Pääsiäisen jälkeen tärähdin jotenkin neulahuovutukseen. Tipujen ja avaruuskykloopin tikuttamisen jälkeen tajusin, että sillähän voi tehdä vaikka mitä. Niinpä päätin tehdä kummitytöllemme pienimuotoisen mobilen (tai muuten vaan roikkuvan koristeen), jossa oli neulahuovutettuja elukoita.
Peruskaava kaikissa eläimissä oli sama: piipunrassista väännetty luuranko ja vähän vanhasta virkkauksesta (jonka alotin viime kesänä Runotyttö-kirjan virkkauksen innoittamana, mutta johon kyllästyin heti alkuunsa) leikattua fyllinkiä. Jotakuinkin tämmöisen kropan päälle huovutin sitten kilpikonnan, tiikerin ja simpanssin.
En varsinaisesti suunnitellut etukäteen, mitä eläimiä teen, mutta ensimmäisenä tein kilpikonnan, koska villojeni värit ja kilpikonnan kompakti muoto tulivat ekana mieleen. Kilpparista tuli noin 4-5 cm korkea.
Toisena päätin tehdä tiikerin, vaikka siihen minulla ei ollut varsinaisesti oikeita värejä. Tein tikrusta ensin okran värisen ja lisäsin sitten läpikuultavan ohuen kerroksen punertavaa villaa, jotta otus muistuttaisi enemmän tiikeriä kuin liikeriä (joka on muuten ihan hervottoman kokoinen luonnossa - tai luonnossa ja luonnossa, livenä, ei kai tiikerin ja leijonan risteytys voi olla kovin luonnollinen). Lopuksi lisäsin valkoiset osat ja raidat.
Viimisenä tein apinan. Ajattelin ensin papukaijaa, mutta apinalla värikokonaisuudesta tuli jotenkin harmonisempi (nyt rasti seinään, meikäläinen mietti kerrankin väriyhdistelmiä ja muutin ensimmäistä ideaani harmonisempaan suuntaan). Simpanssi siksi, että simpanssille ei tarvinnut tehdä häntää, jonka huovuttaminen tiikerille oli jo aika kivuliasta.
Tiedän kyllä, etteivät tiikerit, kilpikonnat ja simpanssit elä samoilla nurkilla, mutta sitten kun kummityttö on vähän isompi, voin valistaa häntä aiheesta. Niin, mobile oli siis tarkoitus antaa tänään, mutta nyt kummityttö onkin kipeä. Mutta sitten kun paranee, niin täällä odottaa mobile.
Ilokseni huomasin vielä, että kaipa näistä useamman vuoden mekaniikan opinnoista on jotain jäänyt selkäytimeen, sillä osasin aika hyvin arvioida elukoiden massakeskipisteet ja sillä seurauksella sain mobilen melko vakaan tasapainoiseksi heti ekalla yrittämällä. Ei ole hukkaan mennyt koulutus!
Alunperin blogia pystyttäessäni ajattelin kommentoida tänne myös kokemiani kulttuurielämyksiä, ja niin pyrin tekemään myös jatkossa - siitäkin huolimatta että kirjoitan nyt Julkun mulkaisusta.
Olin siis eilen vappulehti Julkun mulkaisussa eli julkistamistilaisuudessa. Muista teekkaripaikkakunnista en tiedä, mutta ainakin Otaniemessä vappulehden (vuorovuosin Julkku tai Äpy) julkaisu on ihan kelpo show, johon pojat ovat panostaneet ihan kunnolla. Ja ihan hauskahan tuo tilaisuus oli tänäkin vuonna. Lehdestä en sitä vastoin tiedä, sillä sitä en ole lukenut vielä. Kukaan ei ole vielä koittanut kaupata sitä meikäläiselle, tosin en kyllä ole eilisillan jälkeen liikkunut kaupungillakaan. Luotettavien tahojen mukaan tämän vuoden Julkku olisi palannut räävittömille, alkuperäisille, sekaville ja "hyville" juurilleen. Osta, lue ja tiedä.
Vappujulkaisun hengessä Regina ja Nipulikin heittäytyvät tässä hieman räävittömämmiksi, alkuperäisemmiksi, sekavammiksi ja "hyvemmiksi":
Eilinen päivä meni kipeänä ja pienessä kuumeessa, mutta tänään oli jo parempi olo. Vähän heikosta olosta huolimatta käppäilimme hissukseen Tarvaspäälle, Akseli Gallen-Kallelan "linnan" pihakahvilaan Omenaporeelle. Terassikausi on siis avattu!
Siinä pullaa mussuttaessa mietittiin vaan, että sekin talo on voinut nähdä suomalaisen taiteen kultakauden kerman viettämässä aikamoista taiteliijaelämää. Gallen-Kallelan lisäksi kuvanveistäjä Ville Vallgren (Mantan patsaan veistäjä) asui samoilla nurkilla (eikä sovi jättää huomioimatta sitä, että myös minä kuuluisin käytännössä katsoen tähän samaan taiteilijanaapurustoon, jos tätä about sadan vuoden aikaeroa ei otettais huomioon).
Gallen-Kallelat kävivät kuulemma usein Vallgreneilla illallisjuhlissa, joiden huippuohjelmanumero oli se, kun Vallgrenien kaksi (siis elävää) sikaa tuotiin tepastelemaan saliin rusetit kaulassa. Vallgrenin rouva, Viivi oli kylvettänyt possut aina ennen illallisia. Ehkä sarjakuvaidea lähes sisäsiististä siasta ja naisesta nimeltä Viivi ei ookaan niin tuore.
Kuinkas sitten kävikään? No, eräänä kauniina päivänä Gallen-Kallelan koirat raatelivat Vallgrenin possut. Vallgrenkos siitä suivaantui, vaati korvauksia ja kirjoitti äkäisiä kirjeitä: "Eniten pidän lapsista ja sioista. Koiria en voi sietää." Sen pituinen se. Lisää tarinoita Tarvaspäästä ja G-K:sta löytyy Akseli Gallen-Kallelan kotisivuilta.
Tässä vähän lisää sikailua Reginan muodossa. Vaikka tän postauksen varsinainen punch line olikin kyllä noissa Vallgrenin possuissa.
Tämän viikon aikana selkeet keväänmerkit on ilmaantuneet: tirpat ja strutsit lentävät taas takaisin Suomeen, jäät lähtee ja Otaniemessä ensimmäiset mohikaanit kulkee jo shortseissa. Se on kyllä uskomatonta, ei tää Otaniemen ilmasto nyt niin lauhkea ole, mutta silti muutamat elämäntapaintiaanit kulkee shortseissa huhtikuusta marraskuuhun.
Tässä Suomen keväässä ei oo miusta yhtään liioteltua työstää mohairkaulaliinaa, jonka aloitin vähän aikaa sitten. Pääsiäisenä tuli istuskeltua junassa niin paljon, että neulomuksetkin edistyivät. Kaulaliinan saa jo kuristettua kertaalleen kaulan ympäri ja solmuun. Ois tietty tosi kiva kiepauttaa se useammankin kerran kaulaan. Ja ihan luksusta ois, jos huivin päätkin jäis vielä hulmuamaan. Lapamadon sanoin: "Toivossa on hyvä elää".
Pikkuhuomio muuten tuosta langasta (se oli jotain Red heart Mozart-lankaa): Vaikka vyötteen mukaan oranssin ja vihreän pitäis olla ihan samaa kamaa, niin vihreä on kyllä aavistuksen paksumpaa. Mutta eipä se menoa haittaa, reunasta tulee hiukka epätasainen eri värien kohdalla, mutta voin aina väittää, että oon neulonu tuon ala-asteella (materiaali- ja neulevalinnan puolesta vois mennä läpikin, hehe) tai että sen kuuluu olla tuollainen.
Junamatkustamisen harventuminen ja tv-ohjelmien huonous ovat ehkä suurimmat syyt meikäläisen verrattain laiskaan neulomistahtiin. Ja se, ettei neuleita saa hetihetihetinyt yhdeltä istumalta valmiiks ja niitten sarjatuotantoon on aika rajalliset mahdollisuudet. Mutta onhan se silti ihan kivaa, ja oma kädenjälki valmiina tuo yleensä jonkinmoista narsistista tyydytystä. Niin, mutta siis junamatkat ja telkun tölläys ois mitä loistavinta neulomis- ja virkkausaikaa mutta myös harvinaista herkkua. Ainoot hyvät tv-sarjat on Täydellisten naisten loputtua Lost (jonka ekan tuotantokauden oon jo nähnyt) ja Murhasta tuli totta (miksi se tulee niin aikaisin iltapäivällä?). Niin, ja Conan tulee vähän turhan myöhään. Pääsiäisenä tuli muutama hyvä nörttidokumentti, joten joulunpyhinä aloitettu villapaitakin (Fritidsgarnista) eteni parilla raidalla.
Huh huh. Kylläpäs pukkaa kiirusta. Diplomityöpaikka nimittäin varmistui ja yhtäkkiä sain hirveen motivaatiopuuskan kouluhommiin. Runosuoli on pukannut ulos esseetä evolutionary economicsista ja tutkielmaa sahanpuruseinän kosteusteknisestä toiminnasta. Nyt vaan roikkuneita rästihommia pois dipan alta niin paljon kun ehtii! Tuli vaan mieleen, että tää samainen motivaatiopuuskahtanut tyyppi on lähestulkoon vaan askarrellut viimisen kuukauden - oiskohan niitä rästihommia kannattanut tehdä silloin jo, eikä säästää vappuun.
Kouluhommien paahtaminen ja tää kiero, päivientajun hämärtävä pääsiäinen nelipäiväisine arkiviikkoineen sai miut myös unohtamaan kaverini Katrin synttäripäivän. Tai ei varsinaisesti unohtamaan vaan muistamaan myöhässä. Tämä kaverini Katri ei siis ole mikään mielikuvituskaimani tai peilikuvani (eikä ees se hahmo joka on aina näyteikkunassa, kun meikäläinen vähän vaan vilkaisee habitustaan lasipinnasta) vaan ihan oikea henkilö, eri kuin minä.
No joka tapauksessa neulahuovutin kaimalleni lampaan. Lampaan naama on vähän seinään juosseen näköinen mutta ihan symppis. Lammas ei varsinaisesti liity mihinkään, mutta ehkä hän pitää siitä (kemut ja lahjan luovutus on siis vasta huomenna). Lampaan lisäksi ostin kirjan, jonka idean saa ehkä hyvällä tahdolla ja huterilla aasinsilloilla liittymään johonkin historian kiinnekohtiin. Mutta kirjakin vaikutti ihan hyvältä.
Huh huh. Pääsiäisestä on selvitty.
Tulipahan reissattua ristiin ja rastiin, minkä vuoksi nyt tartteis ehkä uuden pääsiäisloman. Onneksi tää viikko ei ole kuin nelipäiväinen. Tai eipä nää lomapäivät tai työpäivät nyt periaatteessa meikäläistä hirveesti hetkauta, sillä kun to-do-listalla on lähinnä deadlinettomien rästiharkkatöiden vääntämistä ja tenttiin lukemista, niin silloin omatunto taitaa olla ainoa, joka vahtii, oonko tehnyt töitä vaiko enkö.
Omatunto on siitä huono pomo näissä rästihommissa, että sille menee läpi melko surkeatkin selitykset: en voi vielä aloittaa lukemista, kun pitää tiskata. Mutta vastaavasti se kyllä sitten hiostaa yötä päivää, jos on sattunut tekemään jotain muuta kuin mitä olisi varsinaisesti pitänyt.
Laitanpa tässä ohitetun pääsiäisen (ja odotuslistalla olevan joulun) kunniaksi näytille parit Reginat ja Nipulit (luulen, että kuvaa saa klikkaamalla isommaksi). Regina & Nipuli ei todellakaan yritä olla mitään siistiä, hauskaa tai nokkelaa eikä edes sarjakuvaa, vaan ennemminkin ajatuksenvirrasta ja kuvapareista koostuvaa dialogia, joka joskus toimii itsenäisesti ja joskus nivoutuu seuraaviin kuvapareihin tai sitten ei. Riippuu mäihästä.
Regina on rehevä maalaissika, joka ei turhia kursaile. Nipuli puolestaan on söpö ja viaton pupu. Piirtelin näitä vajaa vuosi sitten marker-tusseilla. Sittemmin piirtely on jäänyt vähemmälle, sillä kun ei enää ole juurikaan luentoja, ei tule käytettyä muistiinpanovihkojakaan eikä piirreltyä marginaaleihin. Ja sitäpaitsi suuri osa viime syksyn ja tämän kevään luennoista oli sen verran mielenkiintoisia, ettei tullut edes mieleen piirrellä luennoilla. Mutta Reginoita & Nipuleita on kyllä paperilla olemassa jonkin verran, joten skannaillaan kun keretään.
Huovutetut tiput osoittautuivatkin huomattavasti monikäyttöisemmiksi kuin ekana osasin ajatellakaan.
Ajattelin alunperin tehdä kotiinviemiseksi samantyylisiä kukkasysteemejä kuin Strömsössä. Passionhedelmä munankuoressa oli minusta jotenkin aika veikeä ja kieltämättä myös sopivan korni meikäläisenkin kukkasidontaan. Mutta en sitten ehtinytkään hommata mitään kukkia saati hedelmiä, joten päätin tyytyä pelkistetympään vaihtoehtoon.
Lähdin lenkille kera puukon ja kumppareiden, ja napsin pururadan varrelta sylillisen pajunoksia. Pajunkissaisia oksia oli enää parin metrin korkeudella, sinne kersat ei varmaan olleet yltäneet. Minäpä ylsin, hähä. Sidoin oksat rautalangalla napakoiksi kimpuiksi ja kiinnittelin muutaman tipun risupuskaan. Tättädädää - pääsiäiskimpulle tuli hintaa muutama sentti.
Nyt-liitteessä päästäinen julistettiin nimensä, kokonsa ja söpöytensä ansiosta pääsiäisen ykkösotukseksi. Päästäinen hakkasi mennen tullen puput, kukot ja tiput. Mietin vaan, että tuohon risupuskaan sai vielä kohtuullisen siististi kiinnitettyä tipuja, mutta jos huovuttais päästäisen, niin mitenhän se kannattais kiinnittää oksaan?
Nenästä? - Näin käy, jos tunget nenäsi asioihini.
Hännästä? - Täs ois nyt näitä risuja ja lepakoita, ole hyvä.
Hyvää pääsiäistä vaan...
Tein muutama viikko sitten yhdelle kaverillemme kolmekymppislahjaksi tonttupaidan. Kuvalla ei niinkään viitattu hänen korkeaan ikäänsä (tontut elävät kuulemma noin 300-vuotiaiksi), vaan ennemminkin hänen mieltymykseensä puutarhatonttuihin. Tai en nyt tiedä, kuinka omaehtoista se puutarhatonttujen diggailukaan on, sillä eräs porukka oli nyt vaan vienyt tähän kyseiseen talouteen tuparilahjaksi neljä puutarhatonttua. Oli varmaan tosi kiva lahja.
Painoin sitten samalla muutaman tontun kankaallekin, sillä olin löytänyt Tapiolan Eurokankaasta kirkkaanpunaista ja limenvihreää napakkaa puuvillakangasta kohtalaisen edukkaasti. Lupasin siskollenikin, että hän saisi vihreän tonttukassin seuraavan kerran kun näämme. Jotenkin kuvittelin silloin, että kassi olisi jo käytännössä katsoen valmis, koska pystyin näkemään valmiin kauppakassin mielessäni. Mutta tänä aamuna tajusin, että kankaasta ei tule kassia ilman ompeleita ja että olemme lähdössä huomenna koti-Korvikseen, jonne olin ajatellut ottaa valmiit tuliaiset mukaan.
Jotenkin tämä insinöörimäinen tehokkuusajattelu on iskostunut aika syvälle meikäläiseen, sillä lipsahdan turhankin helposti ajattelemaan, että samalla vaivalla sitä tekee kaksi/viisi/kymmenen/tusinan, jos kerran aloittaa ja kun kerran sarjassa voi tehdä. Nyt minulla siis on neljä punaista kassia valmiina (teen ne nyt tästä ensin pois kuljeksimasta), lupaamani vihreä kassi kankaana ja hirveä taisteluväsymys päällä.
Olis kiva olla oman ittensä design manager, joka vois vaan tehdä vaativimmat ja kivoimmat työt ja ehkä yhden prototyypin valmiiks asti. Sit olis joku supertaitava hengetär tai kotikääpiö, joka kiltisti ja siististi ompelis ne prototyypin jälkeiset versiot ja päättelis ne. Ei olis ikinä keskeneräisiä töitä.
Kävimme eilen lukiokavereitteni kanssa katsomassa tämän vuoden teekkarispeksin. Ihan koko Kiljusen herrasväki ei ollut paikalla, sillä Henna oli Joukosta poissa, siis esiintymässä lavalla, ja Maija säästi speksinkatselut Tampereelle.
Pitkästä aikaa speksi oli tosi hauska, sai nauraa ihan oikeastikin eikä vain sosiaalisista syistä. Mutta edelleen minua vaivasi tietynlainen juonettomuus. Tai minä en ole juoneton (ehei, kaikki se vauhti ja ne vaaralliset tilanteet elämässäni etenee just käsikirjoituksen mukaan) vaan se speksin käsikirjoitus. Mutta oli se ehdottomasti näkemisen arvoinen, suosittelen. Lavastus oli nerokas eikä tyypit sortuneet ihan hirveeseen ylinäyttelemiseenkään. Näytöksiä on vielä Tampereella.
Mietin ensin, että olisin vienyt Hennalle pääsiäisrisun, siis tipu pajunoksassa. Pääsiäisrisuja oon antanu ystäville ja kylänmiehille tässä männäviikolla synttärionnitteluiksi ja viemisiksi. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että tähden on saatava ruusuja eikä risuja näytöksen jälkeen. Niinpä ostimme yhteistuumin hauskimman kukan, joka kukkakaupasta löytyi. En tosin muista, minkä rotuinen se kukka oli, mutta sellainen vaaleanpunainen lätty, jolla oli vihreä kieli.
Ostin viime viikolla lankoja, jotka näyttivät kerällä tosi houkuttelevilta.
Kyseessä on siis tosi herkullisen väriset, melko ohuet mohair-langat. Joidenkin värisilmään oranssin ja vihreän yhdistäminen ei istu millään, mutta minusta ne sopivat periaatteessa ihan hyvin.
Ajattelin tehdä siis ensi syksyksi kaulaliinan. Ensi syksyksi siksi, että olen sekä realisti että optimisti: tiedän että kaulaliinan neulomiseen minulta menee vähintään kuukausi ja toivon myös, että kaulaliinakelit olisivat kuukauden kuluttua ohi tältä erää.
En ole ennen neulonut mitään mohairista, ja virittelin aluksi mielessäni jo helmineulekuvioita. Lanka osoittautui kuitenkin jonkin verran hankalaksi ja sotkeutuvaksi, joten päädyin tekemään aina oikein. Aika ala-astelaista mutta minkäs teet. Uskottelin itselleni, että tässä työssä ei tarvitse brassailla neuleella, kun lanka on niin hienoa. Vähän tuo vihreä näyttää neulottuna armeijan maastokuviolta, mutta kunhan kaulaliina pitenee ja sitten kun se oikeasti on kaulassa, niin en usko sen häiritsevän.
Ehkä tää mohairfiksaatio on jotain lapsuuden traumoja. Ala-asteen alussa, 80-luvun lopulla mohairneuleet olivat nimittäin ehkä ihaninta, mitä tiesin. Kyselin joskus kautta rantain äidiltä, miksei hän koskaan tee mohairista mitään. Oli kuulemma inhoittavaa neuloa. Olisin siis mielinyt mohairvillapaitaa. Nyt myöhemmin olen tajunnut, että kasarimuodista huolimatta meidän äiti ei ehkä ihan ole mohairneuletyyppiä (paitsi että oli hänellä yksi keltainen mohairpaita). Ja ne mohairunelmat unohtuivat meikäläiseltäkin, kun äiti teki tokaluokan koulukuvaan New Kids On The Block -villapaidan, joka oli siis maailman hienoin keltaisen pikeepaidan kanssa.
Ja nyt kun rikos on venhentunut, niin voin ehkä tunnustaa, että laitoin kolmannen luokan koulukuvaan salaa sen äidin keltaisen mohairneuleen. Ja sinisen silkkihuivin. Oli varmaan tosi luonnollisennäköinen vaatevalinta yhdeksänvuotiaalle. Sittemmin silkkihuivien ja mohairvillapaitojen käyttö onkin jäänyt vähemmälle meikäläisen osalta, tuli varmaan kiintiö täyteen jo silloin kolmannella.
Tenttiin lukiessa mielikuvitus ottaa aina silloin tällöin muutaman harha-askeleen. Niinpä huovutin piipunrassirunkoon yksisilmäisen avaruushirviön. Sen on kyllä tarkoitus olla kiltti. Vaikka hirviön habitus tuokin (selvästi, eikö niin) mieleen näkörajoittuneen sammakon, tämän väkerryksen inspiraattorina ei ollut kansanedustajien väliset, kohuksi nousseet olmipuheet. Sain idean yleensäkin johonkin avaruushahmoon hiuslakkapullon läpinäkyvästä suojakuvusta, joka muistutti miun mielestä avaruuskypärää. Mutta ei tullut astronauttia tästä puhdetyöstä, tulikin kyklooppi.
Posti-Kustilla on näköjään ollut viimisen vuorokauden aikana paljonkin annettavaa tähän huusholliin.
Kun eilisiltana vihdoin raahustin kotiin päivän seikkailujen jälkeen, huomasin että Image oli tullut. Kansi näytti ihan lupaavalta, mutta moni kakku päältä kaunis. Ensimmäinen houkutteleva artikkeli oli sivulla 30jotain ja se kertoi turkulaisista kaupunkikulttuurin tekijöistä. Imagen viimeaikaista tasoa todellakin kuvaa se, että eka kiinnostava juttu on vasta kymmenien sivujen uumenissa ja kertoo turkulaisista!
Ja siinä turkulaisesittelyssäkin pisti silmään Tatu Hiltusen nimi. Hiltunen on nuori (ja epäilemättä lupaava, mutta tällä koulutuksella on vaikea sanoa lupaavuudesta mitään, miulla on vain sellainen näppituntuma) taiteilija, joka on mm. tämän vuoden Fotofinlandia-finalisti. Olin bongannut Hesarista jutun Hiltusen kuvista jo jokunen aika sitten, mutta sitten Hiltusen huippuja töitä olikin tuttavani Ollin ja parin muun arkkariopiskelijan Parasit3-gallerian avajaisissa ja sittemmin samassa paikassa viime Taiteiden yössä. Tässä Ylkkärin juttu herttaisesta galleristista.
Toinen ja viimeinen kiinnostava juttu Imagessa olikin taas noin 30 sivun päässä: Jaakko Teposta, Ruikonperän multakurkusta. Loistavaa! Muistinkin yllättäen hirmuisesti Jaakko Tepon laulujen sanoja, vaikka en oo kuullut niitä ainakaan 15 vuoteen kuin ihan pari hassua biisiä vaan. Tuli ihan lapsuus mieleen. Ja siitäkös joku voisi kauhistua, mutta kyllä, lapsuuteeni kuuluivat myös Jaakko Tepon laulut. Viime jouluna tein iskälle joululahjaksi Jaakko Teppo -t-paidan. Äidille tein Humphrey Bogart -paidan, joten kumpikin saivat omanhenkisensä lierihattuisen kulttuuripersoonan.
Tämän aamun Hesarissa oli myös mielenkiintoista luettavaa. Hyviäkin mainoksia oli palkittu Vuoden huiput -kisassa. Nuo kisakategorioiden nimet platinahuippu, kultahuippu ja hopeahuippu menevät kyllä vähän överiksi. Stimangihuippu. Jäävuorenhuippu. No ehkä niissä piili joku vitsi, jota en tajunnut.
Hesarissa oli juttu myös Henrik Saxgrenin Sota ja rakkaus - maahanmuuttajia Pohjoismaissa -näyttelystä, joka on Kaapelitehtaalla. D-osassa oli mielettömän hienosta kodin sisustuksesta, jossa oli just oikee asenne: jos kerran maailmassa on värejä, niin miksei niitä käyttäisi! Tähän meidän vuokrakämppään ei kyllä viitsi enempää maalia sutia, sillä yksi seinä on jo limenvihree ja toinen oranssi. Mutta omaa ei kyllä viitsi vielä ostaa, varsinkin kun esim. eilisessä(kin) Rakennuslehdessä(kin) uumoiltiin ennätyspulleaa asuntojen hintakuplaa.
Hesarin sudoku-sivulla oli vielä kirja-arvio Annukka Mikkolan Käsityön pikkujättiläisestä, joka on ehkä hommattava, vaikka se maksaakin yli 60 euroa. Nyt-liitteessä oli juttua teinien askartelupaskartelusta, tai siis swappailusta ja decoilusta. Meikäläinen on siis niin out ja nevari näissä nykyajan nuorten (tätä fraasia käyttävät vain henkiset mummot, siis minä) jutuissa, mutta kyllä toi nyt näyttäis virpomavarpujen askartelun voittavan. Hatunnosto swappareille (taipuukohan se noin)!
Hufvudstadsbladetiin (jonka tilasin puhelinmyyjältä ruotsiks!) tai muihin lehtiin en oo uskaltanu ees tarttua, sillä nyt pitää jatkaa tenttiin lukemista.
Muuttelin vähän blogin ulkoasua, sillä huomasin aiemman pohjani olevan siinä mielessä surkea, että kuvat eivät oikein asettuneet siihen kunnolla tai siis ainakaan siten kuin olisin halunnut. Muutin myös blogini nimen, sillä Huippuhomma tuntuu jotenkin enempi omalta ja on muutenkin kattavampi käsite. Mutta kunhan tuo ulkoasu nyt jotenkin asettuu silmään sopivaksi, niin sitten peukaloinnit saavat jäädä sikseen. Nyt takaisin rakennusfysiikan tenttimatskujen pariin!
Lupasin itselleni, että saan kokeilla vapaalankavanutusta sitten, kun viime viikon kaksi esseetä puuhake-energian elinkaarianalyysistä ja teollisista ekosysteemeistä olisi paketissa.
Olin haaveillut valkoisesta, kolmionmuotoisesta, ehkä vähän pitsisestä huivista, jossa olisi vaaleanpunaisia kukkia ja vihreitä varsia (vaaleanpunainen ja limehtävä vihreä on tällä hetkellä ihan miun suosikkiväriyhdistelmä). Valkoisesta kukkahuivista tulee ainakin meikäläiselle mieleen maatuskahuivi, mutta ei miuta nyt varsinaisesti kiinnosta ihan sellainen look.
Rajasin kolminkertaisella Huopasella kolmion lakanan päälle. Kieputin kutakin kolmen nippua hieman kierteelle, sillä ajattelin säikeiden huopuvan paremmin yhteen, jos ne olisivat jo valmiiksi kietoutuneita toisiinsa. Sitten tein yksinkertaisista diagonaalisuuntaisista langoista pohjan muille kuvioille. Survoin yksinkertaiset säikeet vieläpä reunojen kierteiden väliin, jotta huivi varmasti pysyisi kasassa.
Seuraavana laiton harsomaisen kerroksen valkoista Pirkka-lankaa epämääräisen kiharasti kiemuroille. Olin jostain blogista lukenut, että Pirkkakin huovuttuisi pesukoneessa, mutta näppituntumani sanoi, että ei se taatusti huovu yhtä paljon kuin Huopanen. Kiharoiden päälle laitoin toiseen suuntaan diagonaalit Huopas-säikeet, ja näin siis ohuen kiharat jäivät ikään kuin halsteriin Huopasten väliin.
Diagonaalien risteyskohtiin kieputin kahdesta hiukan erisävyisestä Fritidsgarnista spiraaleja ja laitoin kahdesta erisävyisestä vihreästä kukille varret. Spiraalin keskikohtiin laitoin pienet tupot keltaista huovutusvillaa emiksi (vai onko ne heteitä, en ole mikään hortonomi). Lisäsin vähän väriä vielä keltaisella Fritidsgarnilla. Koska viritelmä näytti niin ohuelta, laitoin vielä pysty- ja vaakasuuntaiset Huopaset vahvistamaan kudosta. Sitten ei muuta kuin lakana rullalle, rulla kiinni ja tyynyliinan sisään pesuun.
Pesin mytyn 60 asteen kirjopesussa ja käytin tavallista kirjopesuainetta. Pesuohjelman jälkeen riivin mytyn auki ja siloittelin tekeleeni. Pirkka-harso ei todellakaan huovuttunut yhtään, Huopaset sitä vastoin ihan mukavasti, samoin kukat. Koska huivi oli liian harsomainen (tai harso on ehkä väärä sana, räkäinen kalanverkko on kuvaavampi) ja reikäinen käytettäväksi, söhersin loput valkoisesta Huopasesta huivin taakse kiharoille ja laitoin mytyn uudestaan koneeseen, nyt 60 asteen pikaohjelmaan.
Kun suoristelin lopullista tekelettä oikeanmuotoiseksi, mietin mitä olin kaavaillut ennen hommaan ryhtymistä. Ei neuvostomummon huivia. Niin tai näin sen maatuskamielikuvan kanssa - miusta tuo huivi näyttää uitetulta karvamatolta. Ehkä siitä tulisi siistimpi, jos leikkaisin reunoja tasaisemmaksi. Tai sitten pitää vain odottaa seuraavaa hippimuodin sesonkia.
