Olin perjantaina kuuntelemassa paneelikeskustelua otsikolla "Helsingin puistot ja aukiot - nyt". Paneelin alusti pari maisema-arkkitehtiopiskelijaa ja itse panelisteina oli joukko maisema-arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kermaa. Opiskelijat heittivät ilmoille viisi teesiä Helsingin julkisista tiloista:
1. Julkinen tila on harmaata ja monotonista, detaljit epätasapainoisia.
2. Ihmisenkokoisia tiloja puuttuu, mittakaava on jättiläisten mittakaava.
3. Tiloja kontrolloidaan liikaa, kieltoja ja käskyjä on liikaa.
4. Tilojen käyttöä säädellään tarpeettomasti esim. jättämällä valaistus pois, jolloin tilaa ei voi käyttää kuin valoisaan ja/tai lumettomaan aikaan.
5. Julkisten tilojen strategia ja visio puuttuu.
Itse paneelikeskustelu kiteytyi jotakuinkin näin:
- Maisema-arkkitehteja on liian vähän.
- Julkinen tila on "huonoa" ja väärässä mittakaavassa.
- Julkinen tila ei houkuta ihmisiä toimimaan.
- Liikenteen tarpeet, "tavalliset" arkkitehdit, infrasuunnittelijat ja urakoitsijat jyräävät maisemasuunnittelun.
- Maisemasuunnittelu tarvitsee uusia muotoja, kuten kattojen, ajoluiskien ja vanhan rautatiekuilun hyödyntämistä.
Paneelin vieraileva stara, professori Thorbjörn Andersson näpäytti muita panelisteja ihan osuvasti vaikkakin hieman populistisesti: "On säälittävää, että täällä kaupunkisuunnittelijat valittavat kaupunkitilan huonoudesta... Sopii kysyä, haluatteko te suomalaiset julkista tilaa? Ehkäpä teidän juttunne on joku muu, vaikkapa saunominen? Ja mihin te tarvitsette uusia projekteja, eikö teillä riitä projektia näiden esille tulleiden epäkohtien ratkomisessakin?"
Olen aika hidas muodostamaan mielipiteitä saati sitten näppäriä provokatiivisia kysymyksiä, joiden takana voisin seisoa, joten toimin aika perisuomalaisesti enkä sitten kysynyt paneelissa mitään. Mutta jäin kyllä hauduttelemaan.
Opiskelijoiden viisi teesiä on kyllä aika helppo allekirjoittaa, vaikka ensimmäisestä väittämästä en ole ehkä ihan täysin samaa mieltä; onhan meillä värikästä tilaakin ja toisaalta julkisen tilan ei aina tarvitse olla värikäs.
Mutta siltikin Anderssonin kysymyksissä on perää, etenkin panelistien valitusvirttä vasten. Mitä me kaikella julkisella tilalla teemme? Nykyiset aakeetlaakeet kaupunkitilat, kuten Senaatintori, sopivat kertaluontoisiin tapahtumiin. Mutta vaikka kertaluontoisia tapahtumia olisi kerran viikossa, on kalenterissa siltikin vielä yli 300 "tavallisen kaupunkitilan" päivää. Ja niinä 300 tavallisen kaupunkitilan päivänä Senaatintori osaa olla tosi ankea.
Toinen minua kummastuttava koulukunta on "kaikki autot heti pois Helsingin keskustasta". Minusta autot jollain tavalla kuuluvat kaupunkiin. Niitä voisi olla vähemmän, joten autoilun houkuttelevuutta keskusta-alueella voisi hyvinkin vähentää ja autottomia tiloja voisi hyvinkin olla enemmän. Mutta eipä autoliikenne vaikkapa Espalla nyt ehkä maailman häiritsevintä ole, silti Espalla on kivasti kaupunkitilaakin. Ja kesäisin Espan nurkille mahtuu vielä mukavasti terassejakin. Jos vaikkapa Espalta tai Manskulta otettaisi autot pois, niin mitä sillä kaupunkitilalla tehtäisi? Järjestettäisi kaupunkifestareita? Istuttaisi katukahviloissa? Ylläpidettäisi urbaania sykettä? Vaan entäpä arkisin? Talvisin? Voi olla kaupungin syke hiljaisempaa...
Jotenkin tapahtuman keskusteluista jäi vähän sellainen maku, että "vika on muissa, vaikka mehän tälle asialle voisimme jotain tehdä" ja "maisema-arkkitehdit suunnitelmineen ovat väärinymmärrettyjä neroja - meille lisää vapautta mutta ei mielellään vastuuta". On kyllä totta, että Helsingin kaupungin hallinnossa kaupunkisuunnittelun asiat ovat tosi hullusti jakautuneet, mikä vaikeuttaa asioihin vaikuttamista ja tyhmien ratkaisujen fiksuntamista.
Mutta jos esimerkiksi lautakunnissa toistuvasti tyrmätään suunnitelmia äärimmäisen selvin numeroin ja jos toistuvasti joudutaan "virallistamaan" asfaltoinnilla tai soraamalla nurmikkopläntin halki kulkevia epävirallisia kulkureittejä, niin voisikohan olla, että kaupunkilaiset (istuivat he sitten kaupunkisuunnittelulautakunnissa tai oikaisivat kanssakaupunkilaistensa tavoin nurmikentän poikki bussipysäkille) eivät aina halua ihan niin paljon kaupunkitilaa? Onko paha juttu, jos sopiikin tapaavansa ystäviään pääväylien varrella sijaitsevissa selloissa ja isoissa omenoissa eikä keskustan italialaistyyppisten katukahviloiden tunnelmoimassa kaupunkitilassa?
Bääh. Maisema-arkkitehtiystäväni varmaan näkevät punaista. Mutta olen valmis muuttamaan mielipidettäni, jos siihen on perusteita. En kiistä, etteikö maisemasuunnittelua tarvittaisi. Joskus se vaan voisi olla nimenomaan ihmisen mittaista ja maanläheisempää. Kyllä edistyksellistä, uutta, käänteentekevää kaupunkisuunnittelua tarvitaan, mutta samalla olisi aika jees muistaa, että ehkä kyllä kansakin jotain tietää - heillehän kaupunkitilaa tulisi suunnitella. Ja jotenkin ainakin Suomessa (maisema)arkkitehtien virheisiin ei oikein saa kajota, vaan "ne kuvastavat aikansa kaupunkitraditiota ja on siksi säilytettävä".
Ja vielä loppuun yksi pieni huomio: Olen pettynyt, että ainakin paneelissa kaupunkisuunnittelun rakennuspalikoita olivat edelleenkin sellaiset yksiköt kuin tie, nurmikko, aukio, puu, penkki, veistos, lipputanko, ja moderneimmillaankin vain ajoluiska tai hylätty rautatiekuilu. Miksei vaikkapa WLAN? Langaton verkko ei ehkä näy maisemassa mutta se tuo siihen sisältöä.
Tulipahan vuodatettua.
Tämä on toistaiseksi viimeinen kerta, kun tämä lapanen kummittelee kuvissa.
Neulahuovutin kämmenselkään kukan, ja lopputulos onkin mielestäni ihan kiva. Ainut vaan, että minulla tosiaan on näitä lapasia tämä yksi. Ja kaksi isompaa vailla peukaloita. Ja lanka loppu.
Kaksi päivää neljän seinän sisällä supistaa näköjään elinpiiriä jo niin rankasti, että puheenaiheita tulee revittyä vain yhdestä ja samasta asiasta - ja sekin aihe on tumppu. Huokaus.
Varokaa vaaleanpunaista tulitikunsyöjää! Olkaa iloisia, että se syö vain rikittömiä tulitikkuja, muuten sen rikinlöyhkäinen haju tainnuttaisi kaikki!
Niin. Olen siis toista päivää flunssanuhjuisena kotona (mikä varmaan näkyy jutun tasostakin) enkä jaksais tätä potemista enää hetkeäkään! Onneks tänään on jo hiukan parempi olo. Huomenna ois paree olla sellanen vointi, että vois jatkaa hommia normaalisti. Onneksi oon kipeänä aika harvoin.
Mutta lapanen tuli pesukoneesta jotakuinkin huopuneena ja hallitusti kutistuneena. Kuten ounastelinkin, kärkiosa ja peukku jäivät hiukan nafteiksi. Lapanen on niukin naukin ok miun kädessä, mutta kun sen pitäis mennä hiukan isompaan käteen. Onneksi ryssin ensin vain yhden lapasen, nyt on pienet mahdollisuudet, että lanka riittäis vielä isompaan pariin. Elämme jännittäviä aikoja.
Viikonloppu meni mökkeillessä itärajan tuntumassa. Tuli bongattua aika monta luonnon ihmettä:
- Isoja herhiläisiä (noin 4 cm pitkiä). Pörisivät pimeän tullen valojen ympärillä.
- Tuoreita hirven jälkiä ja makuupaikka suonlaidassa.
- Männynherkkutatteja. Vähän mutta riittävästi yhdelle aterialle. Sienet, sipulit ja voita Muurikalle, ja lautaselle savumuikkujen oheen, nam!
- Majavan pesä. Illalla majava läiski hännällään laiturin lähellä.
- 2 karhun läjää metsätiellä. Näytti vähän kuivalta kaurapuurolta.
- Revontulet. Ei ihan postikorttimaiset, mutta kuitenkin.
- Korppeja. Kuka tarvii bioroskista, jos naapurissa asuu korppeja?
Mutta mitähän tästä luontoihmeestä pitäis sanoo?
Kutistuukohan se varmasti käteen käyväksi? Koitin pitää mielessä, että niitten kuuluukin olla isot ennen huovutusta. Varsi on vielä melko reilu, mutta jäiköhän peukku ja teräosa sittenkin liian lyhyiksi... No, tervemenoa pesukoneeseen. Lisää raporttia, kunhan pesukone on puhunut.
Eilisen Rakkautta ja anarkiaa -leffa ei sitten ollutkaan yhtä miellyttävä kuin lauantain. Vaikka enpä kyllä niin olettanutkaan.
Olimme siis katsomassa A Scanner Darklya, jossa meikäläisen johtotähti oli vain ja ainoastaan mielenkiinto tekniikkaa kohtaan. Ja tekniikka olikin sitten oikeastaan leffan ainoa anti. Elokuva oli siis tehty niin, että näyttelijät (mm. Keanu Reeves ja Winona Ryder) olivat ensin pikaisesti (alle kuukaudessa) purkittaneet kohtaukset. Varsinainen työ oli alkanut vasta kun leffa oli kuvattu - elokuva oli nimittäin piirretty/animoitu "oikean" kuvamateriaalin päälle. Koko leffa oli siis ikään kuin rosoisesti tussitettu. Jälki oli kyllä tosi hyvännäköistä, ei liian sliipattua. Juonesta en oikein pitänyt - toisaalta voiko sitä olettaakaan, jos suosikkileffoihini kuuluvat muun muassa Blondin kosto (siitä huhutusta kolmososasta ei oo muuten kuulunut mitään) ja Beaches (enpä ookaan nähny tätä DVD:nä oikeestaan missään - ehkä siihenkin on syynsä). Joka tapauksessa A Scanner Darklyn toteutus oli tosin niin ansiokas, että jälkifiilis jäi tarinasta huolimatta vahvasti plussalle.
Jos haluat hyvän mielen, katso Naapurini Totoro!
Hommasimme liput pariin Rakkautta & anarkiaa -leffaan: Naapurini Totoroon, joka esitettiin eilen, sekä A Scanner Darklyyn, johon suunnistamme tänään. Tämän päivän Hesari noteerasi myös A Scanner Darklyn sivulla c5.
Mutta Totoro oli ihana. En yleensä friikahda elokuvista, enkä etenkään piirretyistä. En nytkään kyllä varsinaisesti friikahtanut, mutta Totorosta jäi vaan niin hyvä mieli. Viimeeksi tämäntyylinen hyvä mieli jäi leffan jälkeen Ameliesta. Juuri näin elokuvien tulisi toimia: maksat pääsylipun, saat hyvän mielen. Miksi maksaa ahdistuksesta?
Totoro tulee kuulemma Suomeen leffalevitykseen 20 kopion voimin, joten bongausmahdollisuudet ovat jopa melko hyvät. Suosittelen - sekä aikuisille että lapsille.
Syksy on ihan loistavaa aikaa! Ulkona on kirpeetä ja kaikki alkaa taas uudestaan. Aloitimme Lauran kanssa uuden syysharrastuksen työväenopistossa: nypläyksen.
Tässä on siis meikäläisen huikee ekan kerran aikaansaannos, pari senttiä pitsintapaista. Oon joskus ala-asteella nyplännyt jonkin kirjanmerkin tai vastaavaa, joten lähtökuopista on taito opeteltava. Mutta ainakin ekan kerran perusteella se oli tosi jees. Nypylät ei kyllä vielä ihan lennä sormissa.
Eikä me Lauran kanssa ees olla ainoita alle 60-vuotiaita siellä. Meitä oli kaikkiaan neljä noviisia, jotka kaikki ollaan noin 20-30-vuotiaita. Ja siellä oli muitakin diplomi-insinöörejä (vaikka minähän en vielä mikään DI ole). Tämä käsityöperinne siis lepää hyvissä kantimissa.
Aina välillä saan sellasia käsityöperinteen pelastuspuuskia. Saan ihan helposti uskoteltua itselleni, että jos minä en nyt nuoremman sukupolven edustajana tätä-ja-tätä juttua opettele, niin tää taito kuolee sukupuuttoon koko maailmasta hetinyt tai ainakin heti kun meidän mummon ikäluokan viimeinenkin edustaja vaihtaa pataljoonaa. Tää nypläys kuuluu siis myös sarjaan Katri pelastaa, samoin kun nää sukat, tai siis niiden kuvioaihe.
Olen siis sepittämässä noihin sukanvarsiin omaa versiotani karjalaisesta käkiaiheesta ja elämänpuusta. Tuo lintu ei kyllä muistuta näkemiäni käkikirjailuja eikä noi risut elämänpuita, mutta tarkoituksena onkin siis tehdä minun näkemys aiheista. En usko, että ne oikean ja alkuperäisen käkiaiheenkaan keksijät mitään oppineita antropologeja oli. Voisin vaikka lyödä vetoa, että nekin olivat oman aikansa taviksia kuten meikäläinenkin nyt.
Viikonloppu vierähti Laiskan Jaakon ralli -partiotaitokisoja järjestellessä. Vettä lotkotteli koko lauantaipäivän, mutta sunnuntaina paistoi jo aurinko.
Meikäläinen vanhana 3d-mallintajana (niin varmaan) oli suunnitellut rastin, jossa piti rakentaa 30 grillitikusta ja narusta noin puoli metriä halkaisijaltaan oleva kuula (tai siis himmeliltä se kyllä näytti). Aikaa sai käyttää 45 minuuttia. Kuulaa piti vielä heittää ja osan tehtävän pisteistä sai heiton pituuden mukaan. Itse kuula (ehjyys, mittojenmukaisuus, sun muuta) arvosteltiin vasta heiton jälkeen. Piti siis tehdä rankkoja valintoja, heittääkö voimalla ja pitkälle, jolloin kuula saattoi vähän kärsiä vai tyytyäkö lyhyempään heittoon, jolloin ehjästä kuulasta saatavat pisteet olisivat korkeammat.
Viime viikko meni muutenkin kisa-askarteluja nysvätessä. Tässä pahvista, paperista ja puuvillanarusta askarreltu rallihenkinen Wunderbaum-kisamerkki.
Kisamerkkiwuntsikka ei juurikaan löyhkännyt (korkeintaan miedolle tarraliimalle), mutta oli meillä kyllä yksi tehtävä, jossa piti yhdistää Wunderbaumin haju ja nimi. Erottele siinä sitten Savannah Heat, Victory Lane ja Watermelon hajun perusteella toisistaan. Jostain kumman syystä tyttövartiot pärjäsivät tässä tehtävässä poikia paremmin. On varmaan teininä tullut muisteltua kaiholla, että en ikinä unohda Peran Corollan Honeysuckle-tuoksua.
Tarvitsin fiksut, tyylikkäät ja kuitenkin neutraalit (ja mielellään punaiset) helmet fiksuun, tyylikkääseen ja neutraaliin tilaisuuteen fiksujen, tyylikkäiden ja neutraalien vaatteiden kanssa. Mission impossible? Ehei!
En jaksanut enkä ehtinyt kuitenkaan juosta kaupoissa stimangien perässä, joten marssin suoraan Hobby Pointiin ja ostin kahdenlaisia pyöreitä ja yksiä pitkulaisia lasihelmiä sekä kaiketi ihan helmihörhellykseen tarkoitettua punaista narua. Yhden leffan ajan pujottelin killuttimia naruun ja niin oli helmet kasassa.
Malli oli ollut sieluni silmien näkökentässä jo pitkään, sillä olin pidemmän aikaa ollut mielessäni vakuuttunut tuollaisten "katkenneiden helmien" monikäyttöisyydestä. Niitä voisi pitää eri tavalla solmussa tai rusetilla tai useampaan kertaan kieputettuna kaulan ympäri aina tilanteen mukaan.
En ole aiemmin käyttänyt tuollaista narua, joten solmujen pitävyys hirvitti hieman, mutta kyllä ne siis ainakin yhdestä tulikokeesta ovat jo selvinneet. Voin vaan kuvitella, kuinka fiksua, tyylikästä ja ennen kaikkea neutraalia olisi keräillä pieniä, punaisia helmiä lattialta vähääkään julkisemmilla paikoilla... Ensivaikutelmahan tehdään vain kerran.
Kävin aamulla äitini kanssa Kädentaito-messuilla Wanhassa satamassa. Osutimme itsemme mestoille heti kymmeneksi, mikä olikin loistava ajoitus. Maksutiskille jonottaessamme takanamme olleet rouvat antoivat meille ystävällisesti lippusen, jolla pääsi sisään kaksi yhden hinnalla - eli jos nämä hyvät haltijattaret tätä lukevat, niin kiitos vielä tuhannesti!
Ehdimme käydä kaikki kojut jotakuinkin läpi ja vieläpä pysähtyä ja syventyä mielenkiintoisille pisteille. Mutta enempikin aikaa olisi saanut kulumaan. Äitimuorin juna kuitenkin lähti takaisinpäin jo puoli yhden maissa, joten tämä oli tällainen huippuunsa viritetty tehokas äiti-lapsi-tapaaminen. Mutta mikäs siinä, kivaa oli. Ideoita jäi takaraivoon hautumaan ja ostin kyllä jonkin verran tarvikkeitakin.
Kelta-vihreän kampalangan ja vihreän lenkkimohairin ostin jonkinmoista huivinretaletta varten en kyllä muista mistä kojusta (Taito-lehden ständin vierestä - ajattelin tilata lehden, koska se ei vaikuta sellaiselta lässytykseltä kuin valtaosa käsillä tekemisen lehdistä). Etualalla oleva sinikirjava mohair on ihanan sileää ja ohutta, se jäi käteen Emo-tuotannon viereisestä kojusta, jonka nimeä en myöskään muista. Pulju avaa joka tapauksessa pian nettikaupan osoitteeseen lankakauppa.com (jossa tällä hetkellä kaupitellaan jotain ihan muuta kuin lankaa). Mohairista neulon glitter-addeilla reikähuivin. Turkoosihtavaa Kamenaa (4 vyyhtiä) ja mustaa Naturgarnia (3 kerää) sai niin halavalla Sypressistä, ettei sisäinen sulovilenini voinut jättää niitä sinnekään.
En nyt oo ihan varma, että jäikö miuta harmittamaan parit langat, joita en sitten kuitenkaan ostanut: Toikan ärskyn vihreä villa-alpakka ja sen ihme lankakauppa.comin villavyyhti, joka näytti ihan vesiväreillä värjätyltä. No, mitä näitä murehtimaan, kyllä kusti polkee jos niikseen on.
Yksi juttu mikä järjestelyissä mielestäni mätti, oli tapahtuman nettisivut. Ensinnäkin ne oli vaikea löytää - Wanhan sataman sivuilta ei päässyt mihinkään informatiivisille sivuille. Tuokin sivu, josta löysin aukioloajat, oli osittain vanhentunut (sivun yläosa kertoi tämän vuoden messuista ja alaosa viime vuoden). Lisäksi olisin kaivannut kunnollista näytteilleasettajien listaa ja linkkejä heidän omille webbisivuilleen. Wanha satama paikkana oli ihan ok, vaikkakin ehkä hieman ahdas. Sen ainoan kerran kun olen tätä ennen käynyt Wanhassa satamassa, kyseessä oli Rakennusinsinööripäivät muutama vuosi sitten. Voin kertoa, että naisten vessaan ei tuolloin ollut ihan yhtä paljon jonoa kuin tänään. Mutta ensi vuonna nämä messut pidetään kuulemma Messukeskuksessa.
Taloutemme miespuolinen edustaja täytti eilen vuosia. Siitäkin huolimatta hän on kyllä vielä erittäin nuorekas. Hän pitää (ainakin minun ymmärtääkseni) ainakin jonkin verran pop-taiteesta ja mangasta, niinpä maalasin hänelle akryyliväreillä omantyyliseni manga-pop-vivahteisen taulun.
Taulua luetaan vasemmalta alhaalta oikealle sitten ylös. Mitäpä tuota enempää selittelemään, luulen että selittely vain sekavoittaisi tilannetta enemmän.
Pääasialliset inspiraattorit olivat:
Andy Warholin Marilyn ja Jackie
Roy Lichtensteinin jutut
Paul Gravetin Manga-kirja
Reginan Tokio-biisi
Fazerin Geisha-suklaa
Kävimme juhlan kunniaksi syömässä oikein ravintolassa, nimittäin Kuurnassa. Suomalaista, mutkatonta, välitöntä ja edullista. Ei liian hienostelevaa. Suosittelen!
