Viidakkomobile

Pääsiäisen jälkeen tärähdin jotenkin neulahuovutukseen. Tipujen ja avaruuskykloopin tikuttamisen jälkeen tajusin, että sillähän voi tehdä vaikka mitä. Niinpä päätin tehdä kummitytöllemme pienimuotoisen mobilen (tai muuten vaan roikkuvan koristeen), jossa oli neulahuovutettuja elukoita.

Peruskaava kaikissa eläimissä oli sama: piipunrassista väännetty luuranko ja vähän vanhasta virkkauksesta (jonka alotin viime kesänä Runotyttö-kirjan virkkauksen innoittamana, mutta johon kyllästyin heti alkuunsa) leikattua fyllinkiä. Jotakuinkin tämmöisen kropan päälle huovutin sitten kilpikonnan, tiikerin ja simpanssin.


En varsinaisesti suunnitellut etukäteen, mitä eläimiä teen, mutta ensimmäisenä tein kilpikonnan, koska villojeni värit ja kilpikonnan kompakti muoto tulivat ekana mieleen. Kilpparista tuli noin 4-5 cm korkea.



Toisena päätin tehdä tiikerin, vaikka siihen minulla ei ollut varsinaisesti oikeita värejä. Tein tikrusta ensin okran värisen ja lisäsin sitten läpikuultavan ohuen kerroksen punertavaa villaa, jotta otus muistuttaisi enemmän tiikeriä kuin liikeriä (joka on muuten ihan hervottoman kokoinen luonnossa - tai luonnossa ja luonnossa, livenä, ei kai tiikerin ja leijonan risteytys voi olla kovin luonnollinen). Lopuksi lisäsin valkoiset osat ja raidat.



Viimisenä tein apinan. Ajattelin ensin papukaijaa, mutta apinalla värikokonaisuudesta tuli jotenkin harmonisempi (nyt rasti seinään, meikäläinen mietti kerrankin väriyhdistelmiä ja muutin ensimmäistä ideaani harmonisempaan suuntaan). Simpanssi siksi, että simpanssille ei tarvinnut tehdä häntää, jonka huovuttaminen tiikerille oli jo aika kivuliasta.



Tiedän kyllä, etteivät tiikerit, kilpikonnat ja simpanssit elä samoilla nurkilla, mutta sitten kun kummityttö on vähän isompi, voin valistaa häntä aiheesta. Niin, mobile oli siis tarkoitus antaa tänään, mutta nyt kummityttö onkin kipeä. Mutta sitten kun paranee, niin täällä odottaa mobile.


Ilokseni huomasin vielä, että kaipa näistä useamman vuoden mekaniikan opinnoista on jotain jäänyt selkäytimeen, sillä osasin aika hyvin arvioida elukoiden massakeskipisteet ja sillä seurauksella sain mobilen melko vakaan tasapainoiseksi heti ekalla yrittämällä. Ei ole hukkaan mennyt koulutus!

Vappulehti Julkku

Alunperin blogia pystyttäessäni ajattelin kommentoida tänne myös kokemiani kulttuurielämyksiä, ja niin pyrin tekemään myös jatkossa - siitäkin huolimatta että kirjoitan nyt Julkun mulkaisusta.

Olin siis eilen vappulehti Julkun mulkaisussa eli julkistamistilaisuudessa. Muista teekkaripaikkakunnista en tiedä, mutta ainakin Otaniemessä vappulehden (vuorovuosin Julkku tai Äpy) julkaisu on ihan kelpo show, johon pojat ovat panostaneet ihan kunnolla. Ja ihan hauskahan tuo tilaisuus oli tänäkin vuonna. Lehdestä en sitä vastoin tiedä, sillä sitä en ole lukenut vielä. Kukaan ei ole vielä koittanut kaupata sitä meikäläiselle, tosin en kyllä ole eilisillan jälkeen liikkunut kaupungillakaan. Luotettavien tahojen mukaan tämän vuoden Julkku olisi palannut räävittömille, alkuperäisille, sekaville ja "hyville" juurilleen. Osta, lue ja tiedä.

Vappujulkaisun hengessä Regina ja Nipulikin heittäytyvät tässä hieman räävittömämmiksi, alkuperäisemmiksi, sekavammiksi ja "hyvemmiksi":

Svineri Tarvaspäällä

Eilinen päivä meni kipeänä ja pienessä kuumeessa, mutta tänään oli jo parempi olo. Vähän heikosta olosta huolimatta käppäilimme hissukseen Tarvaspäälle, Akseli Gallen-Kallelan "linnan" pihakahvilaan Omenaporeelle. Terassikausi on siis avattu!

Siinä pullaa mussuttaessa mietittiin vaan, että sekin talo on voinut nähdä suomalaisen taiteen kultakauden kerman viettämässä aikamoista taiteliijaelämää. Gallen-Kallelan lisäksi kuvanveistäjä Ville Vallgren (Mantan patsaan veistäjä) asui samoilla nurkilla (eikä sovi jättää huomioimatta sitä, että myös minä kuuluisin käytännössä katsoen tähän samaan taiteilijanaapurustoon, jos tätä about sadan vuoden aikaeroa ei otettais huomioon).

Gallen-Kallelat kävivät kuulemma usein Vallgreneilla illallisjuhlissa, joiden huippuohjelmanumero oli se, kun Vallgrenien kaksi (siis elävää) sikaa tuotiin tepastelemaan saliin rusetit kaulassa. Vallgrenin rouva, Viivi oli kylvettänyt possut aina ennen illallisia. Ehkä sarjakuvaidea lähes sisäsiististä siasta ja naisesta nimeltä Viivi ei ookaan niin tuore.

Kuinkas sitten kävikään? No, eräänä kauniina päivänä Gallen-Kallelan koirat raatelivat Vallgrenin possut. Vallgrenkos siitä suivaantui, vaati korvauksia ja kirjoitti äkäisiä kirjeitä: "Eniten pidän lapsista ja sioista. Koiria en voi sietää." Sen pituinen se. Lisää tarinoita Tarvaspäästä ja G-K:sta löytyy Akseli Gallen-Kallelan kotisivuilta.

Tässä vähän lisää sikailua Reginan muodossa. Vaikka tän postauksen varsinainen punch line olikin kyllä noissa Vallgrenin possuissa.

Sarjassamme keskeneräiset työt: kaulaliina ja villapaita

Tämän viikon aikana selkeet keväänmerkit on ilmaantuneet: tirpat ja strutsit lentävät taas takaisin Suomeen, jäät lähtee ja Otaniemessä ensimmäiset mohikaanit kulkee jo shortseissa. Se on kyllä uskomatonta, ei tää Otaniemen ilmasto nyt niin lauhkea ole, mutta silti muutamat elämäntapaintiaanit kulkee shortseissa huhtikuusta marraskuuhun.

Tässä Suomen keväässä ei oo miusta yhtään liioteltua työstää mohairkaulaliinaa, jonka aloitin vähän aikaa sitten. Pääsiäisenä tuli istuskeltua junassa niin paljon, että neulomuksetkin edistyivät. Kaulaliinan saa jo kuristettua kertaalleen kaulan ympäri ja solmuun. Ois tietty tosi kiva kiepauttaa se useammankin kerran kaulaan. Ja ihan luksusta ois, jos huivin päätkin jäis vielä hulmuamaan. Lapamadon sanoin: "Toivossa on hyvä elää".


Pikkuhuomio muuten tuosta langasta (se oli jotain Red heart Mozart-lankaa): Vaikka vyötteen mukaan oranssin ja vihreän pitäis olla ihan samaa kamaa, niin vihreä on kyllä aavistuksen paksumpaa. Mutta eipä se menoa haittaa, reunasta tulee hiukka epätasainen eri värien kohdalla, mutta voin aina väittää, että oon neulonu tuon ala-asteella (materiaali- ja neulevalinnan puolesta vois mennä läpikin, hehe) tai että sen kuuluu olla tuollainen.

Junamatkustamisen harventuminen ja tv-ohjelmien huonous ovat ehkä suurimmat syyt meikäläisen verrattain laiskaan neulomistahtiin. Ja se, ettei neuleita saa hetihetihetinyt yhdeltä istumalta valmiiks ja niitten sarjatuotantoon on aika rajalliset mahdollisuudet. Mutta onhan se silti ihan kivaa, ja oma kädenjälki valmiina tuo yleensä jonkinmoista narsistista tyydytystä. Niin, mutta siis junamatkat ja telkun tölläys ois mitä loistavinta neulomis- ja virkkausaikaa mutta myös harvinaista herkkua. Ainoot hyvät tv-sarjat on Täydellisten naisten loputtua Lost (jonka ekan tuotantokauden oon jo nähnyt) ja Murhasta tuli totta (miksi se tulee niin aikaisin iltapäivällä?). Niin, ja Conan tulee vähän turhan myöhään. Pääsiäisenä tuli muutama hyvä nörttidokumentti, joten joulunpyhinä aloitettu villapaitakin (Fritidsgarnista) eteni parilla raidalla.

Lyttynaamalammas

Huh huh. Kylläpäs pukkaa kiirusta. Diplomityöpaikka nimittäin varmistui ja yhtäkkiä sain hirveen motivaatiopuuskan kouluhommiin. Runosuoli on pukannut ulos esseetä evolutionary economicsista ja tutkielmaa sahanpuruseinän kosteusteknisestä toiminnasta. Nyt vaan roikkuneita rästihommia pois dipan alta niin paljon kun ehtii! Tuli vaan mieleen, että tää samainen motivaatiopuuskahtanut tyyppi on lähestulkoon vaan askarrellut viimisen kuukauden - oiskohan niitä rästihommia kannattanut tehdä silloin jo, eikä säästää vappuun.

Kouluhommien paahtaminen ja tää kiero, päivientajun hämärtävä pääsiäinen nelipäiväisine arkiviikkoineen sai miut myös unohtamaan kaverini Katrin synttäripäivän. Tai ei varsinaisesti unohtamaan vaan muistamaan myöhässä. Tämä kaverini Katri ei siis ole mikään mielikuvituskaimani tai peilikuvani (eikä ees se hahmo joka on aina näyteikkunassa, kun meikäläinen vähän vaan vilkaisee habitustaan lasipinnasta) vaan ihan oikea henkilö, eri kuin minä.

No joka tapauksessa neulahuovutin kaimalleni lampaan. Lampaan naama on vähän seinään juosseen näköinen mutta ihan symppis. Lammas ei varsinaisesti liity mihinkään, mutta ehkä hän pitää siitä (kemut ja lahjan luovutus on siis vasta huomenna). Lampaan lisäksi ostin kirjan, jonka idean saa ehkä hyvällä tahdolla ja huterilla aasinsilloilla liittymään johonkin historian kiinnekohtiin. Mutta kirjakin vaikutti ihan hyvältä.

Regina ja Nipuli

Huh huh. Pääsiäisestä on selvitty.

Tulipahan reissattua ristiin ja rastiin, minkä vuoksi nyt tartteis ehkä uuden pääsiäisloman. Onneksi tää viikko ei ole kuin nelipäiväinen. Tai eipä nää lomapäivät tai työpäivät nyt periaatteessa meikäläistä hirveesti hetkauta, sillä kun to-do-listalla on lähinnä deadlinettomien rästiharkkatöiden vääntämistä ja tenttiin lukemista, niin silloin omatunto taitaa olla ainoa, joka vahtii, oonko tehnyt töitä vaiko enkö.

Omatunto on siitä huono pomo näissä rästihommissa, että sille menee läpi melko surkeatkin selitykset: en voi vielä aloittaa lukemista, kun pitää tiskata. Mutta vastaavasti se kyllä sitten hiostaa yötä päivää, jos on sattunut tekemään jotain muuta kuin mitä olisi varsinaisesti pitänyt.

Laitanpa tässä ohitetun pääsiäisen (ja odotuslistalla olevan joulun) kunniaksi näytille parit Reginat ja Nipulit (luulen, että kuvaa saa klikkaamalla isommaksi). Regina & Nipuli ei todellakaan yritä olla mitään siistiä, hauskaa tai nokkelaa eikä edes sarjakuvaa, vaan ennemminkin ajatuksenvirrasta ja kuvapareista koostuvaa dialogia, joka joskus toimii itsenäisesti ja joskus nivoutuu seuraaviin kuvapareihin tai sitten ei. Riippuu mäihästä.


Regina on rehevä maalaissika, joka ei turhia kursaile. Nipuli puolestaan on söpö ja viaton pupu. Piirtelin näitä vajaa vuosi sitten marker-tusseilla. Sittemmin piirtely on jäänyt vähemmälle, sillä kun ei enää ole juurikaan luentoja, ei tule käytettyä muistiinpanovihkojakaan eikä piirreltyä marginaaleihin. Ja sitäpaitsi suuri osa viime syksyn ja tämän kevään luennoista oli sen verran mielenkiintoisia, ettei tullut edes mieleen piirrellä luennoilla. Mutta Reginoita & Nipuleita on kyllä paperilla olemassa jonkin verran, joten skannaillaan kun keretään.

Risupuska

Huovutetut tiput osoittautuivatkin huomattavasti monikäyttöisemmiksi kuin ekana osasin ajatellakaan.

Ajattelin alunperin tehdä kotiinviemiseksi samantyylisiä kukkasysteemejä kuin Strömsössä. Passionhedelmä munankuoressa oli minusta jotenkin aika veikeä ja kieltämättä myös sopivan korni meikäläisenkin kukkasidontaan. Mutta en sitten ehtinytkään hommata mitään kukkia saati hedelmiä, joten päätin tyytyä pelkistetympään vaihtoehtoon.

Lähdin lenkille kera puukon ja kumppareiden, ja napsin pururadan varrelta sylillisen pajunoksia. Pajunkissaisia oksia oli enää parin metrin korkeudella, sinne kersat ei varmaan olleet yltäneet. Minäpä ylsin, hähä. Sidoin oksat rautalangalla napakoiksi kimpuiksi ja kiinnittelin muutaman tipun risupuskaan. Tättädädää - pääsiäiskimpulle tuli hintaa muutama sentti.


Nyt-liitteessä päästäinen julistettiin nimensä, kokonsa ja söpöytensä ansiosta pääsiäisen ykkösotukseksi. Päästäinen hakkasi mennen tullen puput, kukot ja tiput. Mietin vaan, että tuohon risupuskaan sai vielä kohtuullisen siististi kiinnitettyä tipuja, mutta jos huovuttais päästäisen, niin mitenhän se kannattais kiinnittää oksaan?
Nenästä? - Näin käy, jos tunget nenäsi asioihini.
Hännästä? - Täs ois nyt näitä risuja ja lepakoita, ole hyvä.

Hyvää pääsiäistä vaan...

Tonttukassi

Tein muutama viikko sitten yhdelle kaverillemme kolmekymppislahjaksi tonttupaidan. Kuvalla ei niinkään viitattu hänen korkeaan ikäänsä (tontut elävät kuulemma noin 300-vuotiaiksi), vaan ennemminkin hänen mieltymykseensä puutarhatonttuihin. Tai en nyt tiedä, kuinka omaehtoista se puutarhatonttujen diggailukaan on, sillä eräs porukka oli nyt vaan vienyt tähän kyseiseen talouteen tuparilahjaksi neljä puutarhatonttua. Oli varmaan tosi kiva lahja.

Painoin sitten samalla muutaman tontun kankaallekin, sillä olin löytänyt Tapiolan Eurokankaasta kirkkaanpunaista ja limenvihreää napakkaa puuvillakangasta kohtalaisen edukkaasti. Lupasin siskollenikin, että hän saisi vihreän tonttukassin seuraavan kerran kun näämme. Jotenkin kuvittelin silloin, että kassi olisi jo käytännössä katsoen valmis, koska pystyin näkemään valmiin kauppakassin mielessäni. Mutta tänä aamuna tajusin, että kankaasta ei tule kassia ilman ompeleita ja että olemme lähdössä huomenna koti-Korvikseen, jonne olin ajatellut ottaa valmiit tuliaiset mukaan.

Jotenkin tämä insinöörimäinen tehokkuusajattelu on iskostunut aika syvälle meikäläiseen, sillä lipsahdan turhankin helposti ajattelemaan, että samalla vaivalla sitä tekee kaksi/viisi/kymmenen/tusinan, jos kerran aloittaa ja kun kerran sarjassa voi tehdä. Nyt minulla siis on neljä punaista kassia valmiina (teen ne nyt tästä ensin pois kuljeksimasta), lupaamani vihreä kassi kankaana ja hirveä taisteluväsymys päällä.


Olis kiva olla oman ittensä design manager, joka vois vaan tehdä vaativimmat ja kivoimmat työt ja ehkä yhden prototyypin valmiiks asti. Sit olis joku supertaitava hengetär tai kotikääpiö, joka kiltisti ja siististi ompelis ne prototyypin jälkeiset versiot ja päättelis ne. Ei olis ikinä keskeneräisiä töitä.

Teekkarispeksi

Kävimme eilen lukiokavereitteni kanssa katsomassa tämän vuoden teekkarispeksin. Ihan koko Kiljusen herrasväki ei ollut paikalla, sillä Henna oli Joukosta poissa, siis esiintymässä lavalla, ja Maija säästi speksinkatselut Tampereelle.

Pitkästä aikaa speksi oli tosi hauska, sai nauraa ihan oikeastikin eikä vain sosiaalisista syistä. Mutta edelleen minua vaivasi tietynlainen juonettomuus. Tai minä en ole juoneton (ehei, kaikki se vauhti ja ne vaaralliset tilanteet elämässäni etenee just käsikirjoituksen mukaan) vaan se speksin käsikirjoitus. Mutta oli se ehdottomasti näkemisen arvoinen, suosittelen. Lavastus oli nerokas eikä tyypit sortuneet ihan hirveeseen ylinäyttelemiseenkään. Näytöksiä on vielä Tampereella.

Mietin ensin, että olisin vienyt Hennalle pääsiäisrisun, siis tipu pajunoksassa. Pääsiäisrisuja oon antanu ystäville ja kylänmiehille tässä männäviikolla synttärionnitteluiksi ja viemisiksi. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että tähden on saatava ruusuja eikä risuja näytöksen jälkeen. Niinpä ostimme yhteistuumin hauskimman kukan, joka kukkakaupasta löytyi. En tosin muista, minkä rotuinen se kukka oli, mutta sellainen vaaleanpunainen lätty, jolla oli vihreä kieli.

Mohairkaulaliina

Ostin viime viikolla lankoja, jotka näyttivät kerällä tosi houkuttelevilta.


Kyseessä on siis tosi herkullisen väriset, melko ohuet mohair-langat. Joidenkin värisilmään oranssin ja vihreän yhdistäminen ei istu millään, mutta minusta ne sopivat periaatteessa ihan hyvin.

Ajattelin tehdä siis ensi syksyksi kaulaliinan. Ensi syksyksi siksi, että olen sekä realisti että optimisti: tiedän että kaulaliinan neulomiseen minulta menee vähintään kuukausi ja toivon myös, että kaulaliinakelit olisivat kuukauden kuluttua ohi tältä erää.

En ole ennen neulonut mitään mohairista, ja virittelin aluksi mielessäni jo helmineulekuvioita. Lanka osoittautui kuitenkin jonkin verran hankalaksi ja sotkeutuvaksi, joten päädyin tekemään aina oikein. Aika ala-astelaista mutta minkäs teet. Uskottelin itselleni, että tässä työssä ei tarvitse brassailla neuleella, kun lanka on niin hienoa. Vähän tuo vihreä näyttää neulottuna armeijan maastokuviolta, mutta kunhan kaulaliina pitenee ja sitten kun se oikeasti on kaulassa, niin en usko sen häiritsevän.


Ehkä tää mohairfiksaatio on jotain lapsuuden traumoja. Ala-asteen alussa, 80-luvun lopulla mohairneuleet olivat nimittäin ehkä ihaninta, mitä tiesin. Kyselin joskus kautta rantain äidiltä, miksei hän koskaan tee mohairista mitään. Oli kuulemma inhoittavaa neuloa. Olisin siis mielinyt mohairvillapaitaa. Nyt myöhemmin olen tajunnut, että kasarimuodista huolimatta meidän äiti ei ehkä ihan ole mohairneuletyyppiä (paitsi että oli hänellä yksi keltainen mohairpaita). Ja ne mohairunelmat unohtuivat meikäläiseltäkin, kun äiti teki tokaluokan koulukuvaan New Kids On The Block -villapaidan, joka oli siis maailman hienoin keltaisen pikeepaidan kanssa.


Ja nyt kun rikos on venhentunut, niin voin ehkä tunnustaa, että laitoin kolmannen luokan koulukuvaan salaa sen äidin keltaisen mohairneuleen. Ja sinisen silkkihuivin. Oli varmaan tosi luonnollisennäköinen vaatevalinta yhdeksänvuotiaalle. Sittemmin silkkihuivien ja mohairvillapaitojen käyttö onkin jäänyt vähemmälle meikäläisen osalta, tuli varmaan kiintiö täyteen jo silloin kolmannella.

Avaruuskyklooppi

Tenttiin lukiessa mielikuvitus ottaa aina silloin tällöin muutaman harha-askeleen. Niinpä huovutin piipunrassirunkoon yksisilmäisen avaruushirviön. Sen on kyllä tarkoitus olla kiltti. Vaikka hirviön habitus tuokin (selvästi, eikö niin) mieleen näkörajoittuneen sammakon, tämän väkerryksen inspiraattorina ei ollut kansanedustajien väliset, kohuksi nousseet olmipuheet. Sain idean yleensäkin johonkin avaruushahmoon hiuslakkapullon läpinäkyvästä suojakuvusta, joka muistutti miun mielestä avaruuskypärää. Mutta ei tullut astronauttia tästä puhdetyöstä, tulikin kyklooppi.

Lehtikatsaus

Posti-Kustilla on näköjään ollut viimisen vuorokauden aikana paljonkin annettavaa tähän huusholliin.

Kun eilisiltana vihdoin raahustin kotiin päivän seikkailujen jälkeen, huomasin että Image oli tullut. Kansi näytti ihan lupaavalta, mutta moni kakku päältä kaunis. Ensimmäinen houkutteleva artikkeli oli sivulla 30jotain ja se kertoi turkulaisista kaupunkikulttuurin tekijöistä. Imagen viimeaikaista tasoa todellakin kuvaa se, että eka kiinnostava juttu on vasta kymmenien sivujen uumenissa ja kertoo turkulaisista!

Ja siinä turkulaisesittelyssäkin pisti silmään Tatu Hiltusen nimi. Hiltunen on nuori (ja epäilemättä lupaava, mutta tällä koulutuksella on vaikea sanoa lupaavuudesta mitään, miulla on vain sellainen näppituntuma) taiteilija, joka on mm. tämän vuoden Fotofinlandia-finalisti. Olin bongannut Hesarista jutun Hiltusen kuvista jo jokunen aika sitten, mutta sitten Hiltusen huippuja töitä olikin tuttavani Ollin ja parin muun arkkariopiskelijan Parasit3-gallerian avajaisissa ja sittemmin samassa paikassa viime Taiteiden yössä. Tässä Ylkkärin juttu herttaisesta galleristista.

Toinen ja viimeinen kiinnostava juttu Imagessa olikin taas noin 30 sivun päässä: Jaakko Teposta, Ruikonperän multakurkusta. Loistavaa! Muistinkin yllättäen hirmuisesti Jaakko Tepon laulujen sanoja, vaikka en oo kuullut niitä ainakaan 15 vuoteen kuin ihan pari hassua biisiä vaan. Tuli ihan lapsuus mieleen. Ja siitäkös joku voisi kauhistua, mutta kyllä, lapsuuteeni kuuluivat myös Jaakko Tepon laulut. Viime jouluna tein iskälle joululahjaksi Jaakko Teppo -t-paidan. Äidille tein Humphrey Bogart -paidan, joten kumpikin saivat omanhenkisensä lierihattuisen kulttuuripersoonan.


Tämän aamun Hesarissa oli myös mielenkiintoista luettavaa. Hyviäkin mainoksia oli palkittu Vuoden huiput -kisassa. Nuo kisakategorioiden nimet platinahuippu, kultahuippu ja hopeahuippu menevät kyllä vähän överiksi. Stimangihuippu. Jäävuorenhuippu. No ehkä niissä piili joku vitsi, jota en tajunnut.

Hesarissa oli juttu myös Henrik Saxgrenin Sota ja rakkaus - maahanmuuttajia Pohjoismaissa -näyttelystä, joka on Kaapelitehtaalla. D-osassa oli mielettömän hienosta kodin sisustuksesta, jossa oli just oikee asenne: jos kerran maailmassa on värejä, niin miksei niitä käyttäisi! Tähän meidän vuokrakämppään ei kyllä viitsi enempää maalia sutia, sillä yksi seinä on jo limenvihree ja toinen oranssi. Mutta omaa ei kyllä viitsi vielä ostaa, varsinkin kun esim. eilisessä(kin) Rakennuslehdessä(kin) uumoiltiin ennätyspulleaa asuntojen hintakuplaa.

Hesarin sudoku-sivulla oli vielä kirja-arvio Annukka Mikkolan Käsityön pikkujättiläisestä, joka on ehkä hommattava, vaikka se maksaakin yli 60 euroa. Nyt-liitteessä oli juttua teinien askartelupaskartelusta, tai siis swappailusta ja decoilusta. Meikäläinen on siis niin out ja nevari näissä nykyajan nuorten (tätä fraasia käyttävät vain henkiset mummot, siis minä) jutuissa, mutta kyllä toi nyt näyttäis virpomavarpujen askartelun voittavan. Hatunnosto swappareille (taipuukohan se noin)!

Hufvudstadsbladetiin (jonka tilasin puhelinmyyjältä ruotsiks!) tai muihin lehtiin en oo uskaltanu ees tarttua, sillä nyt pitää jatkaa tenttiin lukemista.

Päivityksiä

Muuttelin vähän blogin ulkoasua, sillä huomasin aiemman pohjani olevan siinä mielessä surkea, että kuvat eivät oikein asettuneet siihen kunnolla tai siis ainakaan siten kuin olisin halunnut. Muutin myös blogini nimen, sillä Huippuhomma tuntuu jotenkin enempi omalta ja on muutenkin kattavampi käsite. Mutta kunhan tuo ulkoasu nyt jotenkin asettuu silmään sopivaksi, niin sitten peukaloinnit saavat jäädä sikseen. Nyt takaisin rakennusfysiikan tenttimatskujen pariin!

Huovutetut tiput

Puhuimme Lauran kanssa pääsiäistipujen huovuttamisesta ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten, ja tulimme siihen tulokseen, että neulahuovuttaminen olisi tipujen synnyttämiseen hyvä metodi ja varsinkin kerrostalokaksioon sopiva tapa. Lauran tipuista tuli ihan oikean näköisiä. Minun tipuista tuli... ööh... minun näköisiä? No ainakin minuntyylisiä, vaikka en mikään pääsiäiskoristeihminen olekaan.

Aluksi väänsin piipunrassista tipun nokan ja jalat. Tämän luurangon päälle kasasin sitten jonkinmoisen villamöykyn ja rupesin pistelemään huovutusneulalla. Vaikka neulahuovutustipuni olisikin ollut sattumalta voodoo-nukkeyhteydessä johonkin oikeaan tipuun, en usko että se oikea tirppa olisi kauaa joutunut kärvistelemään, sillä nämä olivat aika nopeita tehdä.

Vapaalankavanutus

Lupasin itselleni, että saan kokeilla vapaalankavanutusta sitten, kun viime viikon kaksi esseetä puuhake-energian elinkaarianalyysistä ja teollisista ekosysteemeistä olisi paketissa.

Olin haaveillut valkoisesta, kolmionmuotoisesta, ehkä vähän pitsisestä huivista, jossa olisi vaaleanpunaisia kukkia ja vihreitä varsia (vaaleanpunainen ja limehtävä vihreä on tällä hetkellä ihan miun suosikkiväriyhdistelmä). Valkoisesta kukkahuivista tulee ainakin meikäläiselle mieleen maatuskahuivi, mutta ei miuta nyt varsinaisesti kiinnosta ihan sellainen look.

Rajasin kolminkertaisella Huopasella kolmion lakanan päälle. Kieputin kutakin kolmen nippua hieman kierteelle, sillä ajattelin säikeiden huopuvan paremmin yhteen, jos ne olisivat jo valmiiksi kietoutuneita toisiinsa. Sitten tein yksinkertaisista diagonaalisuuntaisista langoista pohjan muille kuvioille. Survoin yksinkertaiset säikeet vieläpä reunojen kierteiden väliin, jotta huivi varmasti pysyisi kasassa.


Seuraavana laiton harsomaisen kerroksen valkoista Pirkka-lankaa epämääräisen kiharasti kiemuroille. Olin jostain blogista lukenut, että Pirkkakin huovuttuisi pesukoneessa, mutta näppituntumani sanoi, että ei se taatusti huovu yhtä paljon kuin Huopanen. Kiharoiden päälle laitoin toiseen suuntaan diagonaalit Huopas-säikeet, ja näin siis ohuen kiharat jäivät ikään kuin halsteriin Huopasten väliin.

Diagonaalien risteyskohtiin kieputin kahdesta hiukan erisävyisestä Fritidsgarnista spiraaleja ja laitoin kahdesta erisävyisestä vihreästä kukille varret. Spiraalin keskikohtiin laitoin pienet tupot keltaista huovutusvillaa emiksi (vai onko ne heteitä, en ole mikään hortonomi). Lisäsin vähän väriä vielä keltaisella Fritidsgarnilla. Koska viritelmä näytti niin ohuelta, laitoin vielä pysty- ja vaakasuuntaiset Huopaset vahvistamaan kudosta. Sitten ei muuta kuin lakana rullalle, rulla kiinni ja tyynyliinan sisään pesuun.


Pesin mytyn 60 asteen kirjopesussa ja käytin tavallista kirjopesuainetta. Pesuohjelman jälkeen riivin mytyn auki ja siloittelin tekeleeni. Pirkka-harso ei todellakaan huovuttunut yhtään, Huopaset sitä vastoin ihan mukavasti, samoin kukat. Koska huivi oli liian harsomainen (tai harso on ehkä väärä sana, räkäinen kalanverkko on kuvaavampi) ja reikäinen käytettäväksi, söhersin loput valkoisesta Huopasesta huivin taakse kiharoille ja laitoin mytyn uudestaan koneeseen, nyt 60 asteen pikaohjelmaan.


Kun suoristelin lopullista tekelettä oikeanmuotoiseksi, mietin mitä olin kaavaillut ennen hommaan ryhtymistä. Ei neuvostomummon huivia. Niin tai näin sen maatuskamielikuvan kanssa - miusta tuo huivi näyttää uitetulta karvamatolta. Ehkä siitä tulisi siistimpi, jos leikkaisin reunoja tasaisemmaksi. Tai sitten pitää vain odottaa seuraavaa hippimuodin sesonkia.

Kärpäslasit

Rilli-illasta on nyt toivuttu ja kameran piuhakin löytyi vihdoin, joten nyt voi alkaa singota kuvia eetteriin.

Löysin kuin löysinkin ihan tavalliset euron t-sihdit, tosin aika viime tingassa. Vaan onnistuipa se lasien askartelu bussissakin matkalla Toveriin, kun sain onnekkaasti istumapaikan. Satuin vieläpä samaan bussiin kaverini Sannan kanssa, joten ei tarvinnut häiriköidä ketään ventovierasta vierustoveria.

Lasit olivat vähän tärähtäneen näköiset, mutta kyllä ne kärpäslaseiksi tunnisti. Kieputin rautalangalla sihdit päistään yhteen. Yhdyskohtaan muodostui sarana, joka oli käyttömukavuuden kannalta tosi pop. Sitten taivutin sihtien kädensijat sangoiksi ja kiinnitin sangan tyveen kaksinkertaisen rautalangan tuntosarveksi ja sarvenpäähän parit helmet tehosteeksi. Sankojen päät kiinnitin toisiinsa kuminauhalla, mutta sen jätin sovinnolla Toveriin, sillä en viitsinyt mallailla laseja päähäni bussissa.

Kärpäslaseja tai itseasiassa kärpäsen laajaa näkökykyä olisin kyllä tarvinnut seuraavana päivänä, kun menimme sudenpentujen kanssa teatteriin katsomaan Poikaa ja Tähteä. Se oli tosi ihana, jopa Sami Uotilan pisteet nousivat Salkkarien ja huonojen musikaalien jäljiltä. Mutta siis sitä laajaa näkökenttää olis kyllä kaivannut siinä vaiheessa, kun paimentaa toistakymmentä eka-kolmasluokkalaista junasta metroon ja metrosta Kaupunginteatteriin ja takaisin.

Menitan outlet

Kävin eilen kaverini Lauran kanssa Menitan outlet-myymälässä Soukassa. Käsityöliike Menita on siis se maailman herttaisin lankakauppa Korkeavuorenkadulla, ihan Design-museon ja Johanneksen kirkon lähellä. Mielestäni Korkeavuorenkadun kauppa on niin herttainen, että pitää olla vain onnellinen, että se on vain lankakauppa, eikä esim. suklaapuoti tai mikään herkkuleipomo, sillä muuten tursuaisi ihan muut paikat kuin lankojen säilytyslaatikkoni.

Outletissa oli ihan kivasti tilaa ja ainakin meikäläiselle ihan hyvä valikoima. Esillepano ei tietenkään ollut yhtä herkullinen kuin Korkeavuorenkadulla, mikä voi kukkaron kannalta olla ihan hyväkin juttu. Joidenkin tuotteiden hinnat olivat edullisempia kuin pääkallopaikalla.

Ostin vihertäviä huovuttuvia lankoja, oranssin- ja vihreänkirjavia mohairlankoja, joista aion neuloa kaulahuivin, sekä värikkäitä huovutusvilloja. Huovutusvillat, etenkin värikkäät olivat aika siedettävän hintaisia (muistaakseni 29,90 euroa kilo), ainakin mitä olen netissä vertaillut joidenkin puljujen hintoja. Voin myös taputella itseäni selkään, sillä tajusin ostaa kotimatkalla säilytyslaatikoita, joihin tungin uudet villani.

Ainoa kunnon miinus reissulle oli se, että eihän tällainen Kehä I:n sisäpuolella (niukasti, 200 m:n päässä, mutta kuitenkin) asuva urbanisoitunut uusespoolainen (haha!) meinannut löytää mestoille. Osoitteeksi outletille oli nimittäin annettu vain Soukan ostari. Aivan: Forum, Kamppi, Itäkeskus, Sello, Jumbo, Iso Omena, Soukan ostari - kaikkihan nämä ostosparatiisit tietää. Kerrottakoon nyt, että Soukan ostarin ja siis myös Menita outletin osoite on Soukantie 14, sillä esimerkiksi reittiopas ja kartta.hel.fi eivät tunteneet hakusanaa Soukan ostoskeskus. Oma haasteensa onkin sitten löytää outlet sieltä ostarista.

Painetut t-paidat

Jos sivellin ei pysy kädessä, vapaalla kädellä maalailu hirvittää tai jos pitää tehdä isoja sarjoja useampaan t-paitaan (tai mihin tahansa muuhun juttuun), silkkipainoseulalla painaminen on kova juttu.

Korvenkylä - Joutseno -paitoja tein muutamalle kaverilleni, yksille jopa häälahjaksi (ikään kuin samanlaisiksi tuulipuvuiksi). Idea lähti pienimuotoisesta irvailusta 2000-luvun alussa muodissa olleita Kallio - Helsinki, Punavuori - Helsinki -t-paitoja kohtaan.


Printtasin tekstin mustesuihkutulostimella a4-kokoisen litoposterin (saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista) kiiltävälle puolelle. Leikkasin tekstit pois kirurginveitsellä (saa apteekeista noin eurolla). O-, E- ja Ä-kirjaimissa piti olla varovainen, jotta kuvio säilyi yhtenäisenä. Jätin siis ohuet siprut leikkaamatta, jotta kirjainten sisukset pysyivät mukana kuviossa.

Teippasin leikatun sabluunan kulmistaan silkkipainoseulan pohjaan. Kulmateipit ovat ihan riittäviä, sillä märkä maali imaisee paperin tosi tiiviisti kiinni seulaan ensimmäisellä painovedolla. Sitten vaan kaadoin maalia seulaan, kuvion yläpuolelle, vetäisin lastalla kaksi kertaa ja siirryin seuraavaan paitaan. Lastalla ei pidä sutia liian monta kertaa, sillä muuten kuvion reunoista voi tulla epäselvät, kun väriä tulee liikaa.

Viime kesänä innostuin tekemään sabluunoita melkein mistä tahansa kuvista. Ridgen ja Brooken sekä Rhettin ja Scarlettin lisäksi olen painanut muun muassa M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen, MacGyverin, Lemmenlaivan lääkärin ja Prinsessa Dianan.


Lisäsin harmaansävyisiin kuviin hulluna kontrastia ja printtasin ulos. Sitten piirsin kuvat "läpi" litoposterille, samalla itse hiukan modifioiden, jotta kuvio säilyi kokoajan yhtenäisenä. Piirtämisen jälkeen liimasin kontaktimuovin litoposterin karhealle puolelle, siis piirustuksen takapuolelle. Muovi takaa sen, että sabluuna ei kostu läpi ja rupea suttaamaan. Lisäksi sabluunan voi irroittaa varovasti ja käyttää uudestaan. Tosin kuvion leikkaaminen on raskaampaa muovin kanssa.

Etenkin näköiskuvan asetteluun paidalle kannattaa uhrata pari ajatusta. Vaikka paita olisikin sopiva, on kuitenkin huomioitava, että sekä naisilla että miehillä on mitä erilaisimpia ulkonemia kropassaan, ja niiden vuoksi paita venyy tissien tai massun kohdalta. Mielestäni kuvat on hyvä pitää melko pieninä (max. 20 cm x 20 cm) ja kuvan yläreunan on hyvä alkaa jo muutama sentti kaula-aukon alapuolelta, tietysti kuvasta ja paidasta riippuen.


Kuvissa olevat kaunarit ja tuulenviemät on painettu samanmallisille Lindexin hihattomille topeille, joissa kaula-aukko yltää noin 5 cm solisluiden alapuolelle. Kaunari-kuvio alkaa reilun sentin päästä kaula-aukosta, mikä on juuri sopiva väli. Tuulenviemää-kuvio puolestaan alkaa noin 5 cm kaula-aukon alapuolelta, ja on näin ollen liian alhaalla. Scarlettin kasvot leviävät jonkin verran, sillä ne ovat juuri rintojen leveimmällä kohdalla, kun paita on päällä. Mutta toisaalta, jos Scarlettin vyötärö oli jotain 18 tuumaa vai mitä se nyt olikaan, niin ehkä pieni pyöreys poskissa ei tee hänelle pahaa.

Piirretyt ja maalatut t-paidat

Kameralla räpsästyjen kuvien vieläkin puuttuessa ajattelin postata muutamia kuvia aiemmista tekeleistäni.

Ihan ehdoton suosikkijuttuni on t-paidat. Ostan paitoja milloin mistäkin, yleensä naisten paidat Lindexistä ja miesten KappAhlista tai Stockalta tai missä nyt hinta ja laatu (ja toisinaan myös määrä) sattuvatkin olemaan balanssissa. Sileäpintainen ja napakka puuvillatrikoo on kaikkein parasta, ribatulla tai ohuella kankaalla kuviosta tulee sotkuinen.

Teen paitoja pääasiassa lahjoiksi toisille, sillä itse töherretty t-paita on ehkä maailman helpoin ja kieltämättä ihan makeekin lahja. Suutarin lapsella toki muutamat kengät itselläänkin, joten tässä muutama esimerkki omista paidoistani, joita olen joskus aiemmin väsäillyt.

Tämä elukkapaita on vapaalla kädellä piirretty, eläimet hengailevat muuten valkoisen paidan alahelmassa. Sudin vihreää väriä myös kaula-aukon ja hihansuiden päärmeisiin. Ääriviivat piirsin Pébéon tuubiväreillä samoin kuin spiraalit nurmen päälle. En tiedä myydäänkö tuubivärejä enää, mutta niissä ongelma on usein se, että väri ei uppoa kankaan kuituihin ja hapertuu ajan myötä pois. Mutta kun käyttää väriä niukasti ja piirtää hankaavin vedoin, väri pysyy paremmin.


Muut osat on maalattu EMO-Tuotannon kangasvärit, jotka ovat mielestäni parhaat kangasvärit, joihin olen törmännyt. Ja olen kyllä aika monia kokeillut. Sotken värit itse lastenruokapurkkeihin: noin puoli purkkia pastaa ja 2-10 tippaa pigmenttiä, kansi kiinni ja armotonta ravistusta minuutin verran. Pigmenttejä minulla on keltaista, sinistä, punaista ja mustaa, joista sitten sekoittelen tarvitsemiani värejä. Välivärejä on vaikea saada onnistumaan suoraan pigmentistä, joten esimerkiksi vihreän teen yleensä jo pastaan sotketusta keltaisesta ja sinisestä.

Levitän maalin jäykähköllä pensselillä. Maalatessa trikoo ja kangasvärit käyttäytyvät ihan omalla tavallaan, vähän kuin öljyvärin ja vesivärin sekoitus. Mutta ei missään nimessä vaikeaa.

Siveltimellä saa aikaan ihan hienoja häivytyksiä ja varjostuksia, jos vain kärsivällisyys riittää. Erivärisiä shiftauksia on helppo lisätä suoraan märälle maalipinnalle. Läpikuultavuuden vuoksi päällemaalaus ei onnistu samalla tavalla kuin öljyväreissä, sillä ensin levitetty väri puskee aina taustalta läpi.


Tämä mansikka on maalattu keltaiselle pohjalle ihan kuten mikä tahansa maalaus. Kannattaa muistaa, että kuultovärejä käytettäessä kankaan väri ja kuviot kuultavat myös kuvion läpi. Kuultoväri imeytyy kankaan kuituihin, eikä kuivunut, maalattu pinta eroa juurikaan niistä pinnoista, joita ei ole maalattu.

Peittovärit taas peittävät, kuten nimikin sen kertoo. En ole vielä tavannut täysin peittävää väriä, joka imeytyisi kunnolla kankaan kuituihin, joten peittoväreillä tehty pinta myös tuntuu "maalatulta". Trikoossa ja muissa venyvissä kankaissa tulee huomioida, että peittoväripinta ei jousta kunnolla ja laajat, yhtenäiset väripinnat voivat halkeilla.

Töhersi t-paitoja sitten kuulto- tai peittoväreillä, niin sopivankokoinen paita on tässä hommassa valttia, vaikka trikooneulos onkin joustavaa. Venyessään kuviot vääristyvät, jopa halkeilevat, eivätkä värit pääse oikeuksiinsa. Lauantaimakkaraa vaan ei kannata survoa nakinkuoreen.