Töölön tähti

Kaikkihan Afrikan tähden tietää, mutta harva on pelannut Töölön tähteä.

Peli ja säännöt muistuttavat Afrikan tähteä, mutta pelilautana on Töölön kartta ja käännettävät kiekot täynnä jännitystä - tyhjiä kiekkoja ei tässä pelissä ole laisinkaan. Tässä pelissä keltainen topaasi ei ollut kova kivi vaan ihanan pehmeä voipulla, ja rubiinin löytyminen johti rubiininpunaisiin kynsiin. Rosvo vei kyllä kaikki rahat, mutta lauloi serenadin vastalahjaksi.

Oikeassa Afrikan tähdessähän on paikka nimeltä Kultarannikko. Töölön tähdessä Kultarannikon virkaa toimitti Paja 31, jossa saimme kokeilla kiven istutusta hopeasormukseen.



Ennen illan huipennusta lätkästä paljastui hevosenkenkä - ja samanmuotoiset canapet. Ja kun Töölön tähti vihdoin löytyi, sitä ei ollut kiire kiikuttaa takaisin lähtöruutuun, vaan siitä nautiskeltiin pitkän kaavan mukaan.

Sukkanauharitarikunta

En tykkää suomia ihmisten ulkonäköä. Yleensä jos avaan suuni jonkun pukeutumistyylistä, teen sen positiivisessa mielessä ja ihaillen, mutta nyt on pakko avata sanainen arkku.

En ymmärrä, miksi lehdet hehkuttavat Jenni Haukion tyyliä. Ei pitäisi lukea roskalehtiä, tiedän, mutta viimemmäksi näin häntä verrattavan Jackie Kennedyyn. Olin osannut odottaakin vertausta, onhan Haukiokin kolmekymppinen kotelomekkoja suosiva presidentinpuoliso. Mutta ero vain on siinä, että Jackie oli tyyli-ikoni ja Jenni pelkästään neutraalin ok pukeutuja.

Tänään prinsessa Estellen ristiäisissä Jenni oli pukeutunut ihan ok:sti. Asuun olisi sopinut mainiosti jokin pääviehe tai hattu, mutta toisaalta, onhan se myös hienon tasavaltalaista olla paljain päin kuninkaallisissa kemuissa. No, pääkoristeen puute ei nyt ollut se juttu. Juttu oli Jennin rintarossi: Pystyykö joku tarkkasilmäisempi sanomaan, millainen koru oli kyseessä (esim. HS.fi-sivustolla, kuva 4/7)? Kun minusta tuo rintarossi näytti ihan Katariina Guthwertin tekemältä Yleisurhoollisuusmitalilta. Minullakin on sellainen, Scarlett O'Hara.



Jenni, Jenni, mikäli kyseessä oli Yleisurhoollisuusmitali, niin olisit ehkä voinut miettiä sitä vielä kerran. Onhan se tosi särmä koru, mutta ei ehkä kuitenkaan kaikkein sopivin tilaisuuteen, jossa Ruotsin kuningasperheen naiset kantavat ihan oikeasti Kalle-Kustaan kuvalla varustettua, silkkiruusukkeella koristeltua rossia. Tavallaanhan Yleisurhoollisuusmitali on tosi hauskaa kettuilua monarkiaa ja kaiken maailman seremoniallisia ritarikuntia kohtaan, mutta et ehkä tarkoittanut sitä sellaiseksi.



Tai kertoisit edes, kenen kuva Yleisurhoollisuusmitalissasi oli.

Hyvää äitienpäivää!

Se huono puoli aikuisuudessa on, että ei ole mitään instituutiota, joka pitäisi huolen äitienpäiväkorttiaskarteluista. Ala-aste piti siitä huolen. Ei sillä ettenkö muistaisi äitienpäivää, mutta postitus yllättää aina.

Sori äiti, jos kortti ei kerinnyt tulla ennen viikonloppua.

iSock

Lupasin aikapäiviä sitten tehdä työkaverilleni mp3-soittimen suojuksen. Venähtäneessä toimitusajassa on se hyvä puoli, että idea ehtii jalostua. Ja tsägällä niitä ideoita ehtii tulla monta lisää. Niin kävi nyt: yhden iSockin sijaan teinkin kolmen pussukan sarjan: Jussi, Tia-Maria ja Leena.



En kuvitellut ikinä neulovani mitään Jussi-kuvioista, mutta niin ne periaatteet murenevat.



Olin tosi järkyttynyt, kun kuulin, että työkaverini pitää Yön biiseistä - siitä Tia-Maria nimi. Mustaa nahkaa ja paatosta.



Ja lopulta Leena. Hefner. Omaa sukuaan Herppeenluoma. Niin on nättinä ja fiksuna ja ja ja.



Ja hirveen nätti hiuskiehkurakin läpän sisäpinnassa.

As. Oy Betonilähiö

Nyt kaikki lähiöiden mimmit ja kollit Uuteen Mustaan tsekkaamaan meitsin As. Oy Betonilähiö! Luvassa asiaa muun muassa betonin kauneudesta ja laadukkaasta lähiöasumisesta. Vauhdista ja jännityksestä pitää huolen muun muassa parvekepuutarhan kasvun seuraaminen.

Seiniin tuijottelun jalo taito

Muutama viikko sitten tosi moni Facebook-kavereistani ja Twitter-seurattavistani jakoi Hesarin kolumnin, joka oli varustettu otsikolla "seiniin tuijottelun jalo taito".



Ensilukemalla minulle nousi otsikosta ainoastaan ajatus: "no, toivottavasti ne seinät ovat edes hauskat, jotta niitä kestää tuijotella".



En oikein keksinyt, kuinka kolumnin sanomaan tulisi suhtautua.



Tavallaan olen sitä mieltä, että ihmisten ei pitäisi joutua juoksemaan pää kolmantena jalkana. Että ihmisellä ja organisaatiolla pitäisi olla aikaa pysähtyä miettimään juttuja. Pitäisi antaa aikaa haudutella ja sisäistää asioita. Ei saisi luoda turhaa stressiä joka asiassa.

Mutta toisaalta olen action-nainen henkeen ja vereen: huomaan usein, että fiksutkin ajatukset jäävät ajatuksen, filosofoinnin ja märehdinnän tasolle, koska ihmiset vain ajattelevat ja vatuloivat liikaa. Suunnittelevat asioita kuoliaaksi. Eivät uskalla tehdä, koska kaikkia mahdollisia skenaarioita ei ole ehkä ajateltu kaikilta mahdollisilta kanteilta loppuun saakka. Aika monessa asiassa kaunis ajatus ei vain riitä - vaan täytyy olla kykyä, tahtoa ja usein myös pientä painetta saattaa ajatuksia teoiksi. 

Kyllä sitä tekemisen kurssia voi sitten justeerata matkan varrella.



 No, oli miten oli, tärkeää on riittävän kivat seinät, joita kestää tuijotella.

Päästäisen munia

Viime torstaina Hesarin ruokasivut kirjoittivat tikku-kakuista. Olin kokeillut vastaavia palleroita aiemminkin, silloin Domino-kekseistä tehtyinä, mutta nyt piti saada jotain pientä pääsiäismäistä herkkua, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä.

Murskasin noin 250 - 300 grammaa kaurakeksejä ja sotkin murut paketilliseen (200 g) appelsiinituorejuustoa ja pikkutujaukseen sahramia. Pyöritin mössön palloiksi ja dippasin valkosuklaaseen. Koristelin strösseleillä. En jaksanut askarrella tikkujen kanssa ja suklaakuorrutuskin on vain yksinkertainen, toisin kuin Hesarin artikkelissa.

Meinasi lipsahtaa taas säätämisen puolelle. Nimittäin valkosuklaa alkoi käydä uhkaavalla tavalla vähiin. Hetken mielijohteesta heitin sekaan tilkan kermaa. Ja jumps, valkosuklaa jämähti kovaksi ja rakeiseksi kontäksi. Vähän aikaa piti ventiloida, kunnes betonikemisti minussa sanoi: kaadat vaan lisää kermaa, kyllä se siitä. Ja niinhän se siitä. Mutta jatkossa en kyllä rupea jatkamaan valkosuklaata.

Ja toinen muikkari itselleni: suklaiset pallerot olis hirveen hyvä latoa leivinpaperin päälle. Olis meinaan helpompi irrottaa pallerot paperista kuin lautaselta.

Ukkeli ja kuukkeli

Jorma soittaa!

Kummityttö ja sen sisko täyttävät 3 vuotta. Lahjaksi hommasin heille leikkikännykät (aidoilla soittoäänillä, tietty, onnea vaan vanhemmat) ja tokihan surautin heille myös kännykkäpussit.

Historiallista, sillä ei kai tuota Jorman aikaa enää kauaa kestä.

Keskeneräinen Tunna

Muotokuvakurssilla olen opetellut viime aikoina lähinnä hiusten piirtämistä, kumittamista ja mittaamista. Kumittaminen on kyllä kaikkein vaikeinta. Ja edelleenkin on ihan hirveä valkoisen paperin kammo meikäläisellä. Ihan itseäni koulutaakseni päätin, että postataanpas tänne keskeneräinen Tunna Milonoff. Sattuu nimittäin katsoa keskeneräistä piirustusta. Ja huomaan, että toi leukahan ei ole lainkaan tuollainen millaiseksi olen sen piirtänyt. Kumia, kumia.

No miksi sitten piirtelen jotain Madventuristia? No siksi, kun tässä kuvassa on hirveen herkullisia karvoja: hötöiset hiukset, partaa ja todella olemattomat ja muodottomat kulmakarvat. Haastetta, haastetta. Plus että hyviä muotokuvia on lehdistä todella vaikea löytää - kuvat ovat usein niin photoshopattuja ja mallit niin siloiteltuja, että niissä ei ole mitään mielenkiintoista.

Tieteellistä torttuilua

Tänä vuonna ei tullut testattua yhden yhtä uutta Runebergiä. Itse asiassa R-bergailut jäi hyvinkin vähälle. Mutta jotain uutta näkökulmaa tämäkin vuosi toi tullessaan.



Syöksyin lauantaina Stockan leipäosastolle ja totesin, että siinäpä on torttu poikineen mistä valita. Runebergin päivän aatto on kuitenkin niin viimetinkainen ajankohta, että silloin ei enää riskeerata (lue: kokeilla mitään liian epäilyttävän näköistä). Toisaalta, olen jo maistanut täydellistä torttua, joten realistina en lähtenyt tavoittelemaan kuuta taivaalta, ainoastaan semi-hyvää kaupan torttua. Niinpä otin kiltisti leivostiskin vuoronumeron käteeni ja jätin Runebergin päiväni ammattilaisen huomaan: Kysyin tiskin tädiltä, mikä heidän valikoimissaan olevista tortuista on kaikkein kostein. Täti vastasi: Kanniston. Ja niin oli ostopäätökseni sinetöity.

Kosteus oli todellakin kohdallaan ja mukavan mureakin torttu oli, mutta jotenkin ohut maultaan. Kardemumma ja sokeri tuntuivat olleen ainoat mausteet. Ja nyt kun tätä kirjoittaessa tsekkasin aiemman Kannisto-tuomioni, niin samaan lopputulokseen päädyin näemma silloinkin. Mikä taas puolestaan todistaa montakin asiaa:

1. Torttumakuni on pysynyt vakiona. On myös ihan mahdollista, että minulla on absoluuttinen torttukieli (vrt. absoluuttinen sävelkorva).
2. Kanniston resepti on pysynyt samana.
3. Torttutestin tutkimustulokset ovat toistettavissa - ja näin ollen tieteellisessä mielessä täysin päteviä.

Taidanpa alkaa tässä valmistella torttutohtorinväitöstä...

Pidempiä helmoja ja lahkeita, pliis!

Minulla ja ystävälläni on noin 30 cm pituuseroa. Silti kärsimme samasta vaateongelmasta: sopivanmittaisten housunlahkeiden löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Ystäväni on ratkaissut ongelmansa boikotoimalla housuja, siis käyttämällä mekkoja ja hameita: hänellä on ihania liivihameita, riemukkaita mekkoja ja hauskoja hameita. Osa itse tehtyjä, osa valmiina ostettuja, kuten vaikkapa kauniita Marimekon mekkoja.

Kadehdin niitä, joille Marimekon mekot sopivat tuosta noin vaan. Olisi ihanaa pukeutua esimerkiksi Kaiut- tai Tarha-mekkoon. Mutta vetäisepä tuollainen valmismekko 180-senttiseen varteen - ensimmäinen ajatus on: saisko tätä pidempihelmaisena?



Ostin joulualennusmyynneistä kaksi Marimekon villasekoitemekkoa. Ne olivat laadukkaita, kauniisti laskeutuvia - ja lyhyine helmoineen auttamattoman mauttoman näköisiä. Sellaisenaan ne olivat myös tunikoiksi liian pitkiä, mutta hetken syynäilyn jälkeen totesin, että pienellä tuunauksella ja kuminauhan pujoittamisella niistä saa ihan kelvolliset pussihelmaiset tunikat.

Olen siis ratkaissut lahjeongelmani seuraavasti: jos löydän hyvin istuvat housut 36-tuumaisella lahkeella, ostan niitä samalla kertaa kahdet. Pillifarkuissa lahkeen pituudella ei ole niin väliä, sillä lyhyet lahkeet saa survottua piiloon saapikkaiden varren sisään. Ja tuunatut tunikat toimivat juurikin niiden saapikkaisiin survottujen lyhyiden pillifarkkujen kanssa ihan riittävän hyvin, kunhan ei tarvitse ottaa kenkiä pois. Ja lopuksi - jos en löydä sopivan pitkiä lahkeita, niin leikkaan lahkeet selkeästi liian lyhyiksi. Siitäs saatte, persjalkaiset valmisvaatesuunnittelijat!

Taikurin hattu

Ladies and gentlemen! Kuten näette, tässä meillä on aivan tavallinen taikurin hattu:



Ja kuten näette, hattu on aivan tyhjä:



Mutta sitten kun sanon simsalabim - niin hatusta nouseekin pupu!



Tein siis kummitytölleni synttärilahjaksi taikurin hatun. Hattu on tehty mustasta denimistä ja kovikehuovasta. Hatun vuori on matalampi kuin itse hattuosa, ja vuorin pohjalla on salainen "sepalus" taikka naamioitu aukko, joka kätkee taaksensa melkoisen salalokeron. Sieltä on hyvä taikoa kaniineja, nenäliinoja, pelikortteja ja vaikka mitä.

Vähän summeerausta ja silleen

2011 oli ihan hyvä vuosi. Yllättävän hyvä. Töissä puhalsi uudet tuulet ja sen myötä uudet mielenkiintoiset haasteet, mutta siviilielämän ja harrastusten puolellakin tapahtui ihan kiitettävästi kaikenlaista kivaa.

Maaliskuussa, päivä omien synttärieni jälkeen, neljäs kummilapseni putkahti maailmaan.

Loppukeväästä sain liikuntakärpäsen pureman, joka on jatkunut koko loppuvuoden - ei tosin Method Putkiston parissa vaan ihan vaan peruskuntokeskuksen asiakkaana. Mutta voi vitsi että zumbaus ja kahvakuulaus voikin olla kivaa!

Liikunnan lisäämisen ohella kävin kesällä läpi pienoisen ruokaremontin, koskapa verensokerini hillui aikuisdiabeteksen riskirajoilla. Ei minusta mikään täysiverinen karppaaja ole tullut, mutta jätin ruokavaliostani pois vaalean leivän, pastan ja riisin, lopetin rasvasta nipistämisen ja syön herkkuja vain jos siihen on erittäin hyvä syy. Hyvähiilarista ruokaa siis.



Vuonna 2011 opin paljon muotokuvien piirtämisestä. Toivottavasti saamme muotokuvakurssille riittävästi osallistujia keväälläkin. Niin ja temperaakin kokeilin. Kaikessa työläydessään temperamaalauksesta ei tullut pysyvää harrastusta, mutta ihan siisti kokemus silti. Yllä temperakurssin lopputulos: perusinsinööri, jonka katse seuraa, vaikka katsoja siirtyilisikin maalauksen sivusta eteen taikka jatkaisi toiselle sivulle. Tausta ja paita jäivät kesken, mutta täytyyhän sitä ihmisellä keskeneräisiäkin rojekteja olla.

Muuten on nypertelyrintamalla ollut melko normaalia. Ihan semi-tuottelias vuosi. Ei mitään elämää suurempia neronleimauksia, mutta taattua synttäri- ja joululahjalaatua kuitenkin.

Joulukuussa sain vielä päähänpistoksena idean toiseen blogiin. Sen kirjoittaminen onkin ollut ihan hauskaa. On tietysti odotettavissa, että kirjoitustahti t(as)aantuu paljonkin, mutta toistaiseksi on ollut mukavaa kirjoittaa englanniksi muutakin kuin Power Point -kalvoja ja bisnessähköposteja. Ja Suomesta kirjoittamisessa on tietysti aina se haaste, että kuinka kirjoittaa kuulostamatta Kuukausiliitteen Ilkka Malmbergilta.

Mitään uuden vuoden lupauksia en tee, eikä minulla oikein ole odotuksiakaan alkavalle vuodelle. Elämä tuo mitä tuo. Tärkeintä on elää täysillä tässä päivässä, ja ehkä vähän pohjustaa huomista. Ja vaikka uusi vuosi alkoikin omalla kohdallani tylsästi räkäflunssaisissa merkeissä, niin en ota tätä minään enteenä koko vuoden kulusta.

Hyvää kakstuhattakakstoistasta!

Kuukiviä

Joululahjakoru jätti hingun tehdä samalla ajatukselle jotain itsellenikin. Laavakiviä, hopealenkkejä, hauska lukkorenkula ja kadulta löytynyt, hieman tallaantunut en-nyt-muista-minkä-sarjan hopeinen korvakoru.