Joululahjakatsaus

Sinä aikana, jonka vietin Korvatunturin työsiirtolassa, sain aikaan muun muassa seuraavaa:

Samettinen apinalaukku

Kahvat rottinkia tai jotain
Apina askarteluhuopaa

Apinan rusetti on suoraan Wienistä, hotelli Sacherin aulakahvilasta ostetun mini-sacher-tortun pakettikääreestä. Kakku piti ottaa mukaan, koska emme olleet pukeutuneet varsinaisen kahvilan sisäänpääsyyn oikeuttamalla tavalla. Turkoosi takki, raidallinen kaulaliina ja limenvihreä pipo olivat siis itävaltalaisille liikaa.

Froteinen hirvipyyhe
Kangasvärit

Tölkkihirvi, oluttölkinlämmitin
Novita Aino
3 mm virkkuukoukku (kun ei sopivampaa ollut)

Näitä hirviaiheisia juttuja tulee suollettua ainakin joka toinen vuosi... Pyyhkeen painaminen oli yllättävän kivaa. Sai lätsyttää väreillä oikein koko kämmenten mitalla.

Onnenlehti-huivi, ohje Mielityltä
Stahlsche Wolle Serenade Kid Mohair, n. 170 g
5,5 mm puikot

Onnenlehdestä tuli aika kiva. Lanka oli Kuopiosta hommattua vuosikertamohairia. Made in West Germany. Vyötteen mukaan 25 g kerä oli maksanut City Sokoksella joskus 13 markkaa, mutta minä pelastin jonkun hylkäämät (lähes historialliset) 4 kerää hieman edullisemmalla hinnalla. Onko Länsi-Saksasta, City Sokoksesta ja markasta todellakin niin kauan, että sanat ovat jo alkaneet kuulostaa vierailta ja hassuilta?

Näiden lisäksi pukin konttiin sujahti muun muassa muutama Uuno-paita, heijastin ja taulu mutta niistä en ehtinyt nappailla erikseen kuvia. Muutenkin ärsyttää noi kuvat, koska ikinä ei tunnu olevan tarpeeksi valoa. Kevättä odotellessa...

Lapsuuden sankarit

Muistin taas, mitä asioita inhoan paitojen tekemisessä:

- Paitojen hommaamista
- Kuva-aihioiden printtaamista
- Sabluunan piirtämistä ikkunaa vasten
- Haavoja sabluunan leikkaamisen jäljiltä
- Välisuojapaprujen pujoittamista paidan sisään
- Olkkarin lattian suojaamista
- Lattialla kökkimistä
- Sitä, kun seuraavana päivänä takareidet on ihan tohjona
- Jälkien siivoamista
- Värien kiinnittämistä
- Tilaustöitä

Mutta tälläkin kertaa lopputulos oli kaiken tuon kyrsiintymisen arvoista ja valmiista töistä saadut kicksit hälvensi kaikki ärsyyntymiset. Ainakin seuraavaan kertaan saakka.

Lapsuuden sankarit paidan rinnuksissa.

Olin siis luvannut tehdä yhdelle ala-astekaverilleni alla olevat kolme paitaa hyvissä ajoin ennen joulua. Suomeksi sanottuna eilen, hirveässä paniikissa. Normaalisti teen yhden sabluunan yhtenä iltana ja painan sillä toisena iltana 3 - 8 paitaa - eilen tein kolme sabluunaa ja painoin niillä yhteensä 12 paitaa sekä noin 20 pikkulappua. Välillä tuntuu, että oikein usutan itseäni päästämään mopon irti.

Night Rider (siinä ei kuulunutkaan olla K:ta ekana), Doc ja Uuno.

Harmittaa, että oon painanut tuollasia kokeilulappusia vasta viimisen vuoden ajan. Se on oikeastaan ainoa järkevä tapa jättää omista töistä jotain konkreettisia muistoja itselleenkin. Ja vaikka noi laput ovatkin osa vähän epäonnistuneita, niin miusta ittestäni ne on usein kaikkein hienoimpia. Oon suunnitellut, että joskus tulevaisuudessa teen noista maailman päheimmän tilkkutäkin.

Lipui ja lapui.

Jaadiblaadilaa

Aurinko, missä olet? Fotarileikkini menevät ihan överiksi!

Tässä viimeaikaiset nypertelyni. En siis itse ole tehnyt noita kansia vaan pelkästään sisällön. Vilppu Jalkanen teki kannet. Hassu setä, en oikein tiennyt, olisko pitänyt pelätä vai sympata. Jännä miten joihinkin ihan yllättäviin ihmisiin onkin jotenkin tosi vaikea suhtautua. Vaikka eipä kai kaikkiin ihmisiin tarvitse suhtautua mitenkään. Ehkä riittää, että minä maksan Vilpulle ja Vilppu tekee minulle kannet. Olis kyllä tietty ihan makeeta osata sitoa kirjoja.

Olen kyllä hoidellut vähän Joulupukin asioita, mutta niistä en aio lörpötellä täällä. Vielä.

Casino Royale

Asiantunteva mielipiteeni uusimmasta James Bondin näyttelijästä, Daniel Craigista ti 28.11.2006 klo 17.25, siis juuri ennen näytöksen alkua:

"Just joo, toi se uus Bondi vaikuttaa just sellaselta kirveellä veistetyltä yhden ilmeen jässikältä. Näyttäis sopivan paremmin jonkun tappokone-neuvostoagentin rooliin. Miksköhän se on ees valittu Bondiks? Varmaan just jonkun hyvän kropan takia."

Päivitetty mielipiteeni alkupätkän aikana noin klo 17.50, ennen kuin alkumusat- ja grafiikat ovat vielä ehtineet pärähtää pyörimään:

"Vau! Toihan on hyvä!"

Kuulustelukohtaus reilu puoli tuntia ennen leffan loppua:

"No just joo, mitäs minä sanoin, sillä on hyvä kroppa."

Casino Royale on siis tsekattu. Nyt-liite arvioi taannoin, että kyseessä on paras Bond ikinä, ja allekirjoitan kyllä ihan täysin. Bond-leffoista on ehkä hieman arveluttavaa käyttää kuvausta realistinen, joten sanonkin että leffa oli karu verrattuna aiempiin Bondeihin. Kaikenmaailman maksetut tuotemainokset pomppas vähän silmille, mutta muuten leffa oli varsin viihdyttävä.

Ja Daniel Craig on hyvä Bondi! Ja Eva Green on ehkä kaunein ja persoonallisin Bond-tyttö ikinä. Ja kyllä huomas, että tässä leffassa Bondi oli nuorempi ja paremmassa kunnossa kuin aiemmin tehdyissä myöhempiin aikoihin sijoittuvissa Bondeissa - luulen, että tässä leffassa Bondi juoksi enemmän, kovempaa ja pidemmälle kuin muissa leffoissa.


Tuossa kuvassa nyt on paloauto, joka ei siis ollut Bondissa, mutta samantyyppistä ja lähes yhtä jyrkkää nosturinkaulaakin se juoksi rosmon perässä niinku pikajuoksija ihan tosta noin vaan! Ja noi palomiehet tossa kuvassa vaan matelee.

Välitilinpäätös

Torstaina aloin tuntea jo jonkinmoista huojennusta, sillä silloin alkoi ihan oikeesti näyttää siltä, että dippa valmistuu. Ja tsädäm - palautin sen perjantaina. Kyllähän siihen vielä joutuu korjauksia tekemään, mutta ajatuksen tasolla se on valmis. Kirjoittelin juuri alkusanojen kiitoksia ja samalla mieleen pulpahteli kaikenlaisia juttuja, jotka eivät ehkä kuuluu mustien kansien väliin. Mutta tämä oma hiekkalaatikkoni on ihan hyvä foorumi tällaiseen:

Blogin pitäminen on liittynyt aika olennaisesti vaikkakin välillisesti tähän diplomityön tekemiseen ja valmistumiseen. Se on toiminut eräänlaisena varaventtiilinä ja henkireikänä. Tai ei nyt ehkä itse blogin pitäminen vaan kaikenlainen nypertely, jota olen täällä esitellyt.

Dippelin tekeminen on ollut aika erilaista työtä kuin mihin olen aiemmissa puuhasteluissani tottunut. Aiempien touhujeni perusteella olen pitänyt itseäni ainakin jonkin verran nopeatempoisena ja välillä jopa ihan aikaan saavanakin tyyppinä. Nautin siitä, että näen (tai ainakin luulen) työni tuottavan hedelmää. Toimin paremmin moniajolla - kahden asian yhtäaikainen työstäminen motivoi enemmän kuin se, että työstäisin vain yhtä asiaa kerralla mutta perätysten. Vaikka koenkin olevani touhuissani melko itsenäinen, työskentelen silti mieluummin ihmisten kanssa.

Tätä taustaa vasten diplomityön tekeminen itsenäiseen tutkimusprojektiin on ollut oikeastaan täydellistä vahvuuksieni ja mieltymysteni vastakohdan elämistä: hidasta, eristäytynyttä, erittäin asiakeskeistä ja tulokset ovat olleet vieläpä pitkälti sellaisia, joihin en itse ole voinut vaikuttaa. Mutta juuri tämän vuoksi tämä puolivuotinen on myös tavattoman opettavaista.

Ihmisten kanssa puuhailua ja järkkäilyä olen onneksi saanut harjoittaa partio-, teekkari- ja raksalaistouhuilussa, mutta myös blogin sisältö on on osaltaan auttanut minua pysymään täysjärkisenä. Välillä maanisenkin nypertelyn avulla olen tyydyttänyt tarvettani saada jotain aikaiseksi. Tärkeintä ei ole välttämättä ollut käsillä tekeminen vaan ennemminkin visuaalisuus ja asioiden aikaansaaminen.

No eikö ihminen voi nyperrellä ilman blogiakin? Tottakai voi. Mutta olen kyllä sen verran esiintymishaluinen, että tässä saan senkin kiintiön mukavasti täyteen. Sitä paitsi muilla ihmisillä on aina avartavia näkemyksiä ja sanottavaa - oli se sitten anonyymiä, ihkuttelua, kritiikkiä tai mitä tahansa pärskyttelyä kuinka pienessä ankkalammessa tahansa. Kiitos siis Huippuhomman lukijoille ja kommentoijille.

Aloitan ensi perjantaina uudessa työpaikassa (ilmeiseti siis taannoista työhaastattelua varten tekemäni koru tehosi). Näin etukäteen voisin kuvitella, että tulevassa työssäni pystyn hyödyntämään ja harjoittamaan vahvuuksiani sekä mieltymyksiäni dippeliprojektia paremmin. Nähtäväksi jää, kuinka suurta henkireikää sitten tarvitsen. Se henkireiän koko varmaan ratkaisee myös tämän blogin aktiivisuuden ja luonteen. Mutta vaikka nypertely- ja bloggaustahti hidastuisikin, niin en usko vauhdin hiipuvan kokonaan - onhan näitä villapaitoja jätetty kesken jo kauan ennen blogiaikaakin. Ja lapsellisten t-paitojen painaminen on varmasti yhtä kivaa keskiluokkaisena espoolaisena diplomi-insinöörinäkin.

Ennen blogiaikaa, muistaakseni jouluna 2003 painamani Käytöskukka-paita.
Kännykän soittoääneni on Käytöskukan tunnari.

Henkilökohtainen palkitsemisjärjestelmä

Seuraa päivän product placement. Eikä edes mikään hienovarainen sellainen.


Dippeli etenee, enkä juuri muuta olekaan sitten tehnyt. Tai siis muuta näkyvää. Paitsi että olen kyllä aika hanakasti palkinnut itseäni aina, kun siihen on ollut pienintäkin aihetta. Ja jätskipalkitsemisen seuraukset voi hyvinkin muuttua näkyväksi... Mutta mikäli pidän ahkeroimisvireeni vielä tän päivän, niin ehkäpä dippa ihan oikeesti olis valmis proffan luettavaks huomenna. Ja sitten voin taas hyvällä syyllä palkita itseni.

Ps. Toi jätski on taivaallista!

Enkelin uudet vaatteet

Syöpöttelimme eilen noin tusinan kokoisella porukalla mielettömän hyviä herkkuruokia ja oikein useampaa sorttia. Illan otsikko oli "miehet kokkaa, naiset syö". Olut ja lammas olivat ruokalajien kantava teema ja oijjoi kun oli hyvää. Jopa lammasmakkaroiden kylkiäisenä ollut hapankaali maistui herkulle, kun sitä oli muhitettu oluen kanssa pannulla.

Ilta meni niin intensiivisesti syöpötellessä, että siskoni soittoyritykset menivät täysin ohi. No, kuulumisten lisäksi hän kertoi, että voisin julkaista edellisen postauksen kuvamysteerin kokonaisuudessaan jo nyt ilman, että se häiritsisi hänen joululahjasuunnitelmiaan. Kiitoksia siitä. Joten parlevuu, tässä, enkelin uudet vaatteet.

Malli: siskoni päästä
Materiaalit: askarteluhuopa, höyhenet, rautalanka, liima
Kommentti: kaunista helposti ja nopeasti

En muista ihan tarkkaan, miten alkuperäinen versio oli tehty, mutta itse leikkasin mekon huovasta niin, että olkaimet olivat toisissaan kiinni ja pitkät sivut liimattiin yhteen. Voishan ne ommellakin. Korkeudeltaan mekko on noin 10 cm. Mekon malli on suunniteltu niin, että sain kolme mekkoaihiota yhdestä A4-kokoisesta huopatilkusta. Sorruin siis ostamaan Tiimarin ylihintaisia huopalevyjä koska Eurokankaassa ei ollut valkoista huopaa. Alkuperäisessä versiossa mekon alareuna oli "pitsisempi", koska se oli leikattu kuviosaksilla, mutta koska en moisia omista, on minun versioni helma suora. Höyhenet on ihan vaan liimattu selkään. Henkari on taiteltu näppituntumalla rautalangasta. Messinginvärinen lanka toisi tietysti hienostuneisuutta henkariin.

Näitä vois varmaan ripustella joulukuuseenkin. Tai mihin vaan.

Perhe on paras

Meikäläinen on epäilemättä onnistunut kiilaamaan jonossa aika kärkeen silloin, kun huippuja sisaruksia jaettiin. Sekä pikkusiskoni että -veljeni ovat nimittäin ehkä maailman nohevimpia tyyppejä. Ja muutenkin ihan parhaita sisaruksia.


Tein viikonloppuna jo vähän jouluaskartelupaskarteluja. Tuon yllä olevan idean lainasin siskoltani. Se on vielä toistaiseksi hys-hys-juttu, sillä en halua paljastaa ideaa kokonaan, jos siskollani on vaikka tarkoitus lahjoa joku tämän blogin lukija. Mutta laitan kyllä kokonaisen kuvan sitten joulun jälkeen, koska tuo on niin hyvä, helppo ja ennen muuta kaunis juttu.

Veljeäni oli kuulemma haastateltu johonkin uutisiin. Kylläkin johonkin Tampereen uutisiin, mutta näköradio mikä näköradio. Ja hän oli luonnollisestikin kommentoinut jotain nokkelaa. En kyllä tiedä mitä, koska meillä ei näy Tampereen telkkari, mutta luotan sen olleen nokkelaa. Hänen isosiskollaan on aina välillä tapana kompastua omaan nokkeluuteensa, mutta eihän meillä nyt sentään kaikki geenit ihan samoja ole.


Virkkasin viikonloppuna myös toisen tontun. Vaikka tontuillahan ei sinänsä ole mitään tekemistä minun sisarusteni kanssa. Joskus olen tietenkin toivonut, että olisi. Tai että ne edes joskus pitäisivät kirjaa pikkusisarusten riiviöteoista. Niin kuin vaikka siitä kokeellisesta tutkimuksesta, jossa testattiin, piirtääkö minun Hymytyttö-patsaani liitutauluun. Voin kertoa: piirtää. Meni kyllä vuosia tajuta, miksi patsaan nenänpää on kummallisesti typistetty.

Rautalangasta väännettyä

Nyt voi jo laittaa iskänpäiväkortinkin näytille, kun h-hetki on mennyt.


Vuodet ne vaan vierii, mutta meikäläisen nysväämien korttien taso pysyy vuosi vuodelta samana - kehitystä on tapahtunut viimeeksi kai ala-yläasteen taitteessa :) Mutta aina ne vaan on väsättävä itse. Ja voin aina väittää tarkoituksellisesti edustavani naivistista tyylisuuntaa.

Mummoilu on vasta elämää!

Tässä syksyn mummoilusaldoa eli nypläyskurssin antimia.


En ole ollut mitenkään hirveen ahkera oppilas. Vielä olis vissiin pari "pakollista" työtä ja sit pääsee tekee omia juttuja. Toivottavasti. Nää perinteiset hommelit ei oo ehkä ihan miun tyylisiä, mutta en oikein tiedä, onko nypläyksessä olemassa mitään valmiita moderneja malleja (tää oli puhtaasti nypläyksen vanhahtavasta imagosta tempastu stereotyyppinen ja leimaava johtopäätös).

Mutta vanhahtavaa tai ei, ainakin nypläys on silleen teknisessä mielessä ihan kivaa. Ja on siellä ihan rentoa muutenkin: reteitä mummoja - ja on ne nuoremmatkin ihan kivoja :)

Anne of Green Cables?

Olen jo pidemmän aikaa jo himoinnut vihreää palmikkoneuletta. Tuossa taannoin vietettyäni menestyksekkäästi päivän soveltuvuuskokeissa (pikkusiskolle tiedoksi: en tunkenut neliö-palikkaa pyöreeseen reikään) palkitsin itseni vihreillä langoilla.

Olen nyt selaillut huikean määrän palmikkomalleja, tuijotellut keriä ja neulonut mallitilkkuja, mutta ehkä ne ei ookaan palmikkoneulelankoja. Perinteiset palmikot on vähän tylsiä. Ja ne mitkä on komeita, vie hermot jo mallitilkussa.


Mietin jo huijaus-reikä-palmikoita, joita oli Kylykavereissakin, mutta niistä tuli jotenkin luttanannäköisiä (neuloin kyllä pidemmällekin ja kokeilin pienempiä puikkoja).


Tällä hetkellä oon neulonut hiharesorit sellasena nyppyresorina ja jatkanut hihaa sileällä neuleella. Voi olla, että ne jääkin sellaisiksi. Mutta toistaiseksi villatakki (tai siis ne hihojen alut) on jäähyllä. Jatkuu joulunpyhinä.

Tai voi olla, että joulunpyhinä luen vain. Jotain helposti sulateltavaa, kuten ihania tyttökirjoja, Vihervaaran Annoja. Vaihdan farkut verkkarihousuun ja green cablesit green gablesiin. On tehnyt mieli jo pidemmän aikaa lukaista ainakin muutama Anna uudestaan, mutta en oo uskaltanut vielä. Dipassa miulla on muutenkin vaikee pitää adjektiivien käyttö ja epätieteellinen kuvailu kurissa, ja tiedän, että jos saisin nyt kielenkäyttööni jostain liian rönsyileviä vaikutteita, ne heijastuisivat heti suoltamaani dippatekstiin. Niinpä oonkin viime aikoina pitäytynyt Tykeissä, taudeissa ja teräksessä, joka on kyllä mielenkiintoinen mutta myös aika kuivasti kirjoitettu.

Kantakaupungin kangaskaupat ja paitahousut

Tämän aamun Hesarissa sivulla D1 esiteltiin Helsingin kantakaupungin kangaskauppoja. Kuvituksena oli myös kartta, johon kaupat oli sijoiteltu. Ainakin meikäläiselle, muualta muuttaneelle, tuossa oli ihan uusiakin tuttavuuksia. Täytynee napata juttu talteen.

Sitten kun käänsi lehteä sivun verran eteenpäin, silmille hyppäs ohje "näin teet paidasta housut". D3-sivulla kyseessä oli isäinpäivälahjabokserit, jotka neuvottiin tekemään vanhasta kauluspaidasta. En kyllä lukenut koko juttua, sillä olen allerginen sille, että mediassa esitellään aikuisten paidan muuttumisleikki aikuisten housuiksi. Verenpaineeni nousee välittömästi ja henkeä rupeaa ahdistamaan.

Tuunaaminen ja uusiokäyttö on minusta tosi jees, ja niin voi saada hienojakin juttuja aikaiseksi, kuten Seccon tuotteet, Vilman bolero tai Scarlett O'Haran samettiverholeninki. Vauvojen vaatteitakin on minusta tosi ok surautella jostain yöpaitojen helmoista ja mitä näitä nyt on. Mutta juurikin aikuisen housujen tekeminen vanhasta paidasta on minusta aina ollut jotenkin friikkiä.

Kaipa paidan muuttaminen housuiksi jotenkin tosi mystisen jännähieno juttu. Ensimmäinen muistoni aiheesta on jostain 90-luvulta, jolloin jossain lehdessä esitettiin, miten tosi näppärän asukokonaisuuden saa retusoimalla paidan housuiksi ja housut paidaksi. Juttukin oli vielä siihen tyyliin kirjoitettu, että "olemmepas me nyt hassunhauskoja ideanikkareita, kun keksittiin kääntää käyttötarkoitukset päälaelleen". Ja näitä kaikenmaailman ohjeita pulpahtelee aina säännöllisin väliajoin.


Mistähän tämäkin vastareaktio johtuu? On totta, että paidassa on aika paljon yhtenäistä kangasta, josta saa tehtyä vaikka mitä - eikä se olekaan ärsyttävää. Tää meikäläisen ällötys kohdistuukin siihen perusajatukseen, että "nyt on väenvängällä revittävä luovuutta, tehdäänpä paidasta housut, koska se vasta onkin persoonallinen tapa kääntää itsestäänselvyydet päälaelleen". Ehkä ensikosketukseni aiheeseen oli niin arvolatautunut (vaikka en sitä silloin vielä täysin tajunnutkaan), että koko idea on silmissäni täysin turmeltunut. Ikuisesti.

Pullotonttu - tollopunttu

Lähdemme huomenna remppaamaan kummityttömme vanhempien uutta kämppää. Nää viimiset viikot ovat olleet yhtä haipakkaa ja hullunmyllyä koulujuttujen puolesta, joten tapettien repiminen ja maalitelalla suhailu voi olla varsin hyvää paineiden päästöä.

Uuteen tupaan kuuluisi kai viedä suolaa ja leipää, mutta se on jotenkin hirveen tylsää. Ajattelimme viedä sipsipussin ja muutaman oluen - suola- ja viljatuotteitahan nekin ovat. Koska talo tarvitsee myös kotitontun, ajattelin pakata tupaantuliaiset tonttukassiin, sikälis kun muistan, mihin oikein jemmasin ylimääräiset (toivottavasti valmiit) versiot keväällä.


Kotitonttuhengessä täräytin eilisiltana myös kaljapullonlämmittimen. Tai kuka nyt haluis kaljapulloa lämmittää, oikeampi sana olis kai lämmöneriste, joka estää lämmön siirtymistä kädestä mallasjuomaan (kylläpä insinöörikieli saa kaiken kuulostamaan niin sairaan hauskalta ja lennokkaalta). Mutta olkoon tää nyt kuitenkin pullonlämmitin.

Malli: Oma
Lanka: Fritidsgarn, Huopanen ja huovutusvilla,
kevyesti käsin huovutettuna
Koukku: 5
Kommentti: Yhden illan juttu. Menis kai pikkujoululahjanakin.

Kattilapaset

Uskomatonta mutta totta! Meikäläinen on jo aloittanut nysväilemään Joulupukin asioita. Yleensä Iso-J saa olla huolissaan, onnistuuko Katri-tonttu viimeistelemään hänelle delegoidut lahjat ennen jouluaattoa, mutta toistaiseksi J-P:n ei ole tarvinnut pettyä.


Nyt valmiina ovat siis kylläkin vasta yhdet lapaset, mutta muitakin lahjoja on jo työn alla.

Kyseessä on siis taas Tallinnasta ostetusta hahtuvasta ja Menitan ryijylangasta neulotut ja pesukoneessa huovutetut lapaset, joihin on neulahuovutettu kissanpärstät. Hahtuvan vaalean ja tumman värin vaihtelut näkyvät vertaamalla varren ja kärjen värejä. Oli pikkusen vaikee muotoilla noita pesun jälkeen, kun en halunnut tunkea omaa leipälapionkokoista kättäni venyttämään lapasia liian isoiksi.

Elän siinä uskossa, että lahjan saaja ei lue tätä blogia. Muita joululahjoja tuskin esittelen näin auliisti ennen jouluaattoa.

Tää Blogger on kyllä taas niin hanurista, saa nähdä tuleeko tääkin postaus julkaistua kahteen kertaan vaiko eikö ollenkaan.... Murr!

Kirjahankintoja ja surauttelua

Just nyt kun pitäis lukea huomiseen tenttiin, onkin oivallinen hetki esitellä syksyn kirjahankintoja.


Neulojan käsikirjan hommasin jo alkusyksystä annettuani samaisen opuksen Lauralle valmistujaislahjaksi. Resorimalleja on jo kokeiltukin ja muillekin mallineuloksille on käyttökohteita hautumassa. Hyvä perusteos.

Toinen, yhtä loistava, ellei jopa loistavampi hankinta oli Joka tyypin kaavakirja DataClubin (siis tietskarikirjakaupan!) Sanomatalon myymälästä. Kirjassa on kahdeksan peruskaavaa, joita opetetaan varioimaan erimallisiksi ja oman vartalon mittojen mukaan. Ja ne variaatiot eivät siis oo mitään leikkaa lahkeet pois niin saat shortsit -tyylisiä, vaan samasta kaavasta saa esim. sekä venepääntie- että halterneck-topin.

En ole ikinä oikein osannut muokata vaatteita kaavavaiheessa, vaan olen keskittynyt surauttamaan* jo kasaan ommeltuja vaatteita istuvammiksi. Tuo surauttelu ei välttämättä ole paras vaihtoehto saumojen siisteyden tai käyttömukavuuden kannalta. Ja kun yläosa on 36-38 ja alaosa 42-44 ja kun kädet ja jalat ovat 180-senttisessä vartalossa myös pitkät, niin valmiilla kaavoilla hyvännäköisten vaatteiden ompelu on ollut ihan kiitettävän haasteellista - valmiina ostamisesta nyt puhumattakaan.

Senpä vuoksi en ole juuri kaavoista ommellutkaan. Olen vain mittaillut itseäni, katsonut vanhoista vaatteista mallia ja ommella täräyttänyt. Erehdysten ja kiroilun avulla vaatteista on tullut ihan kohtalaisen näköisiä - mutta ei välttämättä mukavia päällä. Ja ehkäpä siksi en ompele vaatteita kovin usein.


Tämän iltapuvun surautin pari vuotta sitten kiltamme vuosijuhliin. Olin silloin lukkari (laulunjohtaja), jonka varusteisiin kuului visakoivuinen, pamppumainen lukkarin sauva (vrt. tahtipuikko) koteloineen. Kuten lähes kaikki teekkarikilluttimet (ja teekkarit jotenkin tykkää ihan häiritsevän paljon kaikista egoa buustaavista killuttimista), tämäkin patukka on selkeästi suunniteltu miehille frakin kanssa pidettäväksi. No, muuten en ehkä olisi koko pamppuun suostunut sonnustautumaankaan, mutta kyseessä oli yli 300 ihmisen tasavuosijuhlat, joiden kasassa pitämiseen tarvittiin kaikki mahdolliset apuvälineet.

Ei siis auttanut muu kuin surauttaa kaksiosainen iltapuku, johon pamppukin kohtuu kivuttomasti istui. Muita vaatimuksia oli rypistymättömyys, ei liian pitkä eikä liian lyhyt helma, ei liian kuuma, sellainen jossa voi laulaa ja temuta kovaa ja korkealta sekä vielä mahdollisimman kivannäköinen. Muistaakseni onnistuin ihan kohtalaisesti, paitsi että yläosa ei tuntunut kovin mukavalta päällä. Ja vaikka se nyt olisikin ollut livenä ihan karmean näköinen, niin muut juhlijat tuskin muistavat pukuani sitäkään vertaa - syynsä kullakin.

Mutta tämä kaikki tahtoo sanoa, että kaavojen muokkaustaito (ja halu) olis meikäläiselle ihan tarpeen - sen vuoksi Joka tyypin kaavakirja oli varmaan ihan aiheellinen ostos.


* surauttaa = 1) ommella hieman holtittomasti ja epäsuunnitelmallisesti ilman kaavoja tai niitä erittäin vapaasti soveltaen; yleensä nopeassa ja raivoisassa inspiraationpuuskassa; 2) valmiiden vaatteiden "parantaminen" ompelemalla

Marilyn Kuopiossa

Huh huh! Jo alkaa näkyä valoa tunnelin päässä... Sain monen päivän hullun tahkoamisen jälkeen perjantai-aamuna dipan siihen pisteeseen kuin tarkoitus oli. Se ei siis ole vielä valmis, mutta toistaiseksi niin pitkällä kuin mahdollista. Liikaa ei kuitenkaan pidä ruveta löysäilemään, koska ensi viikolle on kuitenkin siunaantunut vielä se vika tentti ja iso harkka-DL.

Lähdin kuitenkin perjantaina dipan lähettämisen jälkeen vähän tuulettumaan siskoni luo Kuopioon (tarkennettakoon tässä kohdassa, että tuo otsikon Marilyn Kuopiossa ei siis viittaa minuun eikä siskoonikaan). Voi jumpe, Kuopio on kyllä kiva kaupunki! Se on tarpeeksi pieni ja kuitenkin tarpeeksi iso. Ja tarpeeksi vanhakin se on, jotta sillä on myös oma kaupunki-identiteettinsä (jota esim. Espoo vasta rakentaa). Kävimme monessa pikku puodissa ja mukaan tarttui kaikenlaista maailman huonoimmista elokuvajulisteista pitkään metsästämääni nahkan rei'ityssaksiin.

Kävimme myös VB-valokuvakeskuksessa katsomassa Marilyn Monroe -näyttelyä. Esillä oli Bert Sternin 6 viikkoa ennen Marilynin kuolemaa napsimia The Last Sitting -kuvia sekä Inge Morathin ottamia kuvia Marilynin viimeiseksi jääneen elokuvan kuvauksista.

Täytyy kyllä sanoa, että pidin näyttelystä. Mukana oli sellaisiakin kuvia, jotka Marilyn oli hyljännyt piirtämällä tussilla tai huulipunalla raksin negatiiviin. Vedostetussa kuvassa oli siis sommitelman päällä punainen tuhru, mikä oli omalla tavallaan aika jees ja paljon puhuva. Jotenkin tuntuu, että Marilynistä kertovat jutut ovat joko siirappisen ylistäviä tai rappiolla repostelevia. Tämä ei mielestäni sortunut kumpaankaan.

Herra, joka asuu taloudessamme (ja kaiketi pitää vaaleaveriköistä) pyysi tuliaisiksi seksikuvaa Marilynistä, ja senhän minä kilttinä tyttönä hänelle myös toin, vaikka kuva ei ollutkaan varsinaisesti näyttelykuvia.


Näyttely pyörii vielä marrskuun loppupuolelle saakka, joten sinne vaan jos satutte olemaan hollilla!

Hämärät lapaset

Eilisiltana valmistui nämä. Ne näyttivätkin (kuvakulmasta huolimatta) aluksi ihan tavallisilta, vähän vanuttuneilta lapasilta...


Kunnes ne alkoivat kääntyillä ja vääntyillä...


...ja kurkotella kohti valoa.


"Ei me mitään olla tehty!"


Kyseessä on siis hahtuvasta ja halpisryijylangasta neulotut, 40 asteen konepesussa vanutetut lapaset, joille neulahuovutin silmät. Oon nyt jotenkin täysin addiktoitunut noiden lapasten tekemiseen. Jonossa olis vaikka kuinka monet, osa on jo puikoilla ja osa odottaa keskeneräisinä lisää lankaa. Minun olikin jo tarkoitus tehdä täsmäisku Soukan Menitaan lisälankojen toivossa, mutta sitten tulikin ISO mutka matkaan: dipan tartteiskin olla melkein valmis jo suunniteltua aiemmin, mikä tarkoittaa sitä, että tämä tyttö viettää seuraavat 2 viikkoa intensiivisesti tietokoneen ääressä. Mukavana oheistuotteena lokakuun lopulla odottaa vielä yhden suunnitteluharjoituksen dead line ja viiminen tentti. Kuka käski säästellä niitäkin näin viimemetreille saakka? Eli voipi olla, että ihan hirveesti ei kerry tännekään raportoitavaa seuraavaan pariin viikkoon...

I.K. Inha

Tallustelimme tänään sunnuntaipäivän ratoksi Tarvaspäälle Gallen-Kallelan museoon katsastamaan I.K. Inhan valokuvanäyttelyn. Ja voi jumpe, mitä kuvia! Tosi vaikuttavia!

Mukana oli parikymmentä originaalia ja tosi paljon alkuperäisistä negatiiveista tehtyjä vedoksia. Vaikka kuvat itsessään olivat tosi hienoja ja mukavasti rajattu, niin ehkä ihmeellisintä oli kuitenkin kuvien tarkkuus ja valaistus. Etenkään niistä uudelleen vedostetuista ei todellakaan voinut kuvan tarkkuuden (tai sen puutteen) perusteella sanoa, että se oli räpsästy yli 100 vuotta sitten.

Aika monen kuvan aihe oli Karjalasta, joko henkilöitä tai maisemia. Yksi hienoimmista otoksista kuvasi kaskenpolttajia, joita (ymmärtääkseni Inhan kaveri) Järnefeltkin ikuisti maalaamalla. Ihan hauska idea oli mielestäni myös se, että joku nykyajan valokuvaaja oli kulkenut Inhan jälkiä ja napannut kuvia samoista kohdista 100 vuotta myöhemmin. Tämän päivän maisemat olivat kyllä aika lailla puskaisempia.

Gallen-Kallelan museo on kyllä yksi pääkaupunkiseudun suosikkimuseoistani. Ehkä sijaintinsa, ehkä ulkoisen olemuksensa vuoksi. Mutta tällä kertaa löytyi kyllä vähän moitittavaakin: Tarvaspään kahvilassa ei ollut Omena-poretta. Peijjooni. Eikä sitä nyt sitten oikein muutakaan limua saatikka kahvia siellä voi juoda.

Loveradio

Voi jummijammi! Olen tänään kuunnellut excelin näppäilyn ohella lokakuun ajaksi eetteriin polkaistua Loveradiota. Taajuus on 102,4 MHz ja nettiradion sijainti taajuus.fi.

Juontoihin ja puheisiin en ole ehtinyt oikein keskittyä (ja totta puhuen tällä hetkellä tuutista tuleva haastattelu on ihan hirveetä örinää), mutta musa on hauskaa, hyväntuulista ja ei-soittolistakamaa, minkä nyt kyllä saattoi olettaakin.

En nyt ihan täysin pistä päätäni pantiksi, mutta silmiini ei pistänyt Hesarissa kuin pieni, tiedotteesta kasattu uutinen tämän aamun lehdessä. Höblässä sen sijaan oli eilen sivunkokoinen juttu aiheesta M.A. Nummisen pärstän kera, joten siihen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.

Suosittelen! Ainakin toistaiseksi.

Tilitystä kaupunkitilasta

Olin perjantaina kuuntelemassa paneelikeskustelua otsikolla "Helsingin puistot ja aukiot - nyt". Paneelin alusti pari maisema-arkkitehtiopiskelijaa ja itse panelisteina oli joukko maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kermaa. Opiskelijat heittivät ilmoille viisi teesiä Helsingin julkisista tiloista:

1. Julkinen tila on harmaata ja monotonista, detaljit epätasapainoisia.
2. Ihmisenkokoisia tiloja puuttuu, mittakaava on jättiläisten mittakaava.
3. Tiloja kontrolloidaan liikaa, kieltoja ja käskyjä on liikaa.
4. Tilojen käyttöä säädellään tarpeettomasti esim. jättämällä valaistus pois, jolloin tilaa ei voi käyttää kuin valoisaan ja/tai lumettomaan aikaan.
5. Julkisten tilojen strategia ja visio puuttuu.

Itse paneelikeskustelu kiteytyi jotakuinkin näin:
- Maisema-arkkitehteja on liian vähän.
- Julkinen tila on "huonoa" ja väärässä mittakaavassa.
- Julkinen tila ei houkuta ihmisiä toimimaan.
- Liikenteen tarpeet, "tavalliset" arkkitehdit, infrasuunnittelijat ja urakoitsijat jyräävät maisemasuunnittelun.
- Maisemasuunnittelu tarvitsee uusia muotoja, kuten kattojen, ajoluiskien ja vanhan rautatiekuilun hyödyntämistä.

Paneelin vieraileva stara, professori Thorbjörn Andersson näpäytti muita panelisteja ihan osuvasti vaikkakin hieman populistisesti: "On säälittävää, että täällä kaupunkisuunnittelijat valittavat kaupunkitilan huonoudesta... Sopii kysyä, haluatteko te suomalaiset julkista tilaa? Ehkäpä teidän juttunne on joku muu, vaikkapa saunominen? Ja mihin te tarvitsette uusia projekteja, eikö teillä riitä projektia näiden esille tulleiden epäkohtien ratkomisessakin?"

Olen aika hidas muodostamaan mielipiteitä saati sitten näppäriä provokatiivisia kysymyksiä, joiden takana voisin seisoa, joten toimin aika perisuomalaisesti enkä sitten kysynyt paneelissa mitään. Mutta jäin kyllä hauduttelemaan.

Opiskelijoiden viisi teesiä on kyllä aika helppo allekirjoittaa, vaikka ensimmäisestä väittämästä en ole ehkä ihan täysin samaa mieltä; onhan meillä värikästä tilaakin ja toisaalta julkisen tilan ei aina tarvitse olla värikäs.

Mutta siltikin Anderssonin kysymyksissä on perää, etenkin panelistien valitusvirttä vasten. Mitä me kaikella julkisella tilalla teemme? Nykyiset aakeetlaakeet kaupunkitilat, kuten Senaatintori, sopivat kertaluontoisiin tapahtumiin. Mutta vaikka kertaluontoisia tapahtumia olisi kerran viikossa, on kalenterissa siltikin vielä yli 300 "tavallisen kaupunkitilan" päivää. Ja niinä 300 tavallisen kaupunkitilan päivänä Senaatintori osaa olla tosi ankea.

Toinen minua kummastuttava koulukunta on "kaikki autot heti pois Helsingin keskustasta". Minusta autot jollain tavalla kuuluvat kaupunkiin. Niitä voisi olla vähemmän, joten autoilun houkuttelevuutta keskusta-alueella voisi hyvinkin vähentää ja autottomia tiloja voisi hyvinkin olla enemmän. Mutta eipä autoliikenne vaikkapa Espalla nyt ehkä maailman häiritsevintä ole, silti Espalla on kivasti kaupunkitilaakin. Ja kesäisin Espan nurkille mahtuu vielä mukavasti terassejakin. Jos vaikkapa Espalta tai Manskulta otettaisi autot pois, niin mitä sillä kaupunkitilalla tehtäisi? Järjestettäisi kaupunkifestareita? Istuttaisi katukahviloissa? Ylläpidettäisi urbaania sykettä? Vaan entäpä arkisin? Talvisin? Voi olla kaupungin syke hiljaisempaa...

Jotenkin tapahtuman keskusteluista jäi vähän sellainen maku, että "vika on muissa, vaikka mehän tälle asialle voisimme jotain tehdä" ja "maisema-arkkitehdit suunnitelmineen ovat väärinymmärrettyjä neroja - meille lisää vapautta mutta ei mielellään vastuuta". On kyllä totta, että Helsingin kaupungin hallinnossa kaupunkisuunnittelun asiat ovat tosi hullusti jakautuneet, mikä vaikeuttaa asioihin vaikuttamista ja tyhmien ratkaisujen fiksuntamista.

Mutta jos esimerkiksi lautakunnissa toistuvasti tyrmätään suunnitelmia äärimmäisen selvin numeroin ja jos toistuvasti joudutaan "virallistamaan" asfaltoinnilla tai soraamalla nurmikkopläntin halki kulkevia epävirallisia kulkureittejä, niin voisikohan olla, että kaupunkilaiset (istuivat he sitten kaupunkisuunnittelulautakunnissa tai oikaisivat kanssakaupunkilaistensa tavoin nurmikentän poikki bussipysäkille) eivät aina halua ihan niin paljon kaupunkitilaa? Onko paha juttu, jos sopiikin tapaavansa ystäviään pääväylien varrella sijaitsevissa selloissa ja isoissa omenoissa eikä keskustan italialaistyyppisten katukahviloiden tunnelmoimassa kaupunkitilassa?


Bääh. Maisema-arkkitehtiystäväni varmaan näkevät punaista. Mutta olen valmis muuttamaan mielipidettäni, jos siihen on perusteita. En kiistä, etteikö maisemasuunnittelua tarvittaisi. Joskus se vaan voisi olla nimenomaan ihmisen mittaista ja maanläheisempää. Kyllä edistyksellistä, uutta, käänteentekevää kaupunkisuunnittelua tarvitaan, mutta samalla olisi aika jees muistaa, että ehkä kyllä kansakin jotain tietää - heillehän kaupunkitilaa tulisi suunnitella. Ja jotenkin ainakin Suomessa (maisema)arkkitehtien virheisiin ei oikein saa kajota, vaan "ne kuvastavat aikansa kaupunkitraditiota ja on siksi säilytettävä".

Ja vielä loppuun yksi pieni huomio: Olen pettynyt, että ainakin paneelissa kaupunkisuunnittelun rakennuspalikoita olivat edelleenkin sellaiset yksiköt kuin tie, nurmikko, aukio, puu, penkki, veistos, lipputanko, ja moderneimmillaankin vain ajoluiska tai hylätty rautatiekuilu. Miksei vaikkapa WLAN? Langaton verkko ei ehkä näy maisemassa mutta se tuo siihen sisältöä.

Tulipahan vuodatettua.

Tuunausta

Tämä on toistaiseksi viimeinen kerta, kun tämä lapanen kummittelee kuvissa.


Neulahuovutin kämmenselkään kukan, ja lopputulos onkin mielestäni ihan kiva. Ainut vaan, että minulla tosiaan on näitä lapasia tämä yksi. Ja kaksi isompaa vailla peukaloita. Ja lanka loppu.

Kaksi päivää neljän seinän sisällä supistaa näköjään elinpiiriä jo niin rankasti, että puheenaiheita tulee revittyä vain yhdestä ja samasta asiasta - ja sekin aihe on tumppu. Huokaus.

Lapanen, joka meni käteen

Varokaa vaaleanpunaista tulitikunsyöjää! Olkaa iloisia, että se syö vain rikittömiä tulitikkuja, muuten sen rikinlöyhkäinen haju tainnuttaisi kaikki!


Niin. Olen siis toista päivää flunssanuhjuisena kotona (mikä varmaan näkyy jutun tasostakin) enkä jaksais tätä potemista enää hetkeäkään! Onneks tänään on jo hiukan parempi olo. Huomenna ois paree olla sellanen vointi, että vois jatkaa hommia normaalisti. Onneksi oon kipeänä aika harvoin.

Mutta lapanen tuli pesukoneesta jotakuinkin huopuneena ja hallitusti kutistuneena. Kuten ounastelinkin, kärkiosa ja peukku jäivät hiukan nafteiksi. Lapanen on niukin naukin ok miun kädessä, mutta kun sen pitäis mennä hiukan isompaan käteen. Onneksi ryssin ensin vain yhden lapasen, nyt on pienet mahdollisuudet, että lanka riittäis vielä isompaan pariin. Elämme jännittäviä aikoja.

Luonnon ihmeitä

Viikonloppu meni mökkeillessä itärajan tuntumassa. Tuli bongattua aika monta luonnon ihmettä:

- Isoja herhiläisiä (noin 4 cm pitkiä). Pörisivät pimeän tullen valojen ympärillä.

- Tuoreita hirven jälkiä ja makuupaikka suonlaidassa.

- Männynherkkutatteja. Vähän mutta riittävästi yhdelle aterialle. Sienet, sipulit ja voita Muurikalle, ja lautaselle savumuikkujen oheen, nam!

- Majavan pesä. Illalla majava läiski hännällään laiturin lähellä.

- 2 karhun läjää metsätiellä. Näytti vähän kuivalta kaurapuurolta.

- Revontulet. Ei ihan postikorttimaiset, mutta kuitenkin.

- Korppeja. Kuka tarvii bioroskista, jos naapurissa asuu korppeja?

Mutta mitähän tästä luontoihmeestä pitäis sanoo?


Kutistuukohan se varmasti käteen käyväksi? Koitin pitää mielessä, että niitten kuuluukin olla isot ennen huovutusta. Varsi on vielä melko reilu, mutta jäiköhän peukku ja teräosa sittenkin liian lyhyiksi... No, tervemenoa pesukoneeseen. Lisää raporttia, kunhan pesukone on puhunut.

Mallailua

Ostin Tallinnasta kesällä ihan elmeristi hahtuvaa. Nyt ilmat ovat viilenneet sen verran, että alkais olla inspiraatiota tehdäkin niistä jotain.

Laura varoitteli jo, että Tallinnan-hahtuva huopuu pesukoneessa todella ärhäkästi. Niinpä päätin kokeilla neuloa yksinkertaista hahtuvasäiettä ja Menitasta hamstratun halpis-ryijylangan säiettä yhtäaikaisesti 5,5 puikoilla.

Tässä mallitilkku ennen pesukonetta. Mitat 15 cm x 9,5 cm.


Ja tässä jälkeen. Mitat 14 cm x 5,5 cm.


Kyllä se siis kutistui ihan reippaasti ja huopuminenkin oli aika hallittua. Ois kyllä saanut huopua vaikka vähän enempikin. Mutta eiköhän tällä tiedolla päästä jo eteenpäin.

Kun kerran tulitikkuleikkien makuun on päästy, niin tässä vielä vähän lisää mittasuhteita.


Satuin kulkemaan Tapiolassa Kaisan Kahvilan ohi just ennen sulkemisaikaa, joten korvapuusteja sai mukaan uloskantohinnoin. Ja se mahassa oleva (kylläkin puoliksi jaettu) puusti oli vieläkin isompi. Mutta koska oon just alottanu lupaavasti Pilates-harrastuksen, niin kohta massuni on niin litteä, että olihan sitä hommattava jotain mitä litistää ;)

A Scanner Darkly

Eilisen Rakkautta ja anarkiaa -leffa ei sitten ollutkaan yhtä miellyttävä kuin lauantain. Vaikka enpä kyllä niin olettanutkaan.

Olimme siis katsomassa A Scanner Darklya, jossa meikäläisen johtotähti oli vain ja ainoastaan mielenkiinto tekniikkaa kohtaan. Ja tekniikka olikin sitten oikeastaan leffan ainoa anti. Elokuva oli siis tehty niin, että näyttelijät (mm. Keanu Reeves ja Winona Ryder) olivat ensin pikaisesti (alle kuukaudessa) purkittaneet kohtaukset. Varsinainen työ oli alkanut vasta kun leffa oli kuvattu - elokuva oli nimittäin piirretty/animoitu "oikean" kuvamateriaalin päälle. Koko leffa oli siis ikään kuin rosoisesti tussitettu. Jälki oli kyllä tosi hyvännäköistä, ei liian sliipattua. Juonesta en oikein pitänyt - toisaalta voiko sitä olettaakaan, jos suosikkileffoihini kuuluvat muun muassa Blondin kosto (siitä huhutusta kolmososasta ei oo muuten kuulunut mitään) ja Beaches (enpä ookaan nähny tätä DVD:nä oikeestaan missään - ehkä siihenkin on syynsä). Joka tapauksessa A Scanner Darklyn toteutus oli tosin niin ansiokas, että jälkifiilis jäi tarinasta huolimatta vahvasti plussalle.

Naapurini Totoro

Jos haluat hyvän mielen, katso Naapurini Totoro!


Hommasimme liput pariin Rakkautta & anarkiaa -leffaan: Naapurini Totoroon, joka esitettiin eilen, sekä A Scanner Darklyyn, johon suunnistamme tänään. Tämän päivän Hesari noteerasi myös A Scanner Darklyn sivulla c5.

Mutta Totoro oli ihana. En yleensä friikahda elokuvista, enkä etenkään piirretyistä. En nytkään kyllä varsinaisesti friikahtanut, mutta Totorosta jäi vaan niin hyvä mieli. Viimeeksi tämäntyylinen hyvä mieli jäi leffan jälkeen Ameliesta. Juuri näin elokuvien tulisi toimia: maksat pääsylipun, saat hyvän mielen. Miksi maksaa ahdistuksesta?

Totoro tulee kuulemma Suomeen leffalevitykseen 20 kopion voimin, joten bongausmahdollisuudet ovat jopa melko hyvät. Suosittelen - sekä aikuisille että lapsille.

Käsityöperinteen pelastuksia

Syksy on ihan loistavaa aikaa! Ulkona on kirpeetä ja kaikki alkaa taas uudestaan. Aloitimme Lauran kanssa uuden syysharrastuksen työväenopistossa: nypläyksen.


Tässä on siis meikäläisen huikee ekan kerran aikaansaannos, pari senttiä pitsintapaista. Oon joskus ala-asteella nyplännyt jonkin kirjanmerkin tai vastaavaa, joten lähtökuopista on taito opeteltava. Mutta ainakin ekan kerran perusteella se oli tosi jees. Nypylät ei kyllä vielä ihan lennä sormissa.

Eikä me Lauran kanssa ees olla ainoita alle 60-vuotiaita siellä. Meitä oli kaikkiaan neljä noviisia, jotka kaikki ollaan noin 20-30-vuotiaita. Ja siellä oli muitakin diplomi-insinöörejä (vaikka minähän en vielä mikään DI ole). Tämä käsityöperinne siis lepää hyvissä kantimissa.

Aina välillä saan sellasia käsityöperinteen pelastuspuuskia. Saan ihan helposti uskoteltua itselleni, että jos minä en nyt nuoremman sukupolven edustajana tätä-ja-tätä juttua opettele, niin tää taito kuolee sukupuuttoon koko maailmasta hetinyt tai ainakin heti kun meidän mummon ikäluokan viimeinenkin edustaja vaihtaa pataljoonaa. Tää nypläys kuuluu siis myös sarjaan Katri pelastaa, samoin kun nää sukat, tai siis niiden kuvioaihe.


Olen siis sepittämässä noihin sukanvarsiin omaa versiotani karjalaisesta käkiaiheesta ja elämänpuusta. Tuo lintu ei kyllä muistuta näkemiäni käkikirjailuja eikä noi risut elämänpuita, mutta tarkoituksena onkin siis tehdä minun näkemys aiheista. En usko, että ne oikean ja alkuperäisen käkiaiheenkaan keksijät mitään oppineita antropologeja oli. Voisin vaikka lyödä vetoa, että nekin olivat oman aikansa taviksia kuten meikäläinenkin nyt.

Kuula ja wuntsikka

Viikonloppu vierähti Laiskan Jaakon ralli -partiotaitokisoja järjestellessä. Vettä lotkotteli koko lauantaipäivän, mutta sunnuntaina paistoi jo aurinko.

Meikäläinen vanhana 3d-mallintajana (niin varmaan) oli suunnitellut rastin, jossa piti rakentaa 30 grillitikusta ja narusta noin puoli metriä halkaisijaltaan oleva kuula (tai siis himmeliltä se kyllä näytti). Aikaa sai käyttää 45 minuuttia. Kuulaa piti vielä heittää ja osan tehtävän pisteistä sai heiton pituuden mukaan. Itse kuula (ehjyys, mittojenmukaisuus, sun muuta) arvosteltiin vasta heiton jälkeen. Piti siis tehdä rankkoja valintoja, heittääkö voimalla ja pitkälle, jolloin kuula saattoi vähän kärsiä vai tyytyäkö lyhyempään heittoon, jolloin ehjästä kuulasta saatavat pisteet olisivat korkeammat.



Viime viikko meni muutenkin kisa-askarteluja nysvätessä. Tässä pahvista, paperista ja puuvillanarusta askarreltu rallihenkinen Wunderbaum-kisamerkki.


Kisamerkkiwuntsikka ei juurikaan löyhkännyt (korkeintaan miedolle tarraliimalle), mutta oli meillä kyllä yksi tehtävä, jossa piti yhdistää Wunderbaumin haju ja nimi. Erottele siinä sitten Savannah Heat, Victory Lane ja Watermelon hajun perusteella toisistaan. Jostain kumman syystä tyttövartiot pärjäsivät tässä tehtävässä poikia paremmin. On varmaan teininä tullut muisteltua kaiholla, että en ikinä unohda Peran Corollan Honeysuckle-tuoksua.

Katkenneet helmet

Tarvitsin fiksut, tyylikkäät ja kuitenkin neutraalit (ja mielellään punaiset) helmet fiksuun, tyylikkääseen ja neutraaliin tilaisuuteen fiksujen, tyylikkäiden ja neutraalien vaatteiden kanssa. Mission impossible? Ehei!


En jaksanut enkä ehtinyt kuitenkaan juosta kaupoissa stimangien perässä, joten marssin suoraan Hobby Pointiin ja ostin kahdenlaisia pyöreitä ja yksiä pitkulaisia lasihelmiä sekä kaiketi ihan helmihörhellykseen tarkoitettua punaista narua. Yhden leffan ajan pujottelin killuttimia naruun ja niin oli helmet kasassa.


Malli oli ollut sieluni silmien näkökentässä jo pitkään, sillä olin pidemmän aikaa ollut mielessäni vakuuttunut tuollaisten "katkenneiden helmien" monikäyttöisyydestä. Niitä voisi pitää eri tavalla solmussa tai rusetilla tai useampaan kertaan kieputettuna kaulan ympäri aina tilanteen mukaan.


En ole aiemmin käyttänyt tuollaista narua, joten solmujen pitävyys hirvitti hieman, mutta kyllä ne siis ainakin yhdestä tulikokeesta ovat jo selvinneet. Voin vaan kuvitella, kuinka fiksua, tyylikästä ja ennen kaikkea neutraalia olisi keräillä pieniä, punaisia helmiä lattialta vähääkään julkisemmilla paikoilla... Ensivaikutelmahan tehdään vain kerran.

Kellokukkahuivi

Ooooh... Kellokukkahuivini on valmis! Syksy saa minun puolestani tulla koska tahansa.

Malli: Mielityn Kellokukka
Lanka: Drops Alpaca
Puikot: 4,5
Koko pingoitettuna: 135 cm x 55 cm
Langan menekki: n. 95 g

Huivi oli ensimmäinen niskasta aloitettu huivini ja yleensäkin ensimmäinen pitsihuivi, jonka olen ikinä neulonut. Ja kivaa oli. Kuvio oli vaikeusasteeltaan juuri sopiva. Tein vain kuusi (ja puoli) mallikertaa, sillä lankaa minulla ei ollut kuin kaksi kerää. Tuo määrä oli myös kyllästymisen (tai kyllästymättömyyden) näkökulmasta juuri sopiva, eli ei maistunut puulta mutta ei olisi hirveästi enempääkään jaksanut.


Suuret kiitokset vielä Mielitylle, joka ensin keksi ja neuloi tämän huivin ja sitten vielä ilahdutti ohjeella meitä muita.