa tempaavaa, monipuolista ja aikaa vievää, että mieleeni ei yksinkertaisesti juolahtanut harrastaa urheilua enää siihen päälle. Mutta kilpaurheilun puute ei tarkottanut arkiliikunnan puutetta. Syrjäkylillähän kaikki fillaroivat joka paikkaan, koska julkista liikennettä ei yksinkertaisesti ole, joten paikasta toiseen siirtyminen takasi ihan mukavan määrän liikuntaa päivittäin. En siis koe, että lapsuuteni olisi ollut mitenkään epäaktiivinen liikuntaharrastuksen puutteen vuoksi.

En ole koskaan ollut kovin kilpailuhenkinen eikä minulle ole millään lailla tärkeää tavoitella täydellisyyttä jossain tietyssä asiassa. Ehkäpä nämä ovat olleet merkittävimmät tekijät, jotka pitivät minua lapsena poissa aktiivisesta urheilusta.

Aikuisena urheilu on rennompaa kuin lapsena, ei tarvitse kilpailla, ja se on ihanaa se. Mutta aikuselon urheilutottumuksista lisää tuonnempana ihan omassa postauksessaan.