Avautumisia taidenäyttelykäyttäytymisestä

Kävin tänään viettämässä laatuaikaa itseni kanssa Hakasalmen huvilassa, jossa oli näytillä Signe Branderin valokuvia 1900-luvun alun Helsingin muuttuvasta kaupunkikuvasta. Näyttely oli kaikin puolin herttainen ja vieläpä ilmainen, joten ei voi muuta kuin suositella. Yhdessä toisen kerroksen huoneista pyöri non-stoppina noin 20-minuuttinen, mielenkiintoinen diashow, jossa näytettiin aina ensin Signe Branderin 1900-luvun taitteessaa ottama kuva ja sitten nykyvalokuvaajien 2000-luvun taitteessa ottama kuva samasta paikasta. Lopuksi kuvat asetettiin vielä vierekkäin, ja sitten siirryttiin seuraavaan pariin. Taustalla soi rauhoittava musiikki.

Signe Branderin Kansallismuseon tornista ottama kuva eduskuntatalolle päin.
Vasemmalla Mansku, keskellä kallio, Arkadian mäki,
jonka päälle eduskuntatalo rakennettiin.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Mutta sitten tulee se mutta. Diashow'hun tuli melko pian minun jälkeeni kaksi neli-viisikymppistä naista. He jättivät väliinsä puolitoista penkkiä, ja kuitenkin heillä oli koko ajan asiaa toisilleen.

Kyrsimys numero 1: Jos on pakko kommentoida diashow'n tai videoteoksen kulkua kaverille, niin istukaa hemmetti vieretysten, jolloin ei tarvitsisi kailottaa niin kauas.

Parikymmenminuuttiseen show'hun mahtui aika monta kymmentä kuvaparia. Noin joka toisen kuvaparin kohdalla toinen naisista huokaisi teatraalisesti: "Ei, noin ihana paikka/talo/piha/tie on pilattu".

Kyrsimys numero 2: Voitko ihan vakavissasi väittää, ettet olisi halunnut Helsingin kaupunkikuvan kehittyvän sataan vuoteen? Jos et ole vakavissasi, niin eiköhän pari huokausta olis riittänyt.

Kyrsimys numero 3: Mikä kaupunki se sellanen on, missä on vain ihania vanhoja rakennuksia? Kaupugissa kuuluu olla kaikkien aikakausien rakennuksia, ja hyvä niin, joten lopetetaan se mussutus siitä Enso Gutzeitin pääkonttorin rumuudesta ja maisemaan sopimattomuudesta.

M.C. Escherin puukaiverrus "Pienmpi ja pienempi"
Kuva: The M.C. Escher Company

Pari viikkoa sitten kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa M.C. Escherin näyttelyn. Escherin työt ovat mielestäni siitä kivoja, että ne uppoavat kaikenikäisiin ja usein sellaisiinkin, jotka eivät normaalisti museotaiteesta piittaa. Näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä. Mutta.

Kyrsimys numero 4: Nyt joku jo ehti ajatella, että tän ihmishirviön mielestä lapsia ei muka saisi tuoda taidemuseoihin. Ha ha! En muuten ajattele noin, minusta on hienoa, että lapsia tuodaan taidemuseoon, ja minun puolesta skidit saavat pitää siellä aikuisia enemmän ääntäkin.

Kyrsimys numero 5: Ne vanhemmat siellä just mättääkin. Keitä vanhemmat ovat selostamaan lapsilleen, mitä taiteessa kuuluisi nähdä? Lapsillakin on silmät ja aivot - he näkevät ja tulkitsevat teokset niin kuin itse haluavat, kykenevät ja parhaaksi katsovat.

Ärsyttävimpiä taidenäyttelyvieraita eivät ole hihkuvat lapset tai ummikot ensikertalaiset - kuten äkkiseltään saattaisi luulla - vaan pölöttävät aikuiset. Vähän samoin kuin pääkaupungin joukkoliikenteessä törpöimpiä matkustajia eivät ole maalaiset tai ulkomaalaiset - vaikka äkkiseltään saattaisi luulla - vaan espoolaiset yksityisautoilijat.

Smirnoff

Kun edellinen tyynyprojekti paisui hiukan turhan isoksi, piti keksiä jotain muuta. Selailin Akateemisessa Make your own misfits -kirjaa, ja nyt meidän sohvan nurkassa nököttää Smirnoff-kettu. Noi misfitsitkin on vissiin tarkoitettu sellaisiksi pieniksi ja söpöiksi otuksiksi, kute amigurumit, mutta tää meidän Smirre on aika reilunkokoinen - mutta tällä kertaa ihan harkitusti, sillä otukset pitäis toimia tyynynäkin.

Ketun kroppa on tehty pesussa levahtaneesta t-paidasta, pää jämäkankaista ja silmät vanhoista napeista. Kroppa ja pää on siis leikattu "vapaalla kädellä" kaksinkertaisesta kankaasta. Tää oli niin hauskaa kaksiulotteisuuden ja kolmiulotteisuuden leikkiä, että Smirre saa taatusti seuraa.

Nautin pashani pelliltä

Vaikka askartelija olenkin, niin minulle juhlapyhät ja vuodenajat eivät kuitenkaan ole kovinkaan sesonkiluonteisia näpertely- tai sisustusrintamalla.

Minulla ei ole pääsiäis- eikä joulukoristeita. Tai no, sain kyllä viime jouluna anopilta adventtisian, siis possunnäköisen adventtikynttelikön.

Minulla ei ole kesäverhoja ja talviverhoja, itse asiassa meillä on tällä hetkellä verhot vain makuuhuoneessa.

Minulla ei ole joululiinaa ruokapöydälle, sillä olen vankkumaton vahakankaan kannattaja. Kun yksi vahakangas kuluu räävittömäksi, ostetaan tilalle toinen.

Kortteja askartelen vain jouluna ja ehkä synttäreille, en ystävänpäivänä enkä pääsiäisenä.

Mutta ruuissa sesongit ja juhlapyhät näkyvät!

Pääsiäinen alkoi intialaisella butter chickenillä ja sitruunalla maustetuilla peruna-herne-rösteillä. Lauantaina söimme kaupungilla ja täydensimme jääkaappia, mutta eilen vuorossa oli lammaspaistia mokkakastikkeessa. Tänään lampaan jämistä tehdään vorschmackia, ja varmaan huomenna vorschmackin jämistä syntyy pastakastike.

Ja pääsiäiseen kuuluu ehdottomasti pellillinen rahkapiirakkaa:

2,5 dl:n pullataikina

500 g rahkaa
200 g creme fraichea tai kermaviiliä
2 munaa
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
3 rkl sitruunamehua
puolikkaan sitruunan kuori raastettuna
1 dl rusinoita

Taputtelen pullataikinan pellille. Kätevämpi emäntä jättäisi osan taikinasta taputtelematta ja tekisi pinnalle taikinaruudukon koristeeksi, mutta itse tykkään oikoa mutkissa.

Sotken täytteen aineet ja kippaan pohjan päälle.

Paistan 15-20 min 225 asteessa. Nautin viileänä.

Syys- ja talviaikaan teen samalla reseptillä rahka-puolukka-piirakkaa, eli korvaan sitruunan kuoren ja rusinat reilulla määrällä puolukoita.

Pääsiäisen suurin muna

Hiplasin taannoin Kampin Marimekossa hauskoja Melooni-tyynyjä, joissa olisi ollut oivallista potentiaalia sohvatyynyiksi. 75 euron suolainen kappalehinta kuitenkin kiristeli ikenissä ja päässä soi mantra "tuon osaisit tehdä itsekin". Myymälästä astuessani tuulettelin mielessäni, sillä olin juuri ostanut tuotannosta poistuneen Melooni-kankaan viimeisen pakan jämät. Poikkesin kotiin mennessä vielä Eurokankaan kautta hankkien mustaa lakanakangasta ja 3 pussia vanua.

Leikattuani palaset herra taloudessamme alkoi ihmettellä kuvion kokoa - siis että olivatko kaupan tyynyt todella niin suuret. "Kato kyllä tää pienenee sit, kun sen on ommellut ja täyttänyt, se vaan näyttää nyt aika isolta", vastasin asiantuntevasti. Vaan eipä pienentynyt. 3 vanupussin jälkeen vanhasta lakanasta tehty sisätyyny näytti lähinnä riutuneelta Moby Dickiltä, ja päällinenkin oli surauttelun jäljiltä vielä lähempänä helikopterin laskeutumisalustaa kuin pientä siroa tyynyn päällistä.


Lopun viimein tyyny veti 5 pussillista vanua. Nyt miulla on siis hervoton design-barbapapa, joka peittää tasan puolet sohvasta. Ja vanuja lukuun ottamatta ainekset löytyis vielä toiseenkin. Vaan tulihan siitä ihan kelpo lattiatyyny.

Kuinkas tässä nyt näin kävi? Tää oli vähän kuin Spinal Tapin Stonehenge-moka mutta käänteisenä. Selitys löytyy Marimekon tuotekuvastosta: Se tyyny, jota olin olevinani tekemässä, oli kooltaan 70 x 47 cm. Tyyny, jonka oikeasti tein, oli 120 x 80 senttinen. Mitä tästä opimme? Älä apinoi, vaan ajattele itse. Äläkä sekoita tuumia ja jalkoja.