Wappu

Brita-torttu on yksi ainoista mansikkakakun muodoista, josta pidän. Ennen vappua sää oli niin aurinkoinen, että päätin tehdä vappupiknikille mukaan mansikkaisen Britan. Ohje on Pirkasta, tosin mansikat eivät olleet marinoituja ja 3 dl kermaa oli aivan riittävä määrä. Itse asiassa, näin ilman marinadia kermavaahtoa olis voinut hieman raikastaa rahkalla. Hassua oli huomata, että kermavaahto alkoi juoksettua heti vatkaamisen jälkeen. Lauralle oli käynyt samoin, liekö syynä hillitön matalapaine?


Brita-tortun lisäksi tein suolaiset piirakan, jossa oli kinkkua, sipulia, kanttarelleja, paprikaa ja yrttien jämiä. Luottopiirakkapohjaani tulee

1/2 prk rahkaa
100 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Tänä vuonna piknik-eväät tuli nautittua huovan päällä keittiön lattialla, sillä sumuinen ja kolea sää ei houkuttanut herkuttelemaan ulkona. Niinpä ullikselle lähdetetiin täydellä vatsalla vain kera skumppapullon ja lasien. Onnistunut strategia.

Avautumisia taidenäyttelykäyttäytymisestä

Kävin tänään viettämässä laatuaikaa itseni kanssa Hakasalmen huvilassa, jossa oli näytillä Signe Branderin valokuvia 1900-luvun alun Helsingin muuttuvasta kaupunkikuvasta. Näyttely oli kaikin puolin herttainen ja vieläpä ilmainen, joten ei voi muuta kuin suositella. Yhdessä toisen kerroksen huoneista pyöri non-stoppina noin 20-minuuttinen, mielenkiintoinen diashow, jossa näytettiin aina ensin Signe Branderin 1900-luvun taitteessaa ottama kuva ja sitten nykyvalokuvaajien 2000-luvun taitteessa ottama kuva samasta paikasta. Lopuksi kuvat asetettiin vielä vierekkäin, ja sitten siirryttiin seuraavaan pariin. Taustalla soi rauhoittava musiikki.

Signe Branderin Kansallismuseon tornista ottama kuva eduskuntatalolle päin.
Vasemmalla Mansku, keskellä kallio, Arkadian mäki,
jonka päälle eduskuntatalo rakennettiin.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Mutta sitten tulee se mutta. Diashow'hun tuli melko pian minun jälkeeni kaksi neli-viisikymppistä naista. He jättivät väliinsä puolitoista penkkiä, ja kuitenkin heillä oli koko ajan asiaa toisilleen.

Kyrsimys numero 1: Jos on pakko kommentoida diashow'n tai videoteoksen kulkua kaverille, niin istukaa hemmetti vieretysten, jolloin ei tarvitsisi kailottaa niin kauas.

Parikymmenminuuttiseen show'hun mahtui aika monta kymmentä kuvaparia. Noin joka toisen kuvaparin kohdalla toinen naisista huokaisi teatraalisesti: "Ei, noin ihana paikka/talo/piha/tie on pilattu".

Kyrsimys numero 2: Voitko ihan vakavissasi väittää, ettet olisi halunnut Helsingin kaupunkikuvan kehittyvän sataan vuoteen? Jos et ole vakavissasi, niin eiköhän pari huokausta olis riittänyt.

Kyrsimys numero 3: Mikä kaupunki se sellanen on, missä on vain ihania vanhoja rakennuksia? Kaupugissa kuuluu olla kaikkien aikakausien rakennuksia, ja hyvä niin, joten lopetetaan se mussutus siitä Enso Gutzeitin pääkonttorin rumuudesta ja maisemaan sopimattomuudesta.

M.C. Escherin puukaiverrus "Pienmpi ja pienempi"
Kuva: The M.C. Escher Company

Pari viikkoa sitten kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa M.C. Escherin näyttelyn. Escherin työt ovat mielestäni siitä kivoja, että ne uppoavat kaikenikäisiin ja usein sellaisiinkin, jotka eivät normaalisti museotaiteesta piittaa. Näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä. Mutta.

Kyrsimys numero 4: Nyt joku jo ehti ajatella, että tän ihmishirviön mielestä lapsia ei muka saisi tuoda taidemuseoihin. Ha ha! En muuten ajattele noin, minusta on hienoa, että lapsia tuodaan taidemuseoon, ja minun puolesta skidit saavat pitää siellä aikuisia enemmän ääntäkin.

Kyrsimys numero 5: Ne vanhemmat siellä just mättääkin. Keitä vanhemmat ovat selostamaan lapsilleen, mitä taiteessa kuuluisi nähdä? Lapsillakin on silmät ja aivot - he näkevät ja tulkitsevat teokset niin kuin itse haluavat, kykenevät ja parhaaksi katsovat.

Ärsyttävimpiä taidenäyttelyvieraita eivät ole hihkuvat lapset tai ummikot ensikertalaiset - kuten äkkiseltään saattaisi luulla - vaan pölöttävät aikuiset. Vähän samoin kuin pääkaupungin joukkoliikenteessä törpöimpiä matkustajia eivät ole maalaiset tai ulkomaalaiset - vaikka äkkiseltään saattaisi luulla - vaan espoolaiset yksityisautoilijat.

Smirnoff

Kun edellinen tyynyprojekti paisui hiukan turhan isoksi, piti keksiä jotain muuta. Selailin Akateemisessa Make your own misfits -kirjaa, ja nyt meidän sohvan nurkassa nököttää Smirnoff-kettu. Noi misfitsitkin on vissiin tarkoitettu sellaisiksi pieniksi ja söpöiksi otuksiksi, kute amigurumit, mutta tää meidän Smirre on aika reilunkokoinen - mutta tällä kertaa ihan harkitusti, sillä otukset pitäis toimia tyynynäkin.

Ketun kroppa on tehty pesussa levahtaneesta t-paidasta, pää jämäkankaista ja silmät vanhoista napeista. Kroppa ja pää on siis leikattu "vapaalla kädellä" kaksinkertaisesta kankaasta. Tää oli niin hauskaa kaksiulotteisuuden ja kolmiulotteisuuden leikkiä, että Smirre saa taatusti seuraa.

Nautin pashani pelliltä

Vaikka askartelija olenkin, niin minulle juhlapyhät ja vuodenajat eivät kuitenkaan ole kovinkaan sesonkiluonteisia näpertely- tai sisustusrintamalla.

Minulla ei ole pääsiäis- eikä joulukoristeita. Tai no, sain kyllä viime jouluna anopilta adventtisian, siis possunnäköisen adventtikynttelikön.

Minulla ei ole kesäverhoja ja talviverhoja, itse asiassa meillä on tällä hetkellä verhot vain makuuhuoneessa.

Minulla ei ole joululiinaa ruokapöydälle, sillä olen vankkumaton vahakankaan kannattaja. Kun yksi vahakangas kuluu räävittömäksi, ostetaan tilalle toinen.

Kortteja askartelen vain jouluna ja ehkä synttäreille, en ystävänpäivänä enkä pääsiäisenä.

Mutta ruuissa sesongit ja juhlapyhät näkyvät!

Pääsiäinen alkoi intialaisella butter chickenillä ja sitruunalla maustetuilla peruna-herne-rösteillä. Lauantaina söimme kaupungilla ja täydensimme jääkaappia, mutta eilen vuorossa oli lammaspaistia mokkakastikkeessa. Tänään lampaan jämistä tehdään vorschmackia, ja varmaan huomenna vorschmackin jämistä syntyy pastakastike.

Ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti pellillinen rahkapiirakkaa:

2,5 dl:n pullataikina

500 g rahkaa
200 g creme fraichea tai kermaviiliä
2 munaa
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
3 rkl sitruunamehua
puolikkaan sitruunan kuori raastettuna
1 dl rusinoita

Taputtelen pullataikinan pellille. Kätevämpi emäntä jättäisi osan taikinasta taputtelematta ja tekisi pinnalle taikinaruudukon koristeeksi, mutta itse tykkään oikoa mutkissa.

Sotken täytteen aineet ja kippaan pohjan päälle.

Paistan 15-20 min 225 asteessa. Nautin viileänä.

Syys- ja talviaikaan teen samalla reseptillä rahka-puolukka-piirakkaa, eli korvaan sitruunan kuoren ja rusinat reilulla määrällä puolukoita.

Pääsiäisen suurin muna

Hiplasin taannoin Kampin Marimekossa hauskoja Melooni-tyynyjä, joissa olisi ollut oivallista potentiaalia sohvatyynyiksi. 75 euron suolainen kappalehinta kuitenkin kiristeli ikenissä ja päässä soi mantra "tuon osaisit tehdä itsekin". Myymälästä astuessani tuulettelin mielessäni, sillä olin juuri ostanut tuotannosta poistuneen Melooni-kankaan viimeisen pakan jämät. Poikkesin kotiin mennessä vielä Eurokankaan kautta hankkien mustaa lakanakangasta ja 3 pussia vanua.

Leikattuani palaset herra taloudessamme alkoi ihmettellä kuvion kokoa - siis että olivatko kaupan tyynyt todella niin suuret. "Kato kyllä tää pienenee sit, kun sen on ommellut ja täyttänyt, se vaan näyttää nyt aika isolta", vastasin asiantuntevasti. Vaan eipä pienentynyt. 3 vanupussin jälkeen vanhasta lakanasta tehty sisätyyny näytti lähinnä riutuneelta Moby Dickiltä, ja päällinenkin oli surauttelun jäljiltä vielä lähempänä helikopterin laskeutumisalustaa kuin pientä siroa tyynyn päällistä.


Lopun viimein tyyny veti 5 pussillista vanua. Nyt miulla on siis hervoton design-barbapapa, joka peittää tasan puolet sohvasta. Ja vanuja lukuun ottamatta ainekset löytyis vielä toiseenkin. Vaan tulihan siitä ihan kelpo lattiatyyny.

Kuinkas tässä nyt näin kävi? Tää oli vähän kuin Spinal Tapin Stonehenge-moka mutta käänteisenä. Selitys löytyy Marimekon tuotekuvastosta: Se tyyny, jota olin olevinani tekemässä, oli kooltaan 70 x 47 cm. Tyyny, jonka oikeasti tein, oli 120 x 80 senttinen. Mitä tästä opimme? Älä apinoi, vaan ajattele itse. Äläkä sekoita tuumia ja jalkoja.

Himoitsen nahkatakkiasi, Jyrki J.J. Kasvi

Tässä on jo kotvasen aikaa ollut yksi sisustusprojekti vaiheessa: keittiön tuolien verhoilu. Aiempi vihreä verhoilu oli myös itse tehty, mutta uuden kämpän keittiö apinatapetteineen kaipasi jotain hillitympää.


Aiemmat päälliset palvelivat kyllä monta vuotta. Kangas oli silloin 2003 juuri täydellistä, tosin se ei kestänyt vesipesua. Mutta senkin sai torpattua kenkäsprayllä, joka teki kankaasta tosi tehokkaasti likaa ja roiskeita hylkivää.


Vaan nyt siis näihin uusiin päällisiin. Löysin kirpparilta 6 eurolla ihanasti kuluneen pitkän nahkatakin, joka on joskus ollut musta. Takissa oli monta hyvää ja yhtenäistä palaa. Yksi tuoli sai päällisensä oikeasta etuhelmasta, toinen vasemmasta. Kolmas päällinen on tehty selkämyksestä, itse asiassa lopputuloksessa näkyy niska- ja olkasaumat sekä vähän hihoja.


Mutta nyt olis yksi tuoli vielä päällystämättä ja kaikki yhtenäiset palat hummattu. Tässä täytyy nyt punnita, onko ompelukoneessani riittävästi vääntöä surauttamaan takin takahalkion kiinni, jolloin ongelma ratkeaisi. Vai pitääkö lähteä hamuamaan kirppareita toisen romutakin toivossa.


En vaan voi olla ajattelematta, että Jyrki Kasvin pitkässä mustassa nahkatakissa olisi varmasti täydellisen hyviä, yhtenäisiä paloja, joilla päällystäisi tuolin jos toisenkin... Eli Jyrki, jos takkisi sattuisi tuhoutumaan osittain (esim. jäämällä hissin ovien väliin), niin minulla olis kyllä käyttöä sille ei-raadellulle osalle :)

Hurraa! Våren är här!

Sushiöverit

Kokeiltiin viikonloppuna tehdä sushia itse. Onneksi oli osaavaa seuraa.

Kalifornia-rullia, lohi-, tuna-, vege- ja futomakeja

Grillilohta ja ravun pyrstöjä

Ja vielä jäi lohi-ja tonnikalanigirit, neliörullat sekä mätiveneet mainitsematta

Lisäksi oli vielä miso-keittoa, sakea, japanialaista olutta, vihreetä teetä ja ihanaaihanaa umeshua. Mutta ensi kerralla vois koittaa muistaa, että neljän hengen sushisettiin ei tarvita yhtä paljon lohta kuin medaljonkeihin.

Luokkaretki jatkuu

Huoh, loputkin luokkakuvat on nyt askarreltu ja albumissa. Hirveetä nostalgiatykitystä, mutta tää oli kiva projekti.


Kaikki muut luokkakuvat miulla oli tallessa paitsi ekaluokan kuva, joten parit kaverikuvat saavat nyt sitten edustaa ykkösluokkaa. Olis miulla sitten ollut vielä muutama lisäkuva, kuten yläasteen oppilaskunnan hallituksen kuva ja yläasteen koulun johtokunnan kuva (mitämitävittiä!?!), mutta oikeesti, en edes muistanut olleeni oppilaiden edustajana jossain yläasteen johtokunnassa. Pönötyskuva kera joutsenolaisten kunnallispoliitikkojen, joilla tuolloin oli teini-ikäisiä lapsia - ei ehkä vahvin mahdollinen tunneside...


Mikä näissä kuvissa on sitten niin hauskaa ja nostalgista? Varmaan jokaiselta kolmekymppiseltä löytyy albumista nämä samat kuvat. 80-luvun lopun kirkkaat neonvärit. Takatukkainen poika, joka ilveilee kuvassa. Krepatut hiukset tai vesikampaukset. Kanarialta ostetut ärskyt paidat, joihin oli painettu mahdollisimman monen vaatemerkin logo. Muhkeat hiusdonitsit.


90-luvulle tultaessa luokkakuvissa alkoi olla enemmän rekvisiittaa: viherkasveja, karttoja, mattoja, tauluja. Pikeepaitoja ja meleeratun harmaita kollareita. Todella säkkärät permanentit. Jossain viitos-kuutosluokan paikkeilla tytöt venähtävät pituutta ja näyttävät ainakin kaksi vuotta vanhemmilta kuin eturivin pikkupojat. Sitten oli tietty lama ja Levikset - joillain aidot, joillain feikit.


Yläaste meni jotenkin vähän sumussa. On hirveästi asioita, joita en muista yläasteelta. Mutta ainakin jossain vaiheessa ruudulliset flanellipaidat olivat tosi in. Niin ja kansitakit. Myös meikkaaminen ja hiusten värjääminen tulivat kuvioihin yläasteella, meille oli jotenkin itsestään selvää, että ala-asteella ei vielä saanut meikata.


Lukio oli minusta ihana paikka. Tällaiselle hikarille oli tosi vapauttavaa, ettei tarvinnut enää vetää siis-en-lukenut-yhtään-ja-sain-silti-ysi-puoli-roolia. Lukion viimeisinä aikoina ihmisllä alkoi olla jo kännyköitä. Ai niin, ja joillain vanhemmilla, jo kotoa muuttaneilla partiokavereilla oli jo aiemmin kännykän edeltäjä, Ringo.


Lapsuuteni ja teiniyteni ajoilta lama oli suurin yhteiskunnallinen juttu, jonka tajusin ja muistan selkeimmin. Ei se ollut mitenkään ankeaa, vaan oppikirjojen kierrättäminen oli ihan normaalia, ja termit devalvaatio ja valuutan kelluttaminen kuuluivat pikkuvanhan varhaisteinin yleissivistykseen. Ensimmäiset pakolaiset muistan myös, sillä ihan meidän lähellä oli vastaanottokeskus. Berliinin muurin murtuminen uutisoitiin jotenkin tosi juhlallisesti. Neuvostoliiton hajoaminen tuntui puolestaan vähän pelottavalta ja epävakaiselta, koska meiltä oli rajalle alle 10 kilometriä ja isäni teki paljon työkeikkoja rajan taa.


Kekkosen kuoleman muistan niin, että olin kauhean pettynyt, etteivät ihmiset käyttäneet mustia suruharsoja tai hienoja surupukuja. Tellervo Koivisto oli viimeinen presidentin puoliso, jota kutsuttiin kotimaisessa mediassa useinkin rouva Mauno Koivistoksi, Eeva Ahtisaarta kutsuttiin jo pelkästään omalla nimellään.

Sellaista se oli.

...yksinhuoltajaäitejä, autokaaauppiaita

Lupaan, että tää on tällä erää viimeinen Anssi Kela -lainaus. Mutta luokkakuvien koristelu jatkuu, sen voin luvata. Oma tyyli hakee vielä vähän uriaan, mutta kyllä se siitä, tuli jo muutama onnistunutkin versio.

Kerhokuva
Myyräkalenteri vuodelta 2006 osoittautui aarteeksi

Eskari
Vähän traditsionellimpaa ja hempeempää

Vitosluokka
90-luvun alun kansainvälisyyttä

Ysiluokka
Vähänkös oltiin rentoja ja kuuleja

Fuksitoimikunta
Kai tänkin voi luokkakuvaan rinnastaa.
En kyllä kirjaimellisesti opiskellut näiden heppujen kanssa,
mutta vietin aikaa TKK:lla.

Ja tässä se, mitä tarkoitin viime postauksen paperinuukuudella.

Eihän sitä hienoa paperia raaski jättää kuvan taa piiloon,
kun siitähän saa vielä vaikka mitä!

Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita

Olin männäviikolla yhden illan skräppäyskurssilla, ja sen innoittamana näpräsinkin eilen sievoisen kasan koulukuvia epämääräisestä kirjekuoresta arvoisiinsa kehyksiin.







Tällä alle viikon mittaisella vankalla skräppäyskokemuksella voin jo sanoa seuraavaa: Paperit ovat ihania, ja ehkä juuri siksi olen hirveän nuuka niiden suhteen. Pidän skräppipaprujen ja lehdistä leikattujen kuvien yhdistämisestä. En hirveästi pidä kukista, perhosista tai sudenkorennoista. Hassunhauskat kirjaimet eivät ole minun juttuni. Voisin kuvitella innostuvani paperien yhdistämisestä höyheniin, pääsylippuihin, etiketteihin ynnä muihin "roskiin".

Hyvästi, mopo!

Purkkaa ja karkkii

Kevät on täällä, ihan selkeesti! Nimittäin virtaa alkaa taas riittää ja mieli tekee kirkkaita värejä. Ostin Wanhan sataman kässämessuilta ihania purkkaväri-jadeja, ja pyöräytin niistä saman tien helmet.


Riuduin viime viikonlopun noroviruksen kourissa ja toipuminen on kestänyt koko viikon. Niinpä olin päättänyt ostaa messuilta repullisen Noroa kostoksi maailmalle. Ja värikin - purkka-sellainen - olis ollut selvillä, mutta peehtana sentään, kellään ei ollut just tuota sävyä myynnissä. Joten nyt sitten odotellaan, että Kusti polkis.

Varpaankokoisia savukvartseja

Ostin syksyllä Tampesterista ihanan isoja, ukkovarpaan pään kokoisia savukvartseja. Tai siis jonkun sirovarpaisemman ukkovarpaan pään, omanihan ovat aika hervottomat. Tai ei nyt niin kauhean potaattiset, mutta sairaan pitkät. Ja pikkuvarvastahan miulla on hädin tuskin ollenkaan.


Jaahas, ja takaisin helyihin. Siis savukvartsia ja hopealusikan pesä. Siinäpä se.

Päivän pelastaja

Kattokaa nyt näitä. Ne on virkattuja ja soittaa ukuleleä.

Täydellinen torttu

No nyt on torttutesti tehty.

Voittajia olivat mielestäni Kaisan Cafén torttu ja Primulan torttu. Nämä siksi, että maun ja koostumuksen lisäksi näissä tortuissa oli kosteus kohdallaan. Fasun tortulle annoin taannoin yhtä paljon pisteitä kuin Primulalle, mutta silloin en vielä tiennyt, kuinka vaikeaa on löytää riittävän kostea torttu.

Mutta millainen sitten olisi täydellinen torttu?

Ulkonäöltään täydellinen torttu olisi hieman tummempi - ei sellainen kalpea hattivatti kuin Ehon torttu. Hillo olisi tymäkkää aitoa vadelmahilloa ja sokeririnkula olisi reilu ja valkoinen, kuten Fazerilla oli. En todellakaan tajua, mikä järki on vaaleanpunaisessa rinkulassa.

Koostumukseltaan täydellinen runksu olisi ehdottomasti rouheinen: mantelia tai pähkinää, ei sen niin väliä, kunhan mantelia on tortussa jossain muodossa. Testiperiodin aikana huomasin myös, että pidän sittenkin hieman ilmavammista, ei niin taikinaisista tortuista. Ja mureaa sen olla pitää. Hyviä koostumuksia oli mielestäni kärkikolmikossa jokaisessa.

Kostukkeena täyden kympin tortussa olisi punssi. Sitä pitäisi olla riittävästi muttei liikaa. Kaisan torttu oli kosteudeltaan erinomainen ja Primulankin hyvä, kaikki muut olivat minun makuuni liian kuivia. Punssifiksaatiota ihmettelen hiukan itsekin, sillä en varsinaisesti pidä punssista - paitsi Jalluun sotkettuna. Runebergin torttu on minusta nimenomaan aikuisten leivos, joten pieni polte saa maistua kostukkeestakin läpi. Summa summarum, kosteuden pitää mielestäni tulla kostukkeesta, ei rasvasta tai raa'asta taikinasta.

Maultaan täydellinen torttu olisi, kuten äsken totesin, aikuismainen. Siinä saa olla kitkeryyttä, mutta esanssisuudesta en pidä. Hyvä Runeberg ei ole liian makea eikä missään nimessä rasvaisenmakuinen. Maun lisäksi suutuntuma on hyvässä tortussa ehdottoman tärkeä.

Ensi vuonna aion pitäytyä Kaisassa ja Primulassa. Tai saatan ehkä villiintyä leipomaan itsekin. Ehkä.

Mutta nyt alkoi herkuton helmikuu.