Oijjoi, barokkiparodialaukkuni on vihdoin valmis! Ja siitä tuli ihana! Vadelmanpunaista, kultaa ja aitoa rihkamaa! Vapiskaa Longchamp ja Louis Vuitton!
Laukku on siis tehty Schoellerin Limone-puuvillalangalla ja kolmosen virkkuukoukulla. Se on virkattu kiinteillä silmukoilla yhtenä tuubina ylhäältä alas. Levennykset ja kavennukset on tehty pääosin aina pussukan reunoissa, minkä vuoksi laukku on päältä ja pohjalta katsottuna ovaalinmuotoinen. Bambukahvat on kiinnitetty ketjusilmukoilla ja reunaan koukkusin pienen harjakuvion. Kruunu on ommeltu päälle saman valmistaja X-tra No 10 -kultalangalla. Briljantit ja smiragdiitit on Hobby Pointista. Vuori on lähes samanväristä raakasilkinnäköistä tekokuitua. Malli on omasta päästä, kruunu valitettavasti ei.
Oli pakko tusata laukku tänään valmiiks, sillä oli vain saatava aikaiseksi jotain kaunista. Nimittäin Otaniemen metropysäkistä ei tullut kovin kaunista. Valitettavasti. Eilen oli jo tiedossa, että kolmemetrinen (yhtenäinen) tulee muuttumaan kolmeksi metriseksi (palasista kootuksi) seinäksi, mutta se nyt oli pientä. Mutta kun pysäkin rungon mitat olivat nikkaroinnin aikana kasvaneet suunnitelmiin nähden 1-1,5 metrillä, oli (alkuperäisten suunnitelmien mukaan tehtyjen) seinälevyjen asentaminen aikamoista tuskaa. Siinä vaiheessa ei oikein voinut muuta kuin pelastaa mitä pelastettavissa oli. Ja esteettiseen silmääni sattui. Mutta onneksi metropysäkki ei ollut häppeningin ainoa juttu, vaan muita vetonauloja oli mm. oranssiksi metroksi teipattu bussi. Ja toivottavasti makkara maistui ja oli mukavaa.
Olin tänään rakentelemassa Otaniemen metroasemaa, joka avataan huomenna. Siitä oli juttua tämän päivän (sunnuntain siis) Hesarissakin A15-sivulla. Tällä kertaa olin mukana ehkä enempi "ammatillisessa" mielessä. Olin myös suunnittelemassa aseman ulkonäköä ja toteutusta (leikin vähän niinku arkkitehtia, mutta en paljoa, sillä se oli yllättävän vaikeeta), saas nähdä mitä siitä sitten oikeesti tulee. Niin, ja teloin myös nilkkani, joka on nyt aika turpee ja tumma.
Vaikka minun tietysti kuuluisi rakentajana puhista aina arkkitehdeille, niin täytyy kyllä sanoa, että tänä keväänä viimeistään minusta on kyllä tullut ihan arkkarifani (vaikka oon kyllä ollu sitä orastavasti jo pitkään).
TKK:lla arkkitehtiosaston aulassa on tosi usein kaikkia hienoja harjoitustöitä näytillä. Välillä siellä on ihan oikeita maisema- ja rakennussuunnitelmia, mutta joskus on myös piirustuksia soittimista tai erilaisia villejä ovenkahvoja sun muita. Toukokuun alussa arkkariosaston aulassa oli tuoreimpia arkkitehtien diplomitöitä, ja sieltä pisti meikäläisen silmään Eeva-Kaisa Berryn työ graafisesta betonista (kuva alla). Aika hauska kokeilu.
Graafinen betoni on koostumukseltaan hiukan normaalia betonia fiinimpää, mutta juttu on pinnan kuvioinnnissa. Pinta saadaan aikaan etukäteen "printattavalla" mallilla ja kemikaaleilla (tässä muutama referenssi). Aika siistiä. Ja kuka väittää, että betoni on pelkästään tylsännäköistä?
Betonin perusharmaus ja Merihaan sun muiden lähiöiden kolossit luovat kyllä kieltämättä vähän tylsää kuvaa, mutta oikeasti betoni on paitsi hieno, myös hauska materiaali. Hienoudesta vois todisteena olla vaikka Pantheon ja hauskuudesta se, että Suomessa yleisesti käytetty betonireseptien suunnittelumenetelmä (siis se millä päätetään, paljonko vettä, sementtiä ja kiviä sun muuta pitää halutunlujuiseen betoniin laittaa) on nimeltään Nykäsen menetelmä. Aivan. Ehkä sekoitin, ehkä en - so not, kunhan kura kulkee. Sementtiä ja vettä laitetaan suhteessa fifty-sixty. No joo. Ehkä tuolta "Nykäsen menetelmän" pohjalta ei kannata lähtee betonoimaan. Ja ehkä ihan kaikki Nykäseen(kään) löyhästi liittyvä ei välttämättä ole hauskaa.
Tänään on yhden kaverin tuparit ja hyvä niin, koska helatorstain aatto ei itsessään ole mikään juhlimisen arvoinen asia, vaikka soveltuukin mitä parhaiten pienimuotoiseen illan istumiseen.
Tämä tupaan tulitettava on kyllä asunut kämpässään jo ihan kiitettävän tovin, mutta parempi pitää tuparit myöhään kuin liian aikaisin. Ja sikälis hyvä, että olemme jo ehtineet käydäkin kämpässä, koska silloin ei tarvitse viedä mitään suola ja leipä -tyyppistä kämäratkaisua viemisiksi, vaan voi antaa jotain, mikä oikeesti matchaa kämppään.
Koska meikäläinen haluaa pitää kiinni itse tehdyistä lahjoista ja koska illan isäntä on hyvä ruuan laittaja, päätin tehdä Iron Chef -essun. Iron Chefin kuva on bongattu netistä ja muokkasin sen itse sellaiseksi, että siitä saa kirurginveitsellä nakerrettua hyvän sabluunan. Erittäin toimiva pohja leikkelyyn on vähän käpristynyt vanerinpala.
Kuvia painaessa iski taas ahneus, ja pakkohan niitä oli painaa useampi pikkulapuille (teen niistä joskus patalappuja - kuten varmaan niistä kymmenistä muistakin painetuista pikkutilkuista). Valkoinen on tavallista napakkaa puuvillakangasta ja harmaa sileäpintaista farkkua. Farkku osoittautuikin ihan hyväksi painokankaaksi. Tässä painokerrassa oli sellainen erikoisuus, että kokeilin sekoittaa värit uuteen saksalaiseen pastaan, jonka nimeä en muista mutta jonka ostin Temperasta. Pasta oli kohtalaisen edullista ja sopivan paksua, mutta se ei toista värejä ihan yhtä hyvin kuin aiemmin käyttämäni Pebeon tai Emo-tuotannon pasta. Toivottavasti se kestää pesussa.
Sain sabluunankin (kuvan yläosassa) ehjänä pois seulasta ja mietin jo hetken aikaa sen säästämistä. Mutta sitten heitin sen roskiin. Ei pidä liiaksi hamstrata. Ehjän mutta maalisen ja kuivuttuaan käpertyvän (siis hankala säilyttää ja käyttää uudestaan) sabluunan pois heittäminen on aina yhtä riipaisevaa ja toisaalta myös tosi terapeuttista. Tässä elämässä on kuitenkin opittava luopumaan asioista, niin harjoitellaan sitä sitten vaikka suttaisilla sabluunoilla.
Valmiin lätkän tikutin kiinni ompelemaani essuun. Kangas on "kloorivärjättyä" liituraitaa, jotain tekokuitua Eurokankaan kilopalalaarista. Tekokuituun ei lika tartu niin helposti, liituraita käy herrasmieskokille kuin nenä päähän ja epämääräiset, salamoivanoloiset söheröt kankaassa taas sopivat Iron Chefiin. Ihan hyvä kokonaisuus, jaksoin jopa ommella melko siististi. Ja tuo Iron Chefin kuva ei oikeasti ole ihan noin vinossa kuin mitä kuva antaa ymmärtää.
Nyt tupa tuleen!
Olimme eilen yksien kaverien häissä. Teimme häälahjaksi sellaset mökö-hali-lakanat, joita kääntelemällä voi viestittää unikaverille, onko hyvällä vai huonolla tuulella. En kyllä ehtinyt napata kuvaa lakanoista, sen verran väsyneenä ja viimetingassa ne valmistuivat.
Häistä kotiin ajellessa kuuntelimme radiosta tietty Euroviisuja (menomatkalla kuuntelimme ruotsinkielistä Antiikkia, antiikkia -tyyppistä radio-show'ta, joka oli melkein pahempi kuin Kansanradio). Kotiin ehdimme just pisteidenantoon, ja vaikka jääkaappiin oli varattu vety- ja atomiainekset, ei oikein pystynyt nauttimaan lihiksillä, kun oli niiiiin jännät paikat.
Mutta ihan loistavaa! Lordi on just hyvä Euroviisuvoittaja Suomelle! Sen kerran kun Suomi voittaa maailman kitcheimmän ja huipuimman laulukisan, niin oishan se ollu ihan kauheeta jos se once-in-a-life-time-voittaja oiskin ollu joku lauravoutilainen. Ja ansaittiinpahan ensi vuoden kisaisännöinti ainakin tyylillä, vaikka Ylen talous menee varmaan entistä enempi kuralle tästä.
Ja sitä paitsi, meikäläinen saa tästä nyt uuden tiskihoilausviisun. Meidän alakerran tyyppi nimittäin "laulaa" HIMiä aika ahkerasti (eikä oo kehittyny yhtään, vaikka melkein joka päivä harjoittelee). Oon yrittäny aina yksin tiskatessa lauleskella kovaa ja korkealta Lapponiaa vähän niinku vastaiskuksi. Mutta korkeat äänet ei kulkeudu rakenteiden läpi niin helposti kuin matalat (tämänkin olen oppinut kuuden vuoden opiskelujen aikana), joten tässäpä on nyt sitten uusi, matalampi viisu meikäläiselle hoilattavaksi.
Jännitysten yöstä huolimatta heräsin aamulla melko aikaisin ja ehdin virkata sorminukke-monsterin, jonka vein kummityttömme vanhemmille kiitokseksi hääreissun autonlainasta. Virkkasin ensin kymmenkunta kerrosta kiinteää. Pään tein pylväillä, lisäsin "kuonoa" varten puolentusinaa silmukkaa ja parin kerroksen jälkeen kavensin pään kokonaan umpeen. Sitten vaan ompelin sarvet, silmät, suun ja hiukset. Kummitytölle näytettiin myös monsteri-sorminukkea, ja kysyttiin, mitä mieltä hän on Lordista. Surkea bändi kaiketi, sillä hän kakkasi välittömästi vaippaansa.
Viime aikoina en olekaan saanut oikein mitään valmiiksi. Vanhoja on kyllä edistetty ja uusia aloitettu. Ja tentteihin luettu.
Viime viikolla hahmottelin mielessäni virkattua barokkihenkistä pussukkalaukkua. Perjantaiaamuna himo kävi vastustamattomaksi ja töiden jälkeen sainkin houkuteltua Lauran pahoille teille Menitan outletiin.
Tämän viikon pääteemat ovat olleet kaksi tenttiä, mutta lupasin itselleni, että aina kun on yksi asiakokonaisuus sisäistetty, niin saa edistää laukkua vähän. Lukeminen (vai laukun esitäminen?) etenikin niin sutjakkaasti, että en ehtinyt napata ostoksistani edes kuvaa ennen kuin eka kerä oli tuhottu. Ja miksi tää lukutaktiikka tuli mieleen vasta nyt kun jäljellä on tän viikon jälkeen enää kaksi tenttiä?
Huomiseen tenttiin lukiessa en enää saanut valjastettua samanlaista itsekuria, vaan luin ja virkkasin välillä samanaikaisesti. Luulen että asia kyllä meni päähän, mutta kaventeluissa silmukat osuivat vähän sinne sun tänne. Niin ja siis eilinen betonitekniikan tenttikin meni lopun viimein tosi mukavasti. Yhdessä betonireseptin suunnittelutehtävässä en vaan meinannut saada käytettyä kaikkia kiviaineksia. Laukkurintamalla kävin puolestani tänään hankkimassa kiviaineksia, nimittäin muovijalokiviaineksia (mikä aasinsilta!). Kaikkia stimangeja ei kyllä tarvitse edes yrittää käyttää yhteen laukkuun.
Sunnuntaina kävimme äitienpäiväkakuilla wieniläisessä Krulla's-kahvilassa ja oi se oli ihana paikka, hakkaa mennen tullen muka herkulliset stockan kahvilat. Ensinnäkin tortut oli maailman ihanimpia, eikä ees niin kalliitä kuin perus helsinkiläisissä kahviloissa. Kahvi oli tuoretta, pehmeää, vahvaa ja sitä sai santsata. Otin sellaista mansikkavaahtotorttua, mutta luulen, että piakkoin on käytävä testaamassa sacherkin. Ja schwarzwälder kirschtorte. Ja apfelstrudel.
Krullasta suunnistimmekin ihan ex-tempore Didrichsenin taidemuseoon katsomaan Helene Schjerfbeckiä. Täytyy kyllä sanoa, että tykkäsin näyttelystä ihan tosi kovasti. Näytillä oli melko laajasti ja mielenkiintoisia töitä. Siellä oli muutama toisinto esimerkiksi niin, että Schjerfbeck oli piirtänyt jonkun sommitelman ihan uransa alussa ja palasi siihen uudestaan myöhemmin. Toisintoja oli muun muassa leivituvasta tehty maalaus ("oikean" näköinen ja ekspressionistisempi) sekä pienestä toipilastytöstä tehty litografia.
Töistä ponnahti esiin hauskoja yksityiskohtiakin, kuten muuten askeettisessa profiilissa villi hiuskiehkura, jossain ihan odottamaton väritäplä tai hahmottelua auttava ruudukko naisen kropassa. Ja mikä hauskinta, töistä näkyi Schjerfbeckin tyylin kehittyminen. Yhdessä nurkassa oli myös tietokoneanimaatio tai -mallinnus tai whatever Schjerfbeckin omien kasvokuvien kehittymisestä - vähän niin kuin ylioppilaskirjoitusten aineistokokeessa niihin aikoihin kun meikäläinen kirjoitti (tai ei ehkä just samoissa kirjoituksissa, jäipähän vaan mieleen), mutta hifimpi. Ainoa miinus oli ilmanvaihdon huonous. Toisaalta ymmärtää, että se on yksityiskoti eikä oikea näyttelytila, mutta kokolattiamatot ja paljon ihmisiä - ahdistus!
Huippujuttu, ettei Schjerfbeck tyytynyt maalailemaan vain kukkia ja lapsia, niin kuin siihen aikaan oli naistaiteilijalle soveliasta! Täytyy sanoa, että näyttely oli ehkä mielenkiintoisin katsastamani näyttely pitkään aikaan!
Tajusin eilen äitienpäiväkortteja äidille ja mummolle piirrellessä, etten ole piirtänyt aikoihin muuta kuin yksivärisiä tussipiirustuksia. Kortit piirsin pastelliliiduilla, joihin en olekaan koskenut sitten ala-asteen, ja livautin ne jo postilaatikkoonkin. Kerrankin ajoissa, toisin kuin joulukorttien kanssa ikinä.
Piirtämisen ruosteen häivyttämiseksi tusailin yhden Reginan ja Nipulin. Alkuperäinen tarkoitus oli seurata intensiivisesti Baywatch: Häät Havaijin tapaan -leffaa, mutta tusseja ja paperia etsiessä putosin kai jotenkin kärryiltä juonen suhteen. Tai on ehkä mahdollista, ettei siinä ollut juonta. Ainakin jossain vaiheessa kaksi mimmiä (David Hasselhoffin ex- ja tuleva vaimo) tappelivat David Hasselhoffin perintösormuksesta vesiliukumäessä. Toisessa kohdassa paljastui, että tuleva vaimo olikin plastiikkakirurgoinut (tosi ylläri tässä leffassa) itsensä ilmeisesti jonkun entisen Baywatch-naisen näköiseksi pahat mielessä. Kaiketi David H:n lemppariteema on joku ilkeän identtisen paluu, koska Ritari Ässäänkin yritettiin puhaltaa lisää henkeä Michael Knightin pahalla kaksoisveljellä.
Joka tapauksessa oli mielenkiintoisempaa laittaa Regina ja Nipuli puhumaan säästä. Mutta Reginan ja Nipulin pahoissa kaksoisveljissäkin ois kieltämättä ideaa...
Kävimme eilen Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa Alphonse Muchan art nouveauta. Tarkoitus oli kyllä mennä jo perjantaina, ja kävimmekin töitten jälkeen pyörähtämässä museon ovella. Mutta mikä järki on laittaa museot kiinni arkisin jo kuudelta? Jos keskiverto kulttuurin kuluttaja pääsee keskustaan aikaisintaan viideksi, niin eipä jää hirveesti aikaa pällistelyyn.
Mutta sitten kun eilen pääsimme hyvissä ajoin mestoille, niin olihan se näyttely ihan kiehtova. Litografiat oli aika siistejä ja todellakin isoja. Ja onhan se ihan vaikuttavaa, että tyyppi piirtää teknisesti ihan yhtä täydellisesti kuin edeltäjänsä ja tekee silti oppi-isistään selkeästi eroavaa juttua.
Tuotemainoksista pidin aika paljon, samoin oppaiden kuvituksista. Öljymaalaukset oli miusta aika ankeita, mutta ruskealle paperille tussilla ja vesiväreillä tehdyistä kuvista sekä pastellitutkielmista pidin. Ehkä kaikkein sympaattisimmat teokset olivat kuitenkin Muchan räpsimät valokuvat. Ne oli joko ihan vaan improvisoituja sommitelmaräpsäyksiä tai sitten tarkoitettu avuksi piirroksiin ja maalauksiin, mutta joka tapauksessa valokuvat olivat jotenkin tosi lämpimiä ja lähestyttäviä. Ei ne varmaankaan ois toimineet itsekseen, mutta näyttelyn osaksi ne sopivat kuin nenä päähän.
Nähtävää oli yllättävän paljon. Meillä meni tunti ja vartti vaikka emme hirveästi jääneet toljottelemaan. Ja sellanen juttu, mikä ärsytti kovasti, oli valaistus. Valot oli kohdistettu niin, että ekakskin valot heijastuivat taulujen laseista inhottavasti ja toiseks katsojan ja taulun väliin jäi useimmissa tapauksissa katsojan varjo. Vaikka isoissa teoksissa se ei niin haittaakaan, niin pienemmissä ja lähempää syynättävissä tapauksissa se inhotti. Ei hyvä.
Mutta muuten oli ihan hyvä. Luulen, että tuo oli melko perussetti Prahan Mucha-museon keskeisistä jutuista, vaikka siellä on varmasti enemmän valokuvien kaltaisia pieniä helmiä. Ja iso mualima on aina iso mualima (siellä on museotkin auki pidempään illalla).
Eka viikko diplomityötä takana! Oon ollu ihan into piukeena ja aion kyllä pitää innostusta päällä niin kauan kuin vaan mahdollista. Mutta dipan ja kouluhommien vääntäminen on kyllä kostautunu siinä, että eipä oo hireesti tullu nyperreltyä mitään eikä myöskään spämmäiltyä tänne. Koitan kyllä pitää sellaista parin postauksen viikkotahtia tästä eteenpäinkin...
Mutta tässä vielä vapun jälkimaininkeja. Meillä oli nimittäin aattona muutama kaveri käymässä. Vieraiden ikähaitari oli karkeasti sanottuna 3 kk - 30 v. Pääsin pitkästä aikaa leipomaan oikein kunnolla. Olisin halunnut leipoa Barbie-kakun ja vaahtokarkkikakkua, koska molemmat olisivat olleet sopivan korneja ja ällön ihania - siis just hyviä vappujuttuja.
Katsastelin lähikauppojen leluosastoja ja huomasin jopa feikkibarbien olevan ihan sikahintainen, saati sitten aidon Barbien. Siellä kaupassa sitten ajattelin, että "hemmettiläinen, kakkuun tökättäväksi kelpaa barbie kuin barbie" ja ostin halvimman mitä nukkehyllystä irtosi. No se oli sitten sellanen feikki-Ken aka Weekend Kevin. (Siellä ois myös ollu myynnissä Kevinille Dressman-vaatesetti, joka sisälsi tumman puvun ja kesäpuvun - mitähän ne silläkin haki? Jos mie oisin suunnitellut Kevinille Dressman-vaatesetin, ni siinä ei todellakaan ois kahta pukua, siinä ois Batistini-farkut ja sellanen laite, jolla sen nuken sais kävelemään hidastetusti. Tietty!) Ajattelin, että jos pienenäkin miesnukke puettiin hameeseen, kun leikkiin tarvittiin ilkeä sisarpuoli, niin miksei nytkin.
"Ihan kivahan" tuosta tuli. Kakun helma jäi vähän matalaksi ja jollain tapaa Forrester-henkiseksi, siihen tuli kahteen osaan leikattu iso sokerikakkupohja (halkaisija 24 cm) ja kolmeen osaan leikattu pieni kakkupohja (halkaisija 15 cm). Väliin laitoin reilusti sitruuna-ananas-rahkaa ja kuorrutin helman vadelmalla maustetulla kermavaahdolla. Kakku oli kyllä tosi raikas, mutta vaatisi ehkä 20 syöjää.
Yleisön pyynnöstä tein myös munkkeja ja niistä tulikin sitten parhaat munkit, mitä oon koskaan syöny. Voisin tietty alkaa pantata reseptiä ja yrittää tehdä siitä tarkoin vaalitun sukusalaisuuden, mutta suhtaudun hiukan skeptisesti suvussa perintönä kulkeviin resepteihin. En usko niiden toimivan muualla kuin vanhan ajan tyttökirjoissa. Voisin pettyä pahan kerran, jos kuvitelmistani huolimatta tyttären tyttären tyttäreni eivät käyskentelisikään pönkkähameissa, puhvihihoissa ja nyörisaapikkaissa vappupiknikillä niittämässä mainetta niillä kuuluisilla Katrin herkkumunkeilla. Eli olkoon herkkumunkkieni lähdekoodi vapaa:
2 dl maitoa
1 pss kuivakiivaa
8-9 dl vehnäjauhoja (tai jotain sinnepäin, en koskaan mittaa jauhoja vaan lisään niin paljon kuin hyvältä tuntuu)
75 - 100 g sulatettua voita tai margariinia
3 rkl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
1 rkl kardemummaa
Sekoitetaan, vaivataan ja kohotetaan kuten pullataikina. Kaulitaan puolet taikinasta noin 5 mm paksuksi levyksi. Mallaillaan juomalasilla munkkien paikat (ei paineta lasia taikinasta läpi) ja laitetaan noin teelusikallinen hapanta omenahilloa (saa tietty käyttää muutakin, mutta hapan omppuhillo on parasta) mallaillun renkulan keskelle. Kaulitaan toinen puoli taikinasta myös levyksi, joka asetetaan hillotetun taikinan päälle. Ne kohdat, joissa taikinamatto on kohollaan, ovat hillokohtia. Painetaan juomalasilla munkinaihiot irti levystä niin että hillo jää keskelle - samalla reunat sulkeutuvat. Reunoja voi vielä painella esim. haarukalla, jos haluaa varmistaa, ettei munkit käy irvistelemään paistossa. Sitten vaan paistetaan noin 180-asteisessa auringonkukkaöljyssä kullanruskeiksi, ei tummanruskeiksi. Ja sokeroidaan joko sellasella tosihienolla sokrulla (pysyy paremmin munkin pinnassa kuin tavallinen hieno sokeri) tai sokeri-kaneli-seoksella.
Herkkumunkit vilahtelee myös taustalla tässä heilahtaneessa paparazzikuvassa.
Laiton jämämunkkien tarjoiluastian päälle yöksi folion ja umunkit oli tosi hyviä vielä seuraavanakin päivänä Ullanlinnanmäellä. En tiedä johtuiko se munkeista vai makuaisti-tajunta-kytkennän heikkenemisestä - nautiskeltiin nimittäin Kaivarissa reilu puolikas pullo hirmu hyvän makuista skumppaa, kunnes tajuttiin sen olevan korruptiolahjashampanjaa. Että silleen. Se vaahtokarkkikakku jäi kyllä nyt johonkin toiseen kertaan, sillä näissä vappuleivonnaisissa oli kyllä ihan tarpeeksi korniutta ja ällöä ihanuutta. Ja sulattelua.
Huuh, vappu takana, olipas rankkaa. Tuollanen viikonloppu + rällästyspyhä -yhdistelmä alkaa kyllä olla melkein vähän liikaa. Varsinkin, kun oon viettänyt lähes kaikki aiemmat opiskelijavaput jotenkin "töissä", siis tekemässä teekkarivappua, niin ennen vappua oli vähän sellainen hämääntynyt olo, että mitä normaalit ihmiset yleensä tekee vappuna.
Perjantaina menin vanhojen TKY:n toimistossa pyörineiden tyyppien munkkisitseille, jossa alku-, pää- ja jälkiruokana oli munkkeja. No ei ne tyypit siellä siis oikeesti ollu kovin vanhoja, ylioppilaskuntatoiminnassa vaan parin vuoden takaiset tyypitkin on vanhoja. Ja kolmatta kertaa järjestettävä juttu on ikiaikainen perinne (kuten nää munkkisitsit). Ja aina senhetkiset toimijat on kamppailee aidosti tärkeimpien asioiden parissa. Ja ne edellisen vuoden toimijat miettii nykymenosta, että mitä noi nykyiset oikein ajattelee, kun ne noin päätti. Mutta kaipa se vaan kuuluu asiaan. Ja munkkisitsiasiaan kuuluu se, että meikä söi 9 munkkia - yyyyh!
Lauantaina olimme pikkuporukka syömässä Leppävaaran Curry Palacessa, joka on suvereenisti pääkaupunkiseudun paras intialainen ravintola. Niin, no tää mättösetti oli siis vaan etkot illan varsinaiselle jutulle, April Jazzin hullulle hanuristille (suomeksi: Kimmo Pohjosen ja Eric Echampard'n keikka). Ja oli nimittäin ihan mieletön keikka! Pohjonen soitti sähköhanuria (tai siis haitaria, johon oli liitetty syntikka, luulisin) ja tää ranskalainen kaveri rumpuja. Iso osa siitä oli kai improvisointia, ja ihan loistavaa. Välillä se kuulosti ihan sotaleffalta, välillä ranskalaiselta katusoittajalta, shamaanilta, barokkiurkurilta, klonkulta, hevibändiltä... Ja huikeeta oli myös se, että vaikka Pohjonen näytti tosi pelottavalta ja kovikselta soittaessaan, niin sitten kun ne tuli kumartelemaan, niin se oli ihan kuin pikkupoika.
Lisää vapputunnelmia tuonnempana, nyt ei auta enää lykätä paluuta arkeen.
