Eilen oli taas yksi niistä päivistä, jolloin Helsinki tuntui tosi kivalta kaupungilta. Teki vaan mieli maleksia ympäriinsä. Tepastelimme Ruoholahdesta Bulevardin kautta Café Engeliin, ryystettiin lasit punaviiniä suklaakakun kera ja jatkoimme matkaa Tennispalatsin valokuvanäyttelyyn.
Varsinaisessa päänäyttelyssä oli Robert Doisneau'n valokuvia Pariisista. Ihania mutta ei lällyjä! Klassikkokuvista se pussailijakuva oli tietysti näytillä. Mutta en ollutkaan tajunnut, että hassu kuva pullasormisesta Picassosta on myös Doisneau'n ottama. Kaikkein hauskimpia ja hyväntuulisimpia kuvia olivat kuitenkin ihan tavallisista ja arkisista ihmisistä otetut kuvat. Kuten tämä, jossa nainen sepostaa selkeästikin innoissaan jostain soveliaasta maalauksesta ja mies kuuntelee, mutta katsoo aivan jonnekin muualle.
Yläkerrassa oli kuvia ihanista suomalaisista filmitähdistä. Ei siis mistään näyttelijöistä vaan filmitähdistä, kuten Helena Karasta, Lea Joutsenosta, Eeva-Kaarina Volasesta ja Leif Wagerista. Ja tietty Ansasta ja Taunosta.
Ehkei kauhean syvällistä mutta ainakin hyväntuulista! Tää suosittelee! Ja tää suosittelee erityisesti Helsingin kaupungin taidemuseon vuosikorttia (20 e) tai Tennarin ilmaisia perjantai-iltoja!
Viime viikolla ehdin jo hetken aikaa luulla, että sään ja varusteiden käänteisvaikutus osoittautuu jälleen kerran todeksi. Tiedättehän, aurinko paistaa, kun sinulla on villapaita ja sadetakki. Kun pynttäydyt valkoiseen hellepaitaan ja ihkuihin kesäkenkiin, vettä tulee kuin Esterin pepasta. Ja partioretkillä sade lakkaa aina vasta, kun saat kaivettua sadevaatteet rinkastasi.
Virkattu pipo
Fritidsgarn, noin 100 g
Kaulaliina on taiteilijan varhaisempaa tuotantoa
Tämän pipon kanssa meinas käydä samoin. Viikolla aurinko rätkötti ja lämmintä oli liki kymmenen astetta. Mutta eilen äänestysreissulla pipo oli taas tarpeen, kun maisema muistutti enempi perinteistä joulu- kuin pääsiäiskorttia.
...eli keräilyeräpostaus kuluneelta viikolta
Kävin Itä-Suomessa investoimassa tulevaisuuteeni ja saavuin takaisin miltei keväiseen Helsinkiin muutamaa satasta köyhempänä mutta pitkään himoitsemaani saumuria rikkaampana. Pikku-äitini oli järkännyt houkuttelevan hyvän diilin, joten kannatti lähteä hakemaan masiina kauempaa. Saumurin tuotoksista lisää taatusti piakkoin.
Matkalla Korvikseen onnistuin taas hävittämään lapaset. Tai siis yhden. Ja sekin oli kyllä eri paria jäljelle jääneen kanssa, sillä olin hävittänyt kummastakin parin jo aiemmin. Tartteisin ehdottomasti jotkut turvanipsut. Ja oonhan minä kyllä niitä lapasia suoltanut tässä tänä talvena aika monet, mutta on niin tylsä tehdä niitä itselle. Nyt on varmaan pakko tehdä vielä yhdet.
Keskiviikkona annoin yhdet pitkään muhineet lapaset kaimalleni valmistumisen johdostoa sekä tervemeniäiseksi Norjaan, jotta passaa sitten vuonojen reunoilla hiihdellä.
Taas yhdet vaaleanpunaiset lapaset...Ehkei ihan minun tyyliä mutta lahjan saajan tyyliä.
Rukkasten (tai siis lapasten) antaminen ei ollut tapaamisemme pääasiallinen syy. Kävimme nimittäin harrastamassa kyldyyria oopperassa. Saimme valmistujaislahjaksi hallituskavereiltamme liput Patarouvaan, joka oli kyllä hieno mutta myös hiukka outo pätkä. Tai pätkä ja pätkä (~3,5 h). Musikki oli tosi hienoa, vaikkakin venäläiseen tapaan aika raskasta. Lavastus ja puvustus olivat huikeita, tosi moderneja ja ehkä myös jotenkin futuristisiakin.
En tiedä, johtuiko outo fiilis verrattain perinteisen musiikin ja modernihkon puvustuksen yhdeistelmästä, ympärillämme istuvien rouvien parfyymilöyhkästä vai venäläisen taiteen olemuksesta yleensä. Vaikka esitys oli hieno, minulle jäi kuitenkin jotenkin levoton ja kummallinen olo. Fiilis oli yhtä outo kuin Rikoksen ja rangaistuksen lukemisen jälkeen. Ehkä kroppani ei oikein osaa sulattaa venäläistä taidetta.
Tätä nykyä vapaa-aika tuntuu olevan tiukasti kortilla. Siihen on kai syynä meikäläisen korsi elinkeinoelämän keossa. Vaikka ei tässä nyt mitään hirveetä työylikuormitusta ookaan päällä mutta silti. Jotenkin illat tuntuvat olevan lyhyempiä, vaikka enää ei tarvitse vääntää kouluhommia iltaisin. Kavereita näki aiemmin koululla, nyt tapaamiset täytyy buukata todella ajoissa etukäteen. Oon myös hieman jälkijättöisesti tajunnut, miten paljon valtion leivissä pystyi hoitelemaan omia asioita päiväsaikaan. Mutta eipä silti, töissä on kyllä ollut tosi kivaa.
Viime aikoina meikäläisen vapaa-aikaa on leimannut oikeastaan partiotaitojen sm-kisat ja teekkaritoiminnan edistäminen. Pikku breikki nypertelyrintamalla on kyllä antanut aika hyvin tilaa uusille ideoille... Niistä toivottavasti lisää tuonnempana ;)
