Takaisin Karjalaan

Teimme viime viikonloppuna retken luovutettuun Karjalaan.



Matkasuunnitelmamme oli Ensosta rajan yli, sitten Antrea, Kirvu, Räisälä, Käkisalmi, Lahdenpohja, Jaakkima ja viimein Sortavalaan yöksi. Todellisuudessa koukkasimme vielä ennen Käkisalmea Sakkolaan, sillä menomatkalla pääsimme odotettua sujuvammin rajasta yli. Toisen päivän ohjelmassa oli juoksuhautojen tonkimista Kollaalla, ja sitten takaisin Suomen puolelle Värtsilästä.


Näimme paljon väsähtäneitä taloja.


Ajoimme monia huonoja teitä.


Söimme eväitä Kirvun kirkolla. Isän puolen suku on Kirvusta.


Eväitä syödessämme lammas liittyi seuraamme.


Elementtirakentaminen oli pop neuvostoaikana.


Matkan varrelle osui lukematon määrä hautausmaita, tässä suomalainen sellainen kaikessa koruttomuudessaan.
Venäläisellä hautausmaalla jokaisella haudalla on vainajan kuva ja paljon värikkäitä muovikukkia. Jokainen hauta on ympäröity aidalla, ja aidan sisäpuolella on tuoli ja joskus myös pöytä. Haudalle tullaan sitten istumaan ja muistelemaan vainajaa. Ja juomaan votkaa hänen muistolleen.


Sakkolassa Vuoksi virtasi vapaasti ilman patoamista. Minua betoni-insinöörinä kiinnosti tietysti erikoinen rantatörmän vahvistamistyyli. Voihan sitä ontelolaattaa noinkin käyttää.


Vuoksen kalakojuja.


Yleisöpuhelin, joka toimi NMT-verkossa.


Käkisalmen linna.


Aiheellinen varoitus linnan muureilla.


Sateinen näkymä Laatokan salmiin Kurkijoella.


Jaakkiman kirkko sisältä.


Jaakkiman kirkkoa. Tämä oli poltettu muistaakseni 90-luvun alussa.


Ortodoksikirkon kunnostusta. Ilmeisesti kirkko oli muuttumassa sinisestä keltaiseksi.


Utelias mummo oven raossa. Valtaosa näkemistämme ihmisistä oli joko vanhuksia tai lapsia. Mikä tietysti kuulostaa biologisessa mielessä aika hassulta.


Neuvostoarkkitehtuuria.


Sininen auto.


Huuhanmäen varuskunta-alueen ruokala. Tänne äitini isä tuli ennen talvisodan alkamista. Katto oli ollut kunnossa vielä 2002.


Sama ruokala sisältäpäin.


Väinämöinen Sortavalassa. Taustalla Suomen Pankki.


Yövyimme Sortavalan seurahuoneella.


Osa rakennuksista oli ihan ok:sti säilyneitä.


Apteekkari Jääskeläisen hieno talo.


Bussipysäkit olivat milloin minkäkin mallisia, mutta aina sinisiä.


Silta ja pato Läskelässä. Ei tehnyt mieli nojata kaiteeseen.


Sininen penkki.


Juoksuhautoja ja korsunpohjia Kollaalla. Ukkini taisteli Kollaalla talvisodassa.


Venäläisten sotilaiden muistomerkki/hauta Kollaalla.


Hervoton korvasieni. Tämä (ja muut korvasienet) minun oli kerättävä mukaani.


Majatalo jossain Sortavalan ja Värtsilän välillä. Tarjolla oli tuoretta pullaa ja raparperipiirakkaa.


Majatalon pihassa oli koira, joka kuulemma haukkuu vain venäläisiä. Mene ja tiedä. Meitä se ei haukkunut.

Kiitti letuista

Minusta tuntuu, että alan pahasti hippiytyä. Tai marttaantua. Kävin nimittäin tänään keräämässä nokkosia. Ja se oli vieläpä aika kivaa (positiiviseen fiilikseen vaikutti varmasti se, että tajusin ottaa hanskat ja sakset mukaan nokkospuskaan). Keräsin nokkoset kertalaakista puhtaana, eli jätin varret ja huonot osat suoraan metsään.



Kotipihaan lampsiessani keräsin vielä irtopisteet naapurin mummoilta, sillä heistä oli ihanaa, että nuoretkin hyödyntävät metsän antimia. Tosin sitä olen miettinyt, että kuinkahan kauan minusta enää on nuorten lipun kantajaksi, tässä on kuitenkin jo neljäs kymmen kovaa vauhtia menossa...



Kotona sitten huljuttelin saalistani vedessä ja ryöppäsin kiehuvassa vedessä 8 minuutin ajan. Keskeytin ryöppäämisen kaatamalla kylmää vettä nokkosten päälle lävikössä, jonka jälkeen surautin lehdet tehosekoittimen läpi. Puolet vihreästä möhnästä päätyi lettutaikinan sekaan ja puolet pakastimeen.



Kääräisin lettujen sisään savustettua nieriää (ostin kokonaisen savukalan ja keitin luut ja nahkan kalaliemeksi - toinen todiste uhkaavasta marttaantumisesta), Manchego-juustoa, rucolaa, creme fraichea ja mustaa pippuria. Ruokajuomaksi raikasta alea tai kuivaa valkoviiniä. Aika toimiva yhdistelmä. Vaikka rehellisyyden nimissä täytyy kyllä tunnusta, että en osaisi erottaa itse tehtyä nokkoslettua pinaattiletusta. Vaan hyvää oli siltikin.

Kuolaviltti

Uusin kummilapsemme sai tänään nimen. Ristiäislahjaksi hommasin perinteisen kummilusikan, mutta kaikkien kummilasteni tulee saada ristiäislahjaksi myös jotain itse tehtyä. Niinpä operaatio kangasvaraston pienennys pääsi taas vauhtiin.



Tämmöinen kuolaviltti siitä sitten tuli. Ompelin siis toppakangasta tuohon pandan ja kukan ääriviivojen kanssa yksiin, ja takapuolelle keittiön verhoiksi ostettua (mutta ei koskaan ikkunoihin päätynyttä) Ikean kangasta. Siinä kelpaa kummipojan köllöttää - ainakin niin kauan kunnes hän oppii kierähtämään viltin päältä pois.

Note to self: tällaiset yhden tilkun tilkkutäkit ovat ihan riittäviä minulle. Meikäläisen mittaus- ja saumanvarakurilla ei kannata lähteä yhtään monimutkaisempiin tilkkutöihin.

Koukussa piirtämiseen

Viime aikoina olen kanavoinut lähes kaikki luovuuden puuskat piirtämiseen. Voi vitsit että se on vaikeaa! On jotenkin hirveen hämmästyttävää, miten paljon esimerkiksi nenässä on tavaraa vielä sierainten alla. Tai miten erilaisia valoja ja varjoja kasvoille lankeaa. Ja että silmämuna on oikeasti pallo, ei mantelin muotoinen. Ja että leuan ja aatamin omenan välillä on ihan hirveästi tavaraa. Ja miten paljon nahkaa ihmisen naamassa on!

Kansanedustajan selkänahasta revittyä

Viime keväänä minulla oli käynnissä keittiön tuolien päällystysprojekti. Urakka jäi ensiyrittämällä kesken, ja heitinkin silloin puolihumoristisena kommenttina, että Jyrki J.J. Kasvin nahkatakista saisi varmasti hyviä, yhtenäisiä paloja päällystysprojektiini.



No, internettihän on tunnetusti pieni paikka - niinpä yhtäkkiä postiluukustani roikkui Jyrki Kasvin vanha nahkatakki. Positiivinen esimerkki siitä, että jos internetissä jotain huutelee, niin kannattaa vähän käyttää harkintaa, sillä toiveethan voivat vaikka käydä toteen :) Suuret, vaikkakin myöhäiset kiitokset Jyrkille tiensä päähän tulleesta takista! Takki sai aivan uuden elämän meidän keittiön tuolin päällisenä.



Itseäni on kuitenkin hieman kaivertanut se, etten saanut jalostettua nahkatakin jämistä mitään hyödyllistä pientä kiitoslahjaa. Ei siksi, että oliskin mitään velkaa, vaan siksi että olen kiitollinen. Eilisaamuna sen sitten tajusin: ehkäpä näin vaalien alla kansanedustajaehdokas arvostaa kaikkein eniten mikrolahjoituksen muodossa annettua pientä kiitosta. Niinpä tein kirppisnahkatakin suuruisen tilisiirron Kasvin kampanjatilille.

Nyt on hyvä mieli. Seuraavaksi täytyy alkaa suunnitella, minkälaista pullaa sitä tänä vuonna leipoisi vaalikahviensa kyytipojaksi.

Muotokuvakurssi

Olen nyt käynyt jonkin aikaa muotokuvakurssilla. Se on kuulkaa kivaa! Piirrän toistaiseksi lyijykynällä. Olemme tehneet erilaisia harjoituksia pään muodosta, kasvojen varjoista, nenästä, silmästä ja korvasta. En malttanut odottaa, koska pääsisin piirtämään kokonaisia kasvoja, joten aloitin itsekseni M.A. Nummisesta (koska sillä on niin persoonalliset kasvot, että niihin on helppo tarttua ja koska sillä oli aurinkolasit, niin ei tarvinnut nypertää silmiä).

Pikku-Einstein

Pikkuiselle veljenpojalle pikkuinen Einstein.

Pikku-jekke

Veljeni perheeseen tuli kuluneella viikolla täydennystä, pikkuinen roteva poika. Vähän meni pikku kaverilla ajoitus pieleen, hän nimittäin suvaitsi tulla maailmaan päivän minun synttäreideni jälkeen. No, tulevaisuudessa saadaan sitten kakkua kahtena päivänä peräkkäin.



Nipuli-jänis ei lähtenyt postiin mukaan, mutta se tunki väkisinkin kuvaan mukaan.

Riipustuksia

Suomen Partiolaisten tämän vuoden teema on "suuntaa retkelle, suuntaa kisaan". Lupasin piirtää muutamia kuvia yhteen partiolehteen teemaan liittyen. Tällaisia tuli.

          

Edit 20.3. - Korjailin kirjoitusvirheitä. Miten voi kolmeen lauseeseen mahtua 3 virhettä...

Korukätkö

Kaverini Johanna tarvitsee materiaalia lopputyöhönsä. Lyhyesti muotoiltuna avunpyyntö oli jotakuinkin seuraava: "ota kuva siitä, miten säilytät korujasi". Tämä ei siis ole mikään meemi-haaste, mutta koska olen esitellyt säilytysjärjestelmiäni aiemminkin, ajattelin repostella asialla julkisesti.



Korujen säilytyksen suhteen en todellakaan ole mallioppilas, ennemminkin luokalle jäänyt tarkkislainen. Minulla korujen säilytyksen ohjenuorana on "poissa silmistä" ja "kaik yhes koos". Säilytysjärjestelmänä on siis yksi TV-tason vetolaatikko. Samassa laatikossa majaansa pitävät myös aurinkolasit ja liikuntasetelit. Mainittakoon kuitenkin, että perintökalleuskorut ovat kyllä hieman paremmassa tallessa miehen kalvosinnappien kanssa.

Tärkeintä on se, että voin nopeasti sipaista korut omaan paikkaansa, koska muuten ne lojuisivat ympäriinsä. Tosin korun ottaminen laatikosta (sotkuisesta möykystä) ei ole aina niin nopeaa. Ihailen ihmisiä, joilla riittää järjestelmällisyyttä säilyttää korjua omissa lokeroissaan. Ajatus koruilla sisustamisesta puolestaan tuntuu minusta vähän vieraalta.

Mikäli haluat valottaa korukätköäsi Johannan lopputyöhön, niin ohjeet löytyvät Pieniä Iloja -blogista.

Ilu ja Masa

Kummityttöni ja hänen kaksoissiskonsa täyttivät jo 2 vuotta! Lahjaksi ikuistin heidän lempilelunsa t-paitoihin. Kirahvi on Ilu ja norsu on Masa. Nirahvi ja kelefantti.

Hahmot on painettu seulalla, tein ääriviivojen muotoiset sabluunat. Silmät, suut, täplät ja korvat on liimattu maalarinteipillä seulaan ennen painamista. Helppoa ja nopeaa.

Pääasioita

Pakkasesta huolimatta kevättä on selkeästi rinnassa, koska tekee mieli miettiä sisustusjuttuja. Pääosassa päät:

Valopäät

Hymypää

Puupää

Oh deer!

Torttutesti: Anonyymi yksityiskonditoria

Varoitus: nyt ollaan lähellä täydellistä torttua. Uhkaus viime vuoden torttutestin mustasta hevosesta toteutui tänään, ja torttu oli odotuksen väärti.



Valmistaja: Anonyymi yksityiskonditoria
Ostopaikka: -
Hinta: Priceless
Ulkonäkö: Kaunis. Ehkä korkein maistamani Runeberg. Upea sokeririnkula.
Koostumus: Murea ja kuohkean ilmava.
Kosteus: Punssia. Riittävästi. Namm.
Maku: Maukas. Ensimmäinen torttu joka selkeästi maistuu - eikä pelkästään sokerille.
Arvosana: 10-


Tämä torttu oli yksinkertaisesti mielettömän hyvä. Kuten mainitsin, kaupan tortut ovat kovin usein ylimakeita, tämä oli maukas. Maukas, maukas, maukas. Ja korkea - torttu oli leivottu insinöörimäisellä tarkkuudella hienomekaniikkapajalla tehtyihin alumiinimuotteihin. Ja täytyy myös todeta, että kattaus on puoli ruokaa: lasisen leivoskuvun alta otettu torttu on vaan aika eri juttu kuin muovilaatikossa tai pahvirasiassa kotiin kiikutettu ja keikutettu leivonnainen.


Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen, mistä miinus kympin perään tuli? Tämä jakoi tämäniltaista torttuseuruettamme: toiset pitävät rouheettomasta, minä pidän rouheisesta. Ja jos jätän arviossa vielä jotain tavoittelemisen varaa, niin ehkä saan maistaa näitä herkkuja uudestaan ensi vuonnakin ;) 


Kiitos ja kumarrus. Torttutesti vaikenee taas vuodeksi.