Harmaa pipo marraskuun harmauteen

On taas se aika vuodesta, jolloin rillit huurtuu heti, kun astuu ovesta sisään. Töihin mennessä on pimeää ja sieltä kotiin tullessa on pimeää. Valokuvat ovat joko säikähtäneen salamavalottuneita tai keltaisen tärähtäneitä. Niin kutsuttu valoisan aika ja luonnonvalo edustavat Harmaan spektriä. Tähän vuoden aikaan minä päätin neuloa harmaan pipon.

Kaikki alkoi vuosi sitten Maria Veitolan Imageen kirjoittamasta muotikolumnista, jossa hän päivitteli maksaneensa 1000 vanhaa mummonmarkkaa harmaasta helmineulepiposta. Että ei varmaankaan olis markka-aikana maksanut niin paljoa yhdestä piposta. Minä ajattelin, että haluan myös harmaan helmineulepipon, mutta en aio maksaa siitä 180 euroa, vaan päätin neuloa itse. Vuoden mittaisen matkan varrella se harmaa helmineulepipo jäi kesken ja malli vaihtui yksinkertaisempaan (ja paksummasta langasta tehtyyn) Rikke hat -myssyyn. Rikke ja Ruuke.

To do

Me 1980-luvulla syntyneet kuulumme kuulemma Y-sukupolveen. Meille on tärkeää tehdä merkityksellisiä juttuja merkityksellisten ihmisten kanssa. Työnteossa aika ja paikka ei ole meille tärkeitä - sen vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, jos esimerkiksi jossain toimistotyössä ei ole mahdollisuutta liukuvaan työaikaan. Ja saamme näppylöitä toimimattomista, epäkäytännöllisistä laitteista. Meillä Y-sukupolvisilla on myös ollut huikea määrä vaihtoehtoja elämässämme ja tekemisissämme, ja ehkäpä sen vuoksi kannamme lähes aina mukanamme tekemättömien asioiden taakkaa: monella meistä on olemassa jonkinlainen to do -lista jokaisella elämän alalla.

No kässä-to-do-listahan minulla tietenkin on. Tällä haavaa listan kärkipäässä killuu seuraavat asiat:

Kuukauden päivät sopivaa päättelyneulaa odottanut pipontekele. Ilmat alkavat olla niin kylmät, että pakko kai kaivaa se neula jostain pian. Vaikka toisaalta, Anssi kai ennusti, että sää lämpenee, mikä tarkoittaa vesi- ja räntäkelien paluuta.



Iltapuvun koekappale. Järkeilin niin, että voihan sen koekappaleen tehdä kivastakin kankaasta, eikä mistään kauhtuneesta lakanasta, sillä voihan käydä niin, että koekappaleesta tuleekin ihan pidettävä. Vahvasti näyttää siltä, ainakin vielä. Tartteis vaan sen helman...



No sit on tämmönen järjen jättiläisen ostosvimmasta kummunnut to-do-asia: sohvatyynyjä. Näitä sisustyynyjähän on just hirveen näppärä säilöä inspiraation varalle, kun näähän ei vie juuri lainkaan tilaa.



Ja sitten se, mikä jarruttaa kaikkien yllä olevien valmiiksi tekemistä: joululahjat. Niitä en nyt rupea tässä yksilöimään, mutta ihan vaan tiedoksi äidilleni (joka aina puhisee meikäläisen viimetingan säätämistä): tällä päivämäärällä (joka siis tukevasti lokakuun puolella) vanhin tyttäresi on aloittanut joululahjojen tekemisen.

Jostain syystä tämä tekemättömien asioiden taakka ei kuitenkaan rasita minua. Mutta niinhän se kai kuuluu harrastusten kanssa ollakin. Kiitos Peppiina haasteesta.

[kju: ti pai]

Ystäväni saa pian vauvan, ja hänelle järjestettiin vauvakutsut. Ajattelin, että diplomi-insinöörien vauvalle sopii matemaattiset kaavat - tai ainakin matemaattiselta näyttävät kaavat. [kju: ti pai] eli cutie pie eli söpöliini. Idea pöllitty siskoltani.

Kolttu

Barbara pääsi ensimmäiseen tulikokeeseensa männäviikolla, kun se sai toimia iltapuvun mallaajana. Tiedossa oli nimittäin hienot iltajuhlat ja minä kolttua vailla. Yritin tsekkailla iltapuku- ja morsiusliikkeiden nettikuvastoja, mutta oksu meinasi tulla, joten oli pakko suunnata kangaskauppaan. Löysinkin kauniin (ja erittäin rullautuvan) vintage-henkisen kankaan, ja ei muuta kuin Singeriä polkemaan. Vähän kiirehän siinä ompelussa sitten tuli, joitain kohtia olisin voinut hioa vähän pidemmällekin, mutta kyllä sillä ilkesi juhliin mennä. Ja lähtökiireessä muistin vielä pyytää miestä räpsäämään kuvan. Mekkohan näköjään oli jo rutussa kotoa lähtiessä, joten se siitä taistelusta silitysraudan kanssa sitten. Mutta oli kyllä kivat juhlat!

Sovitusnukesta oli kyllä paljon apua yläosan, kaula-aukon ja hihansuiden kanssa. Vyötärön kanssa ei niinkään, sillä Barbaran selkä on noin 5 cm lyhyempi kuin minun, joten notkoselän notko ja selän vetoketju oli joka tapauksessa mallattava itse itselleni peilin kautta. Eli sitten kun hommaan itselleni oman sovitusnuken, niin hommaan sellaisen mallin, jota saa säädettyä myös pituussuunnassa.

Barbara

Ystäväni muuttivat ulkomaille, joten heidän oli hankkiuduttava eroon valtavasta määrästä kamaa. He antoivatkin paljon käyttötavaraa pitkään väliaikaislainaan ystäville ja sukulaisille - käyttötavaraahan kuuluu käytää eikä säilöä mihinkään kalliiseen varastokoppiin tai lapsuudenkodin kellariin.

     Barbara lähettää terveisiä! 
     Terkkuja täältä -postikortteja on odotettavissa jatkossakin.

Osallistuin talkoisiin antamalla väliaikaiskodin sovitusnukelle. Olen harkinnut sovitusnuken ostamista jo jonkin aikaa, mutta en ole ollut ihan varma, olisiko mulla sille kuitenkaan käyttöä näillä ompelumäärillä. Vai johtuuko vaateompeluintoni vähyys juuri sovitusnuken puutteesta, tiedä häntä. Nythän se nähdään: saan kokeilla yhteiseloa sovitusnuken kanssa parin vuoden ajan, mikä sopii minulle mainiosti. Ja jos jään kaipaamaan nukkea ystävien paluumuuton ja nuken palautuksen jälkeenkin, niin voin sitten hommata itselleni vastaavanlaisen. Kutsuisin tätä win-win-tilanteeksi.

Hyvempää arkiruokaa

Safkaa -kirjasta on tullut kokeiltua useampaa reseptiä kuin varmaan mistään muusta keittokirjasta tähän saakka - kyse ei siis ole mistään turhasta kirjasta. Aiemmista kokeiluista olenkin jo raportoinut, mutta tässä jatkoa:

Rapsakat schnitzelit ja vihreitä papuja. Vähän toista kuin työpaikkaruokalan jokaperjantainen leivitetty kengänpohja. Pavut olivat mainioita, ne raivasivat tiensä vakiolisukkeiksi ihan ensiyrittämällä.

Sitruuna-anjovis-pasta. Nam nam. Kastikkeen koostumus oli oivallinen, se pysyi just hyvin spagetin seassa - ei jumahtanut spagettikeon päälle eikä holahtanut pastan pohjalle. Yleensä jäähtynyt pasta on minusta ällöä, mutta tätä olisi voinut närppiä vaikka kuinka paljon... jos ei se olisi loppunut kesken. Ja kuten kirjassa kehotetaan, anjovikset kannattaa ostaa lasipurkissa öljyyn säilöttynä sardelleina, ei "anjovista mausteliemessä" -nimellä.

Lohisalaatti ja wasabikastike. Kivaa vaihtelua normisalaatteihin. Luin jostain, että joku luonnehti tätä salaattia sushimaiseksi - ja sitä se toden totta oli. Inkivääri toimi salaatissa oikein hyvin, sitä olisi voinut laittaa vaikka enemmänkin. Porkkanalastut olivat vähän tönkköjä ja aika massiivisia.

Chilipähkinät - ihan parasta mässyä sohvan nurkkaan tällaiselle, joka ei perusta karkista.

Haukimurekepihvit, kaprisvoi ja perunamuusi. En kutsuisi tätä arkiruuaksi, sillä valmistus on aika hidasta. Mutta löysin hyvän tavan nyppiä ruodot pois: suikaloin kalan noin 2 cm leveiksi viipaileiksi, ja kävin jokaisen suikaleen läpi ruotopinseteillä. Hirveä homma, mutta yhtään isompaa ruotoa ei tullut syödessä vastaan. Minusta näissä pihveissä oli jo jonkin verran luksusta ja gurmeeta, niin kuohkeita, pehmeitä ja maukkaita pihvit olivat - ei lainkaan puisevanmakuisia, kuten hauki yleensä. Mutta kaprisvoi kuuluu ehdottomasti settiin mukaan.

Ja se avokadopasta... No olihan se hyvää mutta ei nyt mitenkään tajunnanräjäyttävää. Toisten tuunauksista oppineena lisäsin annokseen pinjansiemeniä, jotka toivatkin mukavasti rakennetta. Mutta täytyy sanoa, että itse olen enempi sittis-anjovis-pastan ystävä. Tai no, pastan ystävä en taida enää olla vaikka haluaisinkin, sillä sain hirveät vatsakivut ja iho-oireita syötyäni itse tehtyjä sämpylöitä ja näitä kahta pastaa viikon sisään muuten kovin vähävehnäisen kauden päätteeksi. Taidan olla jonkin verran allerginen vehnälle.

Mielestäni kirjan paras ohje on edelleen Lindströmin pihvit. Täytyypä kokeilla seuraavan kerran yhdistää ne vihreiden papujen kera.

Laifstailia, kertakaikkiaan

Uusi Musta on kaiketi tullut tiensä päähän, joten myös kirjoittamani As Oy Betonilähiö -blogi lakkaa olemasta. Harmi, sillä aiheita olis ollut vielä vaikka kuinka ja paljon.

No miksi sitten ruodin toisen blogin loppua täällä? No siksi, että voipi olla, että puran asumis- ja kaupunkikuvapatoutumia joskus tänne Huippiksenkin puolelle. Ehkä. Ja ehkä nekin jutut istuvat tällekin puolelle, kun en ole koskaan oikein ajatellut, että tämä olisi mikään puhdasverinen kässäblogi - vaikka kässäily kaikissa muodoissa onkin eittämättä Huippuhomman kantavin teema. Niin. Ni tää ois vähän niinku laifstail-blogi, kun laifstailin allehan voi niputtaa melkein mitä vaan. Kuten piirrustuksia kaupunkikuvasta (kyllä, Espoo on kaupunki, ja toi sketsi on tehty kuvasta, siis valokuvasta).

Urbaania sketsailua

Olen jo pidemmän aikaa halunnut oppia valokuvaamaan rakennuksia. Siis en vain silleen räpsimällä vaan mielenkiintoisesti. Yritin etsiskellä Tate Modernin kirjakaupasta jotain Photographing Buildings for Dummies, mutta eihän sellaista löytynyt. Vaan miespä bongasi edellisessä postauksessa vilahtaneen The Art of Urban Sketching -kirjan, joka kertoo siis kaupunkikuvan piirtelystä - ja sehän siis lähti mukaan.

Jonkin verran saa vettä virrata, että minä lähtisin kaupungille piirtelemään, mutta ajattelin aloittaa valokuvien avulla. Ensimmäisten sketsien mallikuvat eivät ole ihan samat kuin aiemman postauksen kuvat, mutta samoissa yhteyksissä räpsästyt: Tate Modern & Shard sekä Imperial War Museum.

Tate & Shard oli ehkä vähän turhan haastava ekaksi sketsiksi etualan vaativan siltatyömaan takia. Enkä ollut pitkään aikaan maalannut vesiväreilläkään. Muistin taas sen, että osaan kyllä hahmottaa pystysuuntaisia pituuksia ja mittasuhteita, mutta vaakasuuntaisia en jotenkaan näe. Sotamuseon kuvassa puolestaan keskityin niin paljon vaakamittoihin, että kupolin pystymitta hieman venähti. Mutta sotamuseossa alkoi oma tyyli jo puskea vähän esiin. Tuo tussin ja vesivärin yhdistelmä on vaan aika kiva.

Taitavia kaupunkikuvan ikuistajia löytyy muun muassa Urban Sketchers -sivustolta sekä The Sketching Backpaper -blogista (tosin viime aikoina jälkimmäisessä on vaan ollut noita lehtiukkeleita, mutta kesällä siellä oli ihania piirtelyitä Berliinistä).

Tate Modern

Jatketaanpa vielä Lontoosta. Nimittäin haluan jakaa maailmalle "talorakkauteni": Tate Modern -museo on mielestäni maailman kaunein rakennus - sekä arkkitehtuuriltaan, käyttötarkoitukseltaan että sisällöltään.

    Tate Modernin tiilitorni ja Lontoon uusin maamerkki, Shard, siltatyömaan takaa katsottuna

Tate Modern on siis Lontoon modernin ja nykytaiteen museo. Ikään kuin paikallinen Emma ja Kiasma saman katon alla. Potenssiin kymmenen. Se sijaitsee Thamesin eteläpuolella, Southwarkissa, St. Paulin katedraalilta reilun kävelysillan (joka muuten on hieno silta) matkan verran etelään. Rakennus on vanha lämpövoimala, joka on kunnostettu todella taidokkaasti taidemuseoksi.

Tatessa on tarjolla valtavan hienoja taide-elämyksiä. Yksi vaikuttavimmista on Mark Rothkon Four Seasons -ravintolaan tilatut valtaisat ja päälle käyvät taulut, jotka kaikki on kasattu yhteen, lähes jumalaiseen huoneeseen. Myös vierailevat näyttelyt ovat tyypillisesti huippuluokkaa, tällä kertaa näytillä oli ei-niin-kevyttä Edward Munchia. Eikä siinä vielä kaikki; taideryhmät tulevat Tateen tekemään performansseja - ei tarvitse kuin tuijottaa hetken aikaa ihmisvilinää, niin joukosta voi bongata performanssaajia.



Mutta se Taten arkkitehtuuri, siitä minä pidän. Hyvän arkkitehtuurin tunnistaa siitä, että rakennuksessa vaeltava ihminen, ensikertalainenkin, osaa intuitiivisesti liikkua talossa. Siis että on ihan selvää, mihin kuuluu kulkea, jos vaikka haluaa kerroksesta toiseen.



Ja toisaalta, jos jostain ei ole tarkoitus kulkea (muuta kuin hätätapauksessa), niin sekin on selvää.



Detaljit ovat kohdallaan ja oikein mitoitetut.



Sisäänkäynnin luiska on mielestäni nerokas. Se on jotenkin paljon sulavampi kuin portaat ja se tekee sisäänkäyntihallista mielenkiintoisen.



Hyvä arkkitehtuuri saa ihmiset viihtymään. Tyypit jaksoivat hengata turbiinihallissa vaikka kuinka - vaikka kyseessä oli siis valtava tyhjä halli. Valaistus ja tilan jaksotus sen tekevät.

Tate Modernissa on myös oivallinen taide- ja harrastekirjakauppa. Hommasin urbaanin ympäristön piirtelystä kertovan opuksen. Juuri tällaiset ostokset ovat mielestäni parhaita matkamuistoja, ja niihin kannattaa investoida, oli euron kurssi sitten kuinka heikko tahansa puntaan nähden.

Lontoo

Viimeinen kesälomaviikko on parhaillaan käynnissä, ja koska Suomen säät ovat tyypillisesti tähän aikaan kesästä mitä ovat, päätimme ottaa suunnan Lontooseen - koska juuri säiden vuoksihan Englantiin kannattaa matkustaa. Vastaan tuli muutama juttu, joita voin lämpimästi suositella, joten olkaatten hyvät.

Some Like It Hip Hop

ZooNation-ryhmän tanssiteatteriesitys Peacock-teatterissa oli huikein teatteripläjäys, mitä olen koskaan nähnyt: toisin kuin musiikkiteatteripätkissä yleensä, tässä esityksessä oli juoni, tarina eteni ja siinä pysyi kärryillä, se oli hauska, laulusta vastasivat täysveriset rhytm&blues-mamat sekä huippunopea beatboxaaja - ja tanssijat, he olivat aivan uskomattoman taitavia! Jos pidät So You Think You Can Dance'sta, pidät tästäkin, vaikket mikään hiphop-skenen asiantuntija olisikaan.



Some Like It Hip Hop on lähdössä UK:n kiertueelle, joten jos joku Briteissä asuva tai matkan varrelle sattuva lukee tätä, niin menkää ihmeessä katsomaan. Todella taidokas hyvän mielen hipetihop-pläjäys. Ai niin, ja ostin liput Sadler's Wellsin nettilippukaupasta ja noudin ne paikan päältä. Eli senkin uskaltaa tehdä Suomesta käsin, jos joku empii.


Aqua Kyoto

Ravintola Oxford Circus'lla. Ravintolassa on japanilainen puoli ja espanjalainen puoli; me menimme japanilaiseen. Ravintola aukeaa klo 12.00 - ja todellakin, sisälle ei pääse minuuttiakaan etukäteen. Mutta mestoilla kannattaa ainakin aurinkoisena arkipäivänä olla tasan puolilta päivin, sillä muuten ei pääse istumaan kattoterassille (katutasoon ravintola näytti ehkä enemmän kasinolta). Suojaisa kattoterassi oli siis näköaloineen tosi ihana ja siellä oli juuri sopiva lämpötila aurinkoisena syyspäivänä. Ruoka oli herkkua. Ei ihan budjettihintaista, mutta herkulliset ja runsaat lounassetit olivat keskihintaista.  Olin niin fiiliksissä, etten tullut räpsineeksi kuvia, mutta enisveis, hyvää ruokaa Lontoon kattojen yllä.


Imperial War Museum

Uskon, että maailman sotamuseot voidaan jakaa kahteen: niihin, jotka esittelevät sotakalustoa ja -joukkoja rinta enemmän tai vähemmän rottingilla ja niihin, jotka onnistuvat tuomaan esille sodan järjettömyyden. Imperial War Museum kuuluu jälkimmäiseen, vaikka museon piha ja katutason kerros ehkä huokuukin enempi ensimmäistä kategoriaa.

Sotakalustoa mielenkiintoisemmat näyttelyt olivat ylemmissä kerroksissa: MI5:stä ja MI6:sta kertova salaisen sodan näyttely, holokaustinäyttely sekä pieni mutta sitäkin koskettavampi kansanmurhista kertova osio. Voi morjens että Eurooppa on ollut sekaisin vielä 90-luvulla. Tuli sellainen olo, että on pakko lukea Balkanista lisää. Ja Ruanda. 800 000 ihmistä. Vietimme IWM:ssa lopun viimein yli kolme tuntia, emmekä kolunneet läheskään koko museota.


National Portrait Gallery

Nyt tulee muotokuvapiirrustusta harrastaneen ihmisen värittynyt mielipide: National Portrait Gallery on symppis paikka. Minusta se onnistuu kertomaan Britannian historiasta enemmän kuin uskoisikaan - ja eri tavalla kuin British Museum tai National Gallery.

Museon kokoelmat alkavat Tudorien aikaisista maalauksista. Ne ovat vielä kovin flättejä, mutta sellaista maalaustyyli oli siihen aikaan. Stuartien kuvat puolestaan ovat yhtä kiharaista peruukkihattaraa, ja esiin nousee lähinnä Stuartien armoitettujen muotokuvamaalareiden omatkuvat - jotka näyttävät eniten oikeilta ihmisiltä. Yrjöjen kuvia en niin jaksanut niin kahlata, mutta melkein-kuningatar Charlottesta ja hänen serkustaan, kuningatar Victoriasta on esillä hienoja akvarelleja. 1900- ja 2000-luvun kuvat ja niiden sijoittelu on museon mielenkiintoisinta kauraa, ja tietysti niitä katsoo ihan eri lailla kuin aiempia. Tokihan maalaustaiteessa tapahtui 1900-luvun taitteessa paljon, mutta tietysti henkilöitä tunnistaa enemmän, mikä tekee katselusta mielenkiintoisempaa. Tiedä sitten, olivatko Stuartien aikaisten muotokuvien hattarapäiset miehet ja kalpeat naiset vastaavanlaisia julkkiksia kuin Judi Dench tai David Beckham. Varmaan olivatkin. Sitä olen miettinyt, että jos britti saa aatelisen arvonimen, niin maalataanko hänestä silloin automaattisesti "virallinen" muotokuva?

Kaksi kivaa kampaajakokemusta

Pari kuukautta on kulunut kipeästä kampaajatilityksestäni, ja kampaajarintamalla elämäni on mullistunut täysin. Taannoisen tilitykseni jälkeen sain huikean määrän kampaajavinkkejä ystäviltä ja tutuilta sekä tervetulotoivotuksia kampaamoyrittäjiltä itseltään - kiitos niistä.

Nyt olen kokeillut kahta loistavaa kampaamoa. Koska aiempi kirjoitukseni tuntui osuneen johonkin kulutusyhteiskuntamme kipupisteeseen, niin minusta velvollisuuteni on jakaa nämä hyvät kokemukset - tässä siis kaksi huippuhyvää, toisiinsa nähden erilaista kampaamoa, joita voin suositella lämpimästi, olkaa hyvät:

Helsinki Hairdressers
Kasarmikatu 28, Helsinki
Hiukseni leikkasi Anna

• "Siellä kaikki rakastavat työtään, eikä sinne oteta ketä tahansa töihin." Näin sanoi työkaverini, jolla on aina hienot hiukset. 
• Salonki on moderni ja raikkaan valkoinen. 
• "Teenkö sulle maailman parhaan latten?" Mikä ettei.
• Yleisfiilis: Ammattimainen. Trendikäs muttei pelottava. Freesi. Tosi mukavat ja asialleen omistautuneet kampaajat.
• Jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan: Jos oma kampaaja sairastuu, niin asiakkaalle soitetaan ja tarjotaan aikaa mahdollisimman pian jollekin toiselle tai sitten myöhemmäksi samalle kampaajalle, kunhan tämä on tervehtynyt. Kohdalleni sattuis siis sairaustapaus, mutta se hoidettiin hienosti.
• Mitä opin: hiuspuuterin käytön (että sitä ei pidä tupsuttaa suoraan purkista) ja syksyn uutuusväreistä (viileistä vaaleista Illumina-sarjan uutuuksista).
• Lopputulos: huippukiva rakenteellisesti leikattu, helposti muotoiltava leikkaus, joka oli kiva vielä 5 viikon jälkeenkin (vähän sojottavia niskahiuksia lukuunottamatta, mutta ne nyt vaan kasvavat 5 viikossa).
• Menisin uudestaan. Ehdottomasti.

Sydämen pohjasta
Forumin Yrjönkäytävä, Helsinki
Hiukseni leikkasi Kati

• "Ainoa paikka, mihin olen uskaltautunut jätettyäni tukka-uran." Näin sanoi 10 vuotta hiusmallin hommia tehnyt kaverini.
• Salonki on moderni ja voimakkaan värinen.
• "Haluatko, että muotoillaan kulmakarvat tässä samalla?" Mikä ettei. Ja kahvia ja pähkinöitä oli tarjolla myös.
• Yleisfiilis: Ammattimainen. Trendikäs ja voimakas, mutta silti sydämellinen. Tosi mukavat kampaajat, joilla ammattiylpeys on oikealla tavalla kohdallaan. 
• Jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan: Jos varattu aika menee yliajalle, asiakkaalle annetaan arvio, että vielä menisi vartti ja että onko tämä ok vai onko kiire jonnekin. Minulla on kuulemma normisuomalaista enemmän hiuksia, joten siksi vähän venähti, mutta eihän mulla mihinkään ollut kiire. Ja onneksi olin kampaajallekin päivän viimeinen asiakas.
• Mitä opin: föönaamisesta (että kun harjalla suihkii päätä mukaillen puolelta toiselle, niin silloin lopputulos on kuohkea muttei tätimäinen) ja kiiltovahan käytöstä.
• Lopputulos: huippukiva Sassoon-leikkaus, jossa leikkaus on se juttu (eli että sitä ei tarvitse hirveästi muotoilla). Leikkauksesta mulla on vasta viikon kokemus, joten nähtäväksi jää millainen pääni on neljän viikon päästä.
• Menisin uudestaan. Ehdottomasti.

Kummatkin paikat olivat siis aivan loistavia. Kummassakin paikassa kampaajajoukko vaikutti todella taidokkaalta ja asialleen vihkiytyneeltä, ja fiilis oli tosi positiivinen. Paikkojen erot tulivat esille hiustenleikkausfilosofiassa: Sydämen pohjasta suosii geometrista, päänmuotoja mukailevaa leikkaustyyliä ja saksilla leikattua jälkeä. Helsinki Hairdressersillä puolestaan leikkauksella hiuksiin tuotiin kerroksellisuutta, rakennetta ja muotoiltavuutta. Vaikka kaksi viimeisintä leikkausta ovat olleet toisiinsa verrattuna tosi erilaiset, niin yhtäläisyyksiäkin löytyy: hiusten taltuttamiseen vaadittavien muotoilutuotteiden määrä on vähentynyt roimasti, enkä ole joutunut kärsimään yhdestäkään bad hair day'sta.

Kummatkin mestat täyttävät kirkkaasti aiemmin listaamani kriteerit, joten tulen varmasti palaamaan kumpaankin - riippuen siitä, mitä milloinkin leikkaukseltani haen. Mutta lupasin itselleni, että testaan nyt useampaa kampaamoa, joten tyyppaus jatkuu vielä ainakin parin kampaamon verran. Harmi että hiukset kasvavat niin hitaasti.

Pehmeäkaikuisia tauluja

Pehmustin tauluja Betonilähiön puolella.

Ja kyllä ne pehmensivät fiilistä, tosin canvas-tauluilla ja akustiikkalevyillä tulos olisi varmasti tehokkaampi.

Vapise, Kaffe Fassett

Halleluja! Olen tehnyt elämäni ensimmäisen yli kymmenestä tilkusta koostuvan tilkkutyön. Minä, joka en tod ole tarkkuutta vaativien tilkkutöiden ylin ystävä. Mutta olin luvannut itselleni, että jos Laura joskus saa lapsen, niin minä teen hänelle tilkkupeiton kankaanpainannan harjoitustilkuista.

Mukana olivat siis (linkit viittaavat alkuperäisiin töihin):


    Ridge ja Brooke sekä Humphrey


    Scarlett ja Rhett


    Tuomas-veturi


    Lemmenlaivan Doc ja Ritari Ässä


    Iron Chef ja MacGyver (joka on muuten ajalta ennen blogia!)


    M.A. jäniksenä, Liz ja Jorma


    Ja Jorman jälkeen Audrey


    Antti Rokka, Ohukainen ja Paksukainen


Ja lopuksi Isaac ja Uuno



Jonkun värisilmää voisi ehkä koskea, mutta eikös vauvoille tee hyvää olla värien ympäröimänä? Nurjasta puolesta tein kuitenkin varmuuden vuoksi rauhallisemman värisen. Jotenkin se tuossa kuvassa kurtistaa...



Mutta olipahan homma. Nyt muut ystävät eivät sitten saa loukkaantua, että miksi en heidän lapselleen tee tilkkutäkkiä - itsensä tarvitsee voittaa vain kerran!

Lisää safkaa

Viime viikonloppu oli täynnä kuplivaa ja herkuttelua hyvässä seurassa, ensin Farangin jälkkäri-ihanuuksien äärellä, lauantaina Ateljé Finnessä ja sunnuntaina vielä kotibrunssilla. Viikonloppu oli selkeästi luvattoman ihana, sillä tällä viikolla minua on rankaistu hirveällä flunssalla. Nuhanenä voi vain haaveilla makuaistista, joten makustellaanpa mielessä muutamalla kokeilulla Safkaa-keittokirjasta.

Pinaattiletut - mainioita. Taikina oli aika jöötiä, joten muutama lettu meni taikinaan tutustuessa, mutta kun intensiivisen vihreän massan kanssa tuli sinuiksi, johan alkoivat roiskaleet luonnistua. Letuissa oli tosi hyvä pinaatin maku ja parmesan-juusto sopi mielettömän hyvin lettujen kyytipojaksi. Miksi ihmeessä mieliimme on iskostunut, että puolukkahillo olisi ainoa oikea päällinen pinaattiletulle? Kova ja maukas juusto sopii lätyille vaan niin paljon paremmin. Tätä täytyy kokeilla keväällä nokkosilla.

Kalariisilaatikko tillivoilla - pettymys. Tätä mainostettiin kirjassa lapsuuden nerokkaana arkiruokana. Jotenkin minusta tuntui, että loota vaatisi henkilökohtaisen tunnesiteen, sillä ilman nostalgiaa nautittuna tämä oli aika mautonta ja tylsää. Ja ohjeen mukaan tehtynä laatikkoa riitti kahden päivällisen tarpeisiin. Toisena päivänä keksin sekoittaa laatikon savulohisalaatin sekaan, jossa se toimi paremmin.

Lindströmin pihvit kerma-sipuli-kastikkeella - mahtavuutta! Siis ehdottomasti parhaat Lindströmit, mitä olen koskaan syönyt. Punajuuren mehevyys, sika-naudan paksu maku, kapriksen pikanttius ja jopa vähän makean kermainen kastike - täydellisyyttä. Näitä olen tehnyt jo kahdesti. Pari vinkkiä: tee pihveistä pulleita ja maksimissaan yhtä leveitä kuin paistinlastasi; taikina on muhevaa, joten pihvit "katkeavat" käännettäessä, mikäli reunat lerpattavat ohkaisina lastan ulkopuolella. Mikäli punajuuret ovat mehukkaita, riittää 2 dl maitoa/kermaa taikinan sekaan.

Ylistetyn avokado-pastan jätän odottamaan makuaistin paluuta.

Robo-onnittelut

Kappas, joku oli jättänyt tietskariromua lojumaan pöydälle! Ja niin syntyi wlanista ja johdoista onnittelukortti.