Onnea Victoria & Daniel

Paras mielikuvitusystäväni, Victoria, meni eilen naimisiin. En valitettavasti päässyt juhlistamaan hänen suurta päiväänsä paikan päälle, sillä kutsuni oli ilmeisesti kadonnut postissa. Luulen, että Suomen posti hukkasi niitä hääkutsuja ihan urakalla, sillä eihän siellä juuri muitakaan suomalaisia näkynyt. Tarja ja Pena nyt olivat tietty siellä, kun Kalle-Kustaa on varmaan möläyttänyt Tarjan kuullen, että häät ovat tänä viikonloppuna, ja sitten Silvia oli varmaan sanonut, että eihän niitä nyt ilkeä olla kutsumattakaan, kun asia kerran tuli jo puheeksi. Ville Niinistökin oli kuulemma paikalla, mutta hänen kutsupa ei ollutkaan Itellan käsissä vaan Ruotsin kuninkaallisen postin, sillä hänhän juhli itse asiassa ruotsalaisen vaimonsa kutsulla.

Suomen postilaitoksen nimi voi vuosien mittaan vaihdella, mutta yksi asia pysyy: minun ja Victorian potentiaalisen ystävyyden sabotointi. Lapsuuteni onnellisimmassa unessa Victoria rupesi minun kanssani kirjeen vaihtoon. Unen kirjeissä ymmärsimme toisiamme täydellisesti: Meillä oli kummallakin pikkuveli ja -sisko, lähes samanlaisilla ikäeroilla. Olimme kummatkin vastuullisia ja tunnollisia. Oikeastaan ainoa eroavaisuutemme tuntui olevan taustamme - Victoria polveutui Euroopan kuninkaallisista, minä karjalaisista pienviljelijöistä. Muistan, että unessa kirjeystävyytemme kuihtui yksien vaihdettujen kirjeiden jälkeen. Epäilemättä syynä oli Suomen postin epäluotettavuus.

Suomen postista huolimatta juhlistin sukulaissieluni hääjuhlaa jo perjantaina oivallisella kala-aterialla, kuohuviinillä, bebe-leivoksilla sekä virallisilla hääkonvehdeilla kera oikeiden ystävien. Lauantaina tein itselleni juhlan kunniaksi rintakukan hääkisastudioon Parolan Aseman ohjeella. Diadeemin askartelu ei sitten onnistunutkaan yhtä hyvin. Ehkä minut on todella tuomittu tasavaltalaiseksi. Mutta onneksi tasavaltalaisetkin saavat fanittaa Roxettea. Ja Vickania. Ja Danielia - varsinkin hänen ihanan puheensa vuoksi.

On taas se aika kuukaudesta

Eilen luukusta kolahti taas Hesarin Kuukasiliite. Mielestäni Kuukausiliite on ihan kiva lehti, vaikka onhan se vähän keski-ikäinen. En ole vielä ehtinyt lukea tuoreinta numeroa kokonaan, mutta minusta on huvittavaa, miten sama kaava toistuu numerosta toiseen.

Kuukausiliitteen toistuvista juttukaavoista ärsyttävimpiä on luettelojutut, joita julkaistaan ainakin kymmenessä numerossa per vuosi. Luettelojutuilla tarkoitan sitä, että kerätään lista jostain aiheesta tai tarvittaessa useammastakin. Sitten vaan pudotellaan niitä listattuja asioita juttuun vähintään joka toisen virkkeen frekvenssillä, ja koitetaan sitoa virkkeet jotenkin toisiinsa. Tuloksena on yleensä puuduttava artikkeli, joka lukukokemuksena muistuttaa palstanmittaista otetta puhelinluettelosta. Seija Sartti on luettelojuttujen kruunaamaton kuningatar, mutta kyllä muutkin Kuukausiliitteen toimittajat tämän lajin taitavat. Ihan puhtaimman tyylin luettelojuttua ei 6/2010 liitteessä ollut, mutta edellisen numeron Isoäitini äiti -muistelo käy oivallisesta esimerkistä.

Toinen usein toistuva kategoria on jälkijunan vitsikkäät ilmiöt. Tuoreimmassa numerossa tätä lajityyppiä edusti sivun 17 Digihissi. Kamoon Ilkka Malmberg, digiboxien käytettävyydessä olisi kyllä kehitettävää, mutta tuon aihepiirin vitsit vanhenivat viisi vuotta sitten. Seuraavaksi voimme kai odottaa toimittajan itsensä mielestä hauskaa pikkujuttua siitä, millaista olisi, jos talot alkaisivat tahmata käytössä yhtä nopeasti kuin Windows-asennus tai huolestunutta arviota siitä, milloin kännyköistä poistetaan soittotoiminnallisuus.

Kolmas juttutyyppi, joka on Kuukausiliitteessä yliedustettuna, on kierretään Suomea (mieluiten ilmasta käsin, jos mahdollista). Tämän tyypin jutuissa voi olla potentiaalia jopa mielenkiintoiseenkin artikkeliin, mutta tämän kuukauden Suursaari-juttu vaikutti enemmän parin vuoden takaisen Suomi ilmasta -jutun uudelleen lämmittelyltä.

On Kuukausiliitteessä ollut ihan hyviäkin juttuja. Esimerkiksi eilisessä numerossa Vanhasen takinkäännöistä kertova juttu oli minusta ihan hyvin kasattu ja taustoitettu. Muistan myös positiivisena yllärinä jokunen vuosi takaperin julkaistun Mervi Tapolan henkilökuvan, joka oli virkistävä vastakohta peruslööppien kännipuukkosekoiluille.

Kaipa se on niin, että Hesarin silmissä edustan juuri sitä porukkaa, jolle ei kannata kirjoittaa juttuja - liian vanha NYT-liitteelle mutta liian nuori Kuukausiliitteelle. Emo-Hesaria luen edelleen uskollisesti päivittäin, vaikka siinäkin minua häiritsee eräs maneeri: viikottain jonkin jutun yhteydessä mainitaan, että Facebookiin on perustettu ryhmä siitä ja tästä aiheesta. Facebookiin kuka vain voi perustaa minkä tahansa ryhmän! Facebookiin perustetaan varmaan kymmeniä ellei satoja suomalaisiakin ryhmiä joka viikko harrastusten, bisneksen, kaverien, ärsytyksen, häröilyn ja vitsien tiimoille. Miten Facebook-ryhmän perustaminen voi viikosta toiseen ryydittää milloin mitäkin uutista? Ehkä viiden vuoden kuluttua Kuukausiliite keksii tehdä hassunhauskan ja tuoreen luettelojutun suomalaisista Facebook-ryhmistä. Ilmasta käsin.

Edit: Saaret menivät sekaisin. Kyseessä ei siis ollut Kaunissaari vaan Suursaari. Korjattu.

Äidin kasvimaalla

Saan usein sunnuntaiaamuisin leivontapuuskan, yleensä liikoja etukäteen suunnittelematta. Se taas tarkoittaa ankaraa soveltamista, jotta resepti saadaan mätsäämään ruokakaapin sisältöön. Niin tänäänkin.

Viime viikonloppuna Mamán harvensi yrttitarhaansa muutamalla raparperin varrella, jotka minä sain mukaani. Raparperipiirakka oli siis leipomista vaille valmis. Ajattelin tehdä piirakkapohjan jotakuinkin seuraavalla reseptillä:

2 kahvikuppia piimää

2 kahvikuppia sokeria

2 munaa

150 g voita

4 tl leivinjauhetta

1 tl soodaa

noin 4 dl vehnäjauhoja

Ensin oli vaikeuksia löytää kahvikuppia. Minä kun oon tällainen 80-luvulla syntynyt en-edes-tiedä-mitä-pullamössö-on-sukupolven edustaja, niin minähän juon kahvini mukista, enkä todellakaan omista mitään Myrna-sarjaa. No, ruukkuyrttikuppini pelastivat tilanteen.

Sitten tajusin, että eihän miulla ole piimää. Hapanta maitoa (sur mjölk, bäst före 25.5.2010) olis kyllä ollut, mutta ehkä piirakan henget eivät arvosta tällasta käännöshuumoria. Korvasin siis piimän maustamattomalla jogurtilla.

Sokeri loppui ekan kupillisen jälkeen. Onneksi kaapin perukoilla oli ruokosokeria jostain aiemmista mojito-kokeiluista. Paketti oli teipattu siihen malliin, että se oli selviytynyt muutosta viime syksynä. Paketin kyljessä luki "sokeri säilyy lähes ikuisesti", mikä oli musiikkia korvilleni.

Loppuohje menikin sitten ihan mukavasti, paitsi että jauhoja en vaivautunut mittaamaan. Luotin siihen, että ranne tunnistaa, milloin taikina on riittävän paksua. Ja hienosti muistin laittaa raparperitkin taikinan päälle. Tein vielä piirakan päälle murunökkerön voista, ruokosokrusta ja vehnäjauhoista. Ihan hyvä torttu siitä tuli, vaikka vähän tuli taas sählättyä.

Olen tiedostanut, että tämä blogi on viime aikoina lipsahdellut ruokablogin puolelle. Vaan minkäs teet - kässäilyinspiraatio voi silloin tällöin olla jonkin aikaa kadoksissa, mutta syödähän ihmisen täytyy.