Bon Jovage

Pakko tunnustaa, en ole koskaan suhtautunut musiikkiin kovinkaan suurella tunteen palolla. Tai siis kyllä jokin kappale oikealla hetkellä saa aikaiseksi kylmät väreet, ja toisinaan tuntuu, että voisin pakahtua johonkin tiettyyn hetkeen sopivan biisin soidessa. Mutta minulle mikään kappale tai sävelmä ei ole elämää suurempi. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi musikaalinen - tykkään kyllä laulaa, pysyn jossain määrin sävelen syrjässäkin kiinni, ja itse asiassa hyräilen mielessäni tosi usein. Pidän tosi monenlaisesta musiikista, mutta en kuuntelemalla kuuntele musiikkia juuri ikinä; se on minulle aina vain taustamusaa. Minulle musiikki on viihdettä, ei taidetta.

Viihdementaliteetilla hyppäsimme serkkulikkojen kanssa Tampereen-junaan ja suuntasimme jo toistamiseen Bon Jovin konserttiin. Ja mikäs siinä, aina kun matkustan Tampereelle, kuuluu hauskanpito oleellisena osana matkasuunnitelmaan. Tampereella ei suotta hienostella, vaan annetaan mennä rempseesti vaan. Niinpä pyörähdimme ensin Ale-pupin terassilla, kanttasimme sieltä ravintola Saludiin maittaville pihveille ja lopulta aurinkoiselle Ratinan stadionille. Odottelu-Fresitat tarjoiltiin muovituopeista ja lämppäri-Jonnen tarttuvimmat biisit olivat Vain Elämää -sarjasta tuttuja. Ja tätä on nyt ihan turha lukea ironisten silmälasien läpi - aurinkoinen ja lämmin sää ja letkeä meininki vaan vetivät mukanaan ja karsivat kaiken hienostelun tarpeen.

Paria minuuttia yli kahdeksan lavaste-cadillacin valot syttyivät ja Bon Jovin ukkelit kiipesivät lavalle. Seurasi tuttuja biisejä ja tuntemattomia biisejä. Soundi oli aika juurevaa - sellaista jenkkimusaa, jota säestetään yhtä aikaa sekä akustisella että sähkökitaralla ja jonka musiikkivideossa ajetaan Ameriikan halki avoautolla tukka hulmuten. Sellaista vähän keski-ikäistä ja vähän Brucemaista. Hyvä, letkeä meininki ja varma ote jatkui läpi setin.

Ennen encorea ajattelin, että no niin, nyt se tulee tunnollisesti vetäsemään vielä pari klassikkoa ja sitten on homma paketissa. En tiedä, johtuiko se hämärän laskeutumisesta vai korvatulppien irti nyhtäisemisestä, mutta ihan kuin ekasta encore-biisistä olisi alkanut uusi, energisempi keikka! Kaikkinensa ukkelit vetivät tinkimättömän ammattimaisesti 2 tuntia 45 minuuttia. Ihan ei Livin' on a Prayerin ylimmät sävelet enää taipuneet entiseen malliin ja Someday I'll be Saturday Nightin sovitus kulki matalamman kautta, mutta toimivaa settiä silti. 

Olen nyt käynyt sekä Bonin että Madonnan keikalla kahdesti. Yhteistä kummallekin on tietenkin nostalgia: musiikkimakuni ei ole kehittynyt paljoa sitten teinivuosien. Kumpikin artisti on rymynnyt läpi vuosien ja vaihtelevien musatyylien omalla tyylillään, ja kumpikin on tietyllä tapaa koittanut pysäyttää aikaa omalla kohdallaan. Mutta kummatkin, Bon ja Madonna, ovat myös melkoisen työmoraalin omaavia viihdyttäjiä, jotka myös osaavat nöyrästi helliä yleisöä vanhoilla makupaloilla. Vanhassa vara parempi.