Olen jo pidemmän aikaa halunnut oppia valokuvaamaan rakennuksia. Siis en vain silleen räpsimällä vaan mielenkiintoisesti. Yritin etsiskellä Tate Modernin kirjakaupasta jotain Photographing Buildings for Dummies, mutta eihän sellaista löytynyt. Vaan miespä bongasi edellisessä postauksessa vilahtaneen The Art of Urban Sketching -kirjan, joka kertoo siis kaupunkikuvan piirtelystä - ja sehän siis lähti mukaan.
Jonkin verran saa vettä virrata, että minä lähtisin kaupungille piirtelemään, mutta ajattelin aloittaa valokuvien avulla. Ensimmäisten sketsien mallikuvat eivät ole ihan samat kuin aiemman postauksen kuvat, mutta samoissa yhteyksissä räpsästyt: Tate Modern & Shard sekä Imperial War Museum.
Tate & Shard oli ehkä vähän turhan haastava ekaksi sketsiksi etualan vaativan siltatyömaan takia. Enkä ollut pitkään aikaan maalannut vesiväreilläkään. Muistin taas sen, että osaan kyllä hahmottaa pystysuuntaisia pituuksia ja mittasuhteita, mutta vaakasuuntaisia en jotenkaan näe. Sotamuseon kuvassa puolestaan keskityin niin paljon vaakamittoihin, että kupolin pystymitta hieman venähti. Mutta sotamuseossa alkoi oma tyyli jo puskea vähän esiin. Tuo tussin ja vesivärin yhdistelmä on vaan aika kiva.
Taitavia kaupunkikuvan ikuistajia löytyy muun muassa Urban Sketchers -sivustolta sekä The Sketching Backpaper -blogista (tosin viime aikoina jälkimmäisessä on vaan ollut noita lehtiukkeleita, mutta kesällä siellä oli ihania piirtelyitä Berliinistä).
Jatketaanpa vielä Lontoosta. Nimittäin haluan jakaa maailmalle "talorakkauteni": Tate Modern -museo on mielestäni maailman kaunein rakennus - sekä arkkitehtuuriltaan, käyttötarkoitukseltaan että sisällöltään.
Tate Modernin tiilitorni ja Lontoon uusin maamerkki, Shard, siltatyömaan takaa katsottuna
Tate Modern on siis Lontoon modernin ja nykytaiteen museo. Ikään kuin paikallinen Emma ja Kiasma saman katon alla. Potenssiin kymmenen. Se sijaitsee Thamesin eteläpuolella, Southwarkissa, St. Paulin katedraalilta reilun kävelysillan (joka muuten on hieno silta) matkan verran etelään. Rakennus on vanha lämpövoimala, joka on kunnostettu todella taidokkaasti taidemuseoksi.
Tatessa on tarjolla valtavan hienoja taide-elämyksiä. Yksi vaikuttavimmista on Mark Rothkon Four Seasons -ravintolaan tilatut valtaisat ja päälle käyvät taulut, jotka kaikki on kasattu yhteen, lähes jumalaiseen huoneeseen. Myös vierailevat näyttelyt ovat tyypillisesti huippuluokkaa, tällä kertaa näytillä oli ei-niin-kevyttä Edward Munchia. Eikä siinä vielä kaikki; taideryhmät tulevat Tateen tekemään performansseja - ei tarvitse kuin tuijottaa hetken aikaa ihmisvilinää, niin joukosta voi bongata performanssaajia.
Mutta se Taten arkkitehtuuri, siitä minä pidän. Hyvän arkkitehtuurin tunnistaa siitä, että rakennuksessa vaeltava ihminen, ensikertalainenkin, osaa intuitiivisesti liikkua talossa. Siis että on ihan selvää, mihin kuuluu kulkea, jos vaikka haluaa kerroksesta toiseen.
Ja toisaalta, jos jostain ei ole tarkoitus kulkea (muuta kuin hätätapauksessa), niin sekin on selvää.
Detaljit ovat kohdallaan ja oikein mitoitetut.
Sisäänkäynnin luiska on mielestäni nerokas. Se on jotenkin paljon sulavampi kuin portaat ja se tekee sisäänkäyntihallista mielenkiintoisen.
Hyvä arkkitehtuuri saa ihmiset viihtymään. Tyypit jaksoivat hengata turbiinihallissa vaikka kuinka - vaikka kyseessä oli siis valtava tyhjä halli. Valaistus ja tilan jaksotus sen tekevät.
Tate Modernissa on myös oivallinen taide- ja harrastekirjakauppa. Hommasin urbaanin ympäristön piirtelystä kertovan opuksen. Juuri tällaiset ostokset ovat mielestäni parhaita matkamuistoja, ja niihin kannattaa investoida, oli euron kurssi sitten kuinka heikko tahansa puntaan nähden.
Viimeinen kesälomaviikko on parhaillaan käynnissä, ja koska Suomen säät ovat tyypillisesti tähän aikaan kesästä mitä ovat, päätimme ottaa suunnan Lontooseen - koska juuri säiden vuoksihan Englantiin kannattaa matkustaa. Vastaan tuli muutama juttu, joita voin lämpimästi suositella, joten olkaatten hyvät.
ZooNation-ryhmän tanssiteatteriesitys Peacock-teatterissa oli huikein teatteripläjäys, mitä olen koskaan nähnyt: toisin kuin musiikkiteatteripätkissä yleensä, tässä esityksessä oli juoni, tarina eteni ja siinä pysyi kärryillä, se oli hauska, laulusta vastasivat täysveriset rhytm&blues-mamat sekä huippunopea beatboxaaja - ja tanssijat, he olivat aivan uskomattoman taitavia! Jos pidät So You Think You Can Dance'sta, pidät tästäkin, vaikket mikään hiphop-skenen asiantuntija olisikaan.
Some Like It Hip Hop on lähdössä UK:n kiertueelle, joten jos joku Briteissä asuva tai matkan varrelle sattuva lukee tätä, niin menkää ihmeessä katsomaan. Todella taidokas hyvän mielen hipetihop-pläjäys. Ai niin, ja ostin liput Sadler's Wellsin nettilippukaupasta ja noudin ne paikan päältä. Eli senkin uskaltaa tehdä Suomesta käsin, jos joku empii.
Ravintola Oxford Circus'lla. Ravintolassa on japanilainen puoli ja espanjalainen puoli; me menimme japanilaiseen. Ravintola aukeaa klo 12.00 - ja todellakin, sisälle ei pääse minuuttiakaan etukäteen. Mutta mestoilla kannattaa ainakin aurinkoisena arkipäivänä olla tasan puolilta päivin, sillä muuten ei pääse istumaan kattoterassille (katutasoon ravintola näytti ehkä enemmän kasinolta). Suojaisa kattoterassi oli siis näköaloineen tosi ihana ja siellä oli juuri sopiva lämpötila aurinkoisena syyspäivänä. Ruoka oli herkkua. Ei ihan budjettihintaista, mutta herkulliset ja runsaat lounassetit olivat keskihintaista. Olin niin fiiliksissä, etten tullut räpsineeksi kuvia, mutta enisveis, hyvää ruokaa Lontoon kattojen yllä.
Uskon, että maailman sotamuseot voidaan jakaa kahteen: niihin, jotka esittelevät sotakalustoa ja -joukkoja rinta enemmän tai vähemmän rottingilla ja niihin, jotka onnistuvat tuomaan esille sodan järjettömyyden. Imperial War Museum kuuluu jälkimmäiseen, vaikka museon piha ja katutason kerros ehkä huokuukin enempi ensimmäistä kategoriaa.
Sotakalustoa mielenkiintoisemmat näyttelyt olivat ylemmissä kerroksissa: MI5:stä ja MI6:sta kertova salaisen sodan näyttely, holokaustinäyttely sekä pieni mutta sitäkin koskettavampi kansanmurhista kertova osio. Voi morjens että Eurooppa on ollut sekaisin vielä 90-luvulla. Tuli sellainen olo, että on pakko lukea Balkanista lisää. Ja Ruanda. 800 000 ihmistä. Vietimme IWM:ssa lopun viimein yli kolme tuntia, emmekä kolunneet läheskään koko museota.
Nyt tulee muotokuvapiirrustusta harrastaneen ihmisen värittynyt mielipide: National Portrait Gallery on symppis paikka. Minusta se onnistuu kertomaan Britannian historiasta enemmän kuin uskoisikaan - ja eri tavalla kuin British Museum tai National Gallery.
Museon kokoelmat alkavat Tudorien aikaisista maalauksista. Ne ovat vielä kovin flättejä, mutta sellaista maalaustyyli oli siihen aikaan. Stuartien kuvat puolestaan ovat yhtä kiharaista peruukkihattaraa, ja esiin nousee lähinnä Stuartien armoitettujen muotokuvamaalareiden omatkuvat - jotka näyttävät eniten oikeilta ihmisiltä. Yrjöjen kuvia en niin jaksanut niin kahlata, mutta melkein-kuningatar Charlottesta ja hänen serkustaan, kuningatar Victoriasta on esillä hienoja akvarelleja. 1900- ja 2000-luvun kuvat ja niiden sijoittelu on museon mielenkiintoisinta kauraa, ja tietysti niitä katsoo ihan eri lailla kuin aiempia. Tokihan maalaustaiteessa tapahtui 1900-luvun taitteessa paljon, mutta tietysti henkilöitä tunnistaa enemmän, mikä tekee katselusta mielenkiintoisempaa. Tiedä sitten, olivatko Stuartien aikaisten muotokuvien hattarapäiset miehet ja kalpeat naiset vastaavanlaisia julkkiksia kuin Judi Dench tai David Beckham. Varmaan olivatkin. Sitä olen miettinyt, että jos britti saa aatelisen arvonimen, niin maalataanko hänestä silloin automaattisesti "virallinen" muotokuva?
Pari kuukautta on kulunut kipeästä kampaajatilityksestäni, ja kampaajarintamalla elämäni on mullistunut täysin. Taannoisen tilitykseni jälkeen sain huikean määrän kampaajavinkkejä ystäviltä ja tutuilta sekä tervetulotoivotuksia kampaamoyrittäjiltä itseltään - kiitos niistä.
Nyt olen kokeillut kahta loistavaa kampaamoa. Koska aiempi kirjoitukseni tuntui osuneen johonkin kulutusyhteiskuntamme kipupisteeseen, niin minusta velvollisuuteni on jakaa nämä hyvät kokemukset - tässä siis kaksi huippuhyvää, toisiinsa nähden erilaista kampaamoa, joita voin suositella lämpimästi, olkaa hyvät:
"Siellä kaikki rakastavat työtään, eikä sinne oteta ketä tahansa töihin." Näin sanoi työkaverini, jolla on aina hienot hiukset.
Salonki on moderni ja raikkaan valkoinen.
"Teenkö sulle maailman parhaan latten?" Mikä ettei.
Yleisfiilis: Ammattimainen. Trendikäs muttei pelottava. Freesi. Tosi mukavat ja asialleen omistautuneet kampaajat.
Jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan: Jos oma kampaaja sairastuu, niin asiakkaalle soitetaan ja tarjotaan aikaa mahdollisimman pian jollekin toiselle tai sitten myöhemmäksi samalle kampaajalle, kunhan tämä on tervehtynyt. Kohdalleni sattuis siis sairaustapaus, mutta se hoidettiin hienosti.
Mitä opin: hiuspuuterin käytön (että sitä ei pidä tupsuttaa suoraan purkista) ja syksyn uutuusväreistä (viileistä vaaleista Illumina-sarjan uutuuksista).
Lopputulos: huippukiva rakenteellisesti leikattu, helposti muotoiltava leikkaus, joka oli kiva vielä 5 viikon jälkeenkin (vähän sojottavia niskahiuksia lukuunottamatta, mutta ne nyt vaan kasvavat 5 viikossa).
Menisin uudestaan. Ehdottomasti.
Sydämen pohjasta
Forumin Yrjönkäytävä, Helsinki
Hiukseni leikkasi Kati
"Ainoa paikka, mihin olen uskaltautunut jätettyäni tukka-uran." Näin sanoi 10 vuotta hiusmallin hommia tehnyt kaverini.
Salonki on moderni ja voimakkaan värinen.
"Haluatko, että muotoillaan kulmakarvat tässä samalla?" Mikä ettei. Ja kahvia ja pähkinöitä oli tarjolla myös.
Yleisfiilis: Ammattimainen. Trendikäs ja voimakas, mutta silti sydämellinen. Tosi mukavat kampaajat, joilla ammattiylpeys on oikealla tavalla kohdallaan.
Jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan: Jos varattu aika menee yliajalle, asiakkaalle annetaan arvio, että vielä menisi vartti ja että onko tämä ok vai onko kiire jonnekin. Minulla on kuulemma normisuomalaista enemmän hiuksia, joten siksi vähän venähti, mutta eihän mulla mihinkään ollut kiire. Ja onneksi olin kampaajallekin päivän viimeinen asiakas.
Mitä opin: föönaamisesta (että kun harjalla suihkii päätä mukaillen puolelta toiselle, niin silloin lopputulos on kuohkea muttei tätimäinen) ja kiiltovahan käytöstä.
Lopputulos: huippukiva Sassoon-leikkaus, jossa leikkaus on se juttu (eli että sitä ei tarvitse hirveästi muotoilla). Leikkauksesta mulla on vasta viikon kokemus, joten nähtäväksi jää millainen pääni on neljän viikon päästä.
Menisin uudestaan. Ehdottomasti.
Kummatkin paikat olivat siis aivan loistavia. Kummassakin paikassa kampaajajoukko vaikutti todella taidokkaalta ja asialleen vihkiytyneeltä, ja fiilis oli tosi positiivinen. Paikkojen erot tulivat esille hiustenleikkausfilosofiassa: Sydämen pohjasta suosii geometrista, päänmuotoja mukailevaa leikkaustyyliä ja saksilla leikattua jälkeä. Helsinki Hairdressersillä puolestaan leikkauksella hiuksiin tuotiin kerroksellisuutta, rakennetta ja muotoiltavuutta. Vaikka kaksi viimeisintä leikkausta ovat olleet toisiinsa verrattuna tosi erilaiset, niin yhtäläisyyksiäkin löytyy: hiusten taltuttamiseen vaadittavien muotoilutuotteiden määrä on vähentynyt roimasti, enkä ole joutunut kärsimään yhdestäkään bad hair day'sta.
Kummatkin mestat täyttävät kirkkaasti aiemmin listaamani kriteerit, joten tulen varmasti palaamaan kumpaankin - riippuen siitä, mitä milloinkin leikkaukseltani haen. Mutta lupasin itselleni, että testaan nyt useampaa kampaamoa, joten tyyppaus jatkuu vielä ainakin parin kampaamon verran. Harmi että hiukset kasvavat niin hitaasti.
Halleluja! Olen tehnyt elämäni ensimmäisen yli kymmenestä tilkusta koostuvan tilkkutyön. Minä, joka en tod ole tarkkuutta vaativien tilkkutöiden ylin ystävä. Mutta olin luvannut itselleni, että jos Laura joskus saa lapsen, niin minä teen hänelle tilkkupeiton kankaanpainannan harjoitustilkuista.
Mukana olivat siis (linkit viittaavat alkuperäisiin töihin):
Jonkun värisilmää voisi ehkä koskea, mutta eikös vauvoille tee hyvää olla värien ympäröimänä? Nurjasta puolesta tein kuitenkin varmuuden vuoksi rauhallisemman värisen. Jotenkin se tuossa kuvassa kurtistaa...
Mutta olipahan homma. Nyt muut ystävät eivät sitten saa loukkaantua, että miksi en heidän lapselleen tee tilkkutäkkiä - itsensä tarvitsee voittaa vain kerran!
Viime viikonloppu oli täynnä kuplivaa ja herkuttelua hyvässä seurassa, ensin Farangin jälkkäri-ihanuuksien äärellä, lauantaina Ateljé Finnessä ja sunnuntaina vielä kotibrunssilla. Viikonloppu oli selkeästi luvattoman ihana, sillä tällä viikolla minua on rankaistu hirveällä flunssalla. Nuhanenä voi vain haaveilla makuaistista, joten makustellaanpa mielessä muutamalla kokeilulla Safkaa-keittokirjasta.
Pinaattiletut - mainioita. Taikina oli aika jöötiä, joten muutama lettu meni taikinaan tutustuessa, mutta kun intensiivisen vihreän massan kanssa tuli sinuiksi, johan alkoivat roiskaleet luonnistua. Letuissa oli tosi hyvä pinaatin maku ja parmesan-juusto sopi mielettömän hyvin lettujen kyytipojaksi. Miksi ihmeessä mieliimme on iskostunut, että puolukkahillo olisi ainoa oikea päällinen pinaattiletulle? Kova ja maukas juusto sopii lätyille vaan niin paljon paremmin. Tätä täytyy kokeilla keväällä nokkosilla.
Kalariisilaatikko tillivoilla - pettymys. Tätä mainostettiin kirjassa lapsuuden nerokkaana arkiruokana. Jotenkin minusta tuntui, että loota vaatisi henkilökohtaisen tunnesiteen, sillä ilman nostalgiaa nautittuna tämä oli aika mautonta ja tylsää. Ja ohjeen mukaan tehtynä laatikkoa riitti kahden päivällisen tarpeisiin. Toisena päivänä keksin sekoittaa laatikon savulohisalaatin sekaan, jossa se toimi paremmin.
Lindströmin pihvit kerma-sipuli-kastikkeella - mahtavuutta! Siis ehdottomasti parhaat Lindströmit, mitä olen koskaan syönyt. Punajuuren mehevyys, sika-naudan paksu maku, kapriksen pikanttius ja jopa vähän makean kermainen kastike - täydellisyyttä. Näitä olen tehnyt jo kahdesti. Pari vinkkiä: tee pihveistä pulleita ja maksimissaan yhtä leveitä kuin paistinlastasi; taikina on muhevaa, joten pihvit "katkeavat" käännettäessä, mikäli reunat lerpattavat ohkaisina lastan ulkopuolella. Mikäli punajuuret ovat mehukkaita, riittää 2 dl maitoa/kermaa taikinan sekaan.
Ylistetyn avokado-pastan jätän odottamaan makuaistin paluuta.
Meidän taloudessa eletään todellakin jossain nörttikuplassa, hieman irti reaalimaailmasta. Bongasin reilu viikko sitten, että Kaapelitehtaan HI Design -näyttelyssä järjestetään robotti-workshoppeja nyt parina perättäisenä sunnuntaina. Robo-shopissa olisi voinut rakentaa itse oman robotin elektroniikkaromusta. No, sinnehän me tietysti suuntasimme heti ensimmäisenä mahdollisena workshop-päivänä ihan into piukeana. Vaan emme todellakaan tulleet ajatelleeksi, että kolmikymppiset diplomi-insinöörit eivät ehkä sittenkään olleet workshopin pääkohderyhmää; Merikaapelihalli oli täynnä mekastavia skidejä. Akuutin ahdistusreaktion saattelemana käännyimme kannoillamme ja päätimme pitää oman robotti-workshopin kotona.
Eilen sitten kannoimme vanhan PC:n hiirineen ja näppiksineen kellarista workshopattavaksi. Ja voi pojat, mitä siistejä aarteita niiden sisältä löytyikään!
Koneen purkamiseen ja osien mallailuun meni yllättävän paljon aikaa, mutta kyllä ne robotit alkoivat sieltä hahmottua. Jossain vaiheessa iltaa luimme internetistä, että Neil Armstrong oli kuollut. Mies päätti nimetä oman robottinsa Armstrongiksi, minun robostani tuli Hermit.
Hermitin kyttyräinen selkä on tehty hiiren kuoresta, johon on kiinnitetty tuulettimen propelli, joka siis myös pyörii. Hiiren keskinäppäinrullasta jäi kuoreen reikä; Jos et voi peittää sitä, niin korosta sitä - ja niin löysi kakkosnappula paikkansa.
Hermitin vatsa on tehty kovalevyn moottorin kiekosta, joka myös pyörii. Rintakehän virkaa toimittaa emolevyn pala, johon on kiinnitetty hiiren keskinäppäin-scrolli sisäelimiksi sekä johtoja sydänvaltimoiksi ja laskimoiksi. Suu on jokin porttikampa, silminä en-nyt-muista-minkä-osan kumipehmusteet ja otsalohkosta laskeutuu hermoratojen lailla lisää johtoja.
Hermit on siis lentävä robotti. Sen on kuitenkin välillä laskeuduttava lataamaan itseään minkä-lie piirilevymötikän äärelle. Siinä se killuu tasapainoillen ja lataa itseensä ylivertaista älyä. Hermitin erikoisosaamisalue on siis äly, ei esimerkiksi tuhoaminen tai näkymättömyys.
Ihan siisti sisustuselementtihän tästä tuli. Ja ainakin tuli tuhottua vanha tietskari sillä tavalla, ettei kukaan voi sitä enää herättää henkiin ja palauttaa vanhoja, noloja tiedostoja. Sairaan hauska lauantai-illan puhde, suosittelen!
Olen bongannut monesta blogista suomalaisen keittokirjaskenen uusimman tulokkaan: Safkaa - parempaa arkiruokaa. Postausten perusteella minulle tuli sellainen kuva, että puolet Suomen ruoka- ja muotibloggaajista olivat kirjan julkkareissa ja että hehkuti hehk, mikä kirja. No, pakkohan minun oli marssia sunnuntaina kirjakauppaan, jotta saan kokeilla itse, mikä on saanut ärhäkätkin bloggaajat kehräämään hunajaa.
Täytyy myöntää, kirja on kyllä ihan inspiroiva. Jo ensimmäisestä reseptistä, kuhacevichestä herahti vesi kielelle. Vaikka mielessä kyllä käväisi, että kuka nyt kuhacevicheä arkena laittaa. Sekunnin murto-osassa tuuli alkoi puhaltaa toisesta suunnasta: miksikäs ei, eihän cevichen tekeminen vie juurikaan enempää aikaa kuin kalakeitonkaan - ja kalasoppaa meillä syödään jossain muodossa vähintään yhtenä arki-iltana viikossa.
Kuhaceviche pääsi testiin eilen, siis arkena, kun ystävät tulivat syömään ja kun alkuviikosta kaupan kalatiskissä kuha oli ainoa tuore kala. Ceviche ja vihreä salaatti taltuttivat siis tiistai-illan pahimman nälän. Täysin Alkon hyllynreunustekstin perusteella valittu uusi skumppatuttavuuskin oli ihan hyvää kaveria kirpeän cevichen kanssa. Reseptille bonusta keltaisen paprikan käytöstä, se toi mukavasti pehmeää makeutta.
Pääruoan kanssa en lähtenyt hötkyilemään keittokirjareseptin perässä, vaan luotin isäni vanhaan klassikkoon, hirvihöystöön. Höystöön tulee siis hirveä, joka vuollaan kohmeisena ohuiksi lastuiksi ja paistetaan sipulin kera voissa. Lisätään paljon kermaa, vähän vettä, muutama viherpippuri, suolaa ja mustaa pippuria - ja annetaan möhistä levyllä reilu tunti. Nautitaan kunnollisen kaura- tai ohraleivän (ei siis perunoiden) kanssa. Viimeiset kastikejämät kaavitaan lautaselta leipäpalalla.
Mielessäni ajattelin hirvihöystön kaipaavan jotain raikasta ja rapsakkaa oheen. Uumoilin kaali-puolukka-salaatin olevan liian ärhäkkää skumpalle, mutta Safkaa selailtuani keksin, että modernisoidut mummonkurkuthan sopisivat loistavasti keventämään kokonaisuutta. Ja toden totta, nehän sopivat hirvihöystön oheen kuin nenä päähän.
Summa summarum, ihan inspiroiva kirja. Ilman tätä kirjaa en taatusti olisi keksinyt valmistaa kurkkusalaattia hirvihöystön oheen. Tykkään kirjassa reseptien napakkuudesta. Ja kiva, että lisukkeet ovat saaneet oma osionsa. Salaattireseptit tuovat kivaa vaihtelua normaaleihin arkisalaatteihin, tosin keittoreseptejä olisin toivonut pari lisää, ja pastaohjeiden määrästä olisi voinut vaikka nipistääkin.
Arkiruuassa haastavinta on vaihtelevien ja nopeahkojen ruokalajien keksiminen. Tämä kirja helpottaa keksimistä ja tuo vaihtelua normi-ideoihin. Tosin lihapullat ja kalakeitto olivat aika yllätyksettömiä vetoja - tai ehkä ne tuntuivat siltä siksi, että meillä syödään arkena variaatioita kummastakin melko usein. Mutta varsin kelpo kirja, suosittelen. Hehkuti hehk.
Loppukesä ja alkusyksy on ihan parasta aikaa! Minulle syksy on yhtä kuin vuoden alku, olen ehkä jotenkin niin ehdollistunut vielä koulun ja lukuvuoden aloitukseen, vaikka edellisestä oikeasta lukuvuoden aloituksesta on kohdallani 7 vuotta ja edellisestä koulun aloituksesta 12 vuotta.
Koulunsa aloittaa tänä vuonna myös moni sellainen, joka ei ehkä ihan ensisijaisesti olisi halunnut juuri siihen kouluun tai koulutusohjelmaan, mihin pääsi. Lisäksi on niitä, jotka kyllä mielellään aloittaisivat koulun, mutta jotka eivät läpäisseet pääsykokeita. Arvostetuimpiin käsi- ja taideteollisen alan oppilaitoksiin on perinteisesti ollut hirmuisen paljon enemmän tunkua kuin aloituspaikkoja, joten rannalle jääneitäkin on paljon. Vaikka opiskelupaikasta ulkopuolelle jääminen varmasti kirpaisee, sen voi myös ottaa aikalisänä. Että haluanko ihan oikeasti sille alalle niin paljon. Ja millaisia valmiuksia ala oikein vaatii.
Olin tänään kuuntelemassa Helsinki Design Openissa puheenvuoroja taideteolliselta alalta ja taidekäsityöläisiltä - mitä alalla menestymiseen vaaditaan. Puheenvuoroissa korostui toki ammattitaito, materiaalien tuntemus, kädentaidot ja intohimo. Että laatu on kaikki kaikessa. Ja että taidekäsityöläisenä pystyy hankkimaan elantonsa, mutta se vaatii paaaljon työtä - ja sitä laatua. Myös koulutuksessa.
Kuva: Rauno Träskelin
Itse arvoin lukion jälkeen, hakeako käsi- ja taideteolliseen koulutukseen vai Teknilliseen korkeakouluun. Tekniikka voitti. En lopun viimein edes hakenut mihinkään käsi- ja taideteolliseen kouluun, sillä minulla oli sellainen tunne, etten suhtaudu riittävän intohimoisesti käsillä tekemiseen tai taiteeseen - vaikka nautinkin niistä suunnattomasti. Ei sillä, että olisin ollut mitenkään hulluna rakennustekniikkaan, mutta jotenkin minulla oli myös sellainen käsitys, että TKK:lta saa ihan yleisellä tasolla paremmat eväät mihin tahansa työelämään.
En tiedä, olinko imenyt lukiolaisen käsitykseni käsi- ja taideteollisesta alasta vanhemmilta kavereiltani, käsityöyrittäjäsukulaisiltani vai alan kesätöistä, mutta jotenkin minulla oli sellainen fiilis, että käsi- ja taideteollisen alan koulutuksessa ei käsitellä läheskään riittävästi, jos ollenkaan, tärkeitä ei-taiteellisia asioita. Kuten vaikkapa tuotantoon ja logistiikkaan vaikuttavia asioita. Tai vaikkapa hinnoittelua. Tai toisen ihmisen palkkaamiseen, työlainsäädäntöön tai henkilöstökulujen arviointiin liittyviä asioita. Ryhmätyötä. Projektin vetoa. Organisointia. Rakentavan palautteen antamista. Tuotteen myyntiä ja markkinointia. Itsensä myyntiä ja markkinointia. Omien ideoiden myyntiä. 15 sekunnin mittaisen esittelypuheen pitämistä. No okei, ehkä ajatukseni eivät olleet aivan näin jäsenneltyjä, mutta tämän suuntaisia.
En väitä, että kaikkien edellä lueteltujen tulisi sisältyä lukujärjestykseen ja pakollisiin kursseihin - osa näistä on varmasti asioita, joita ei edes voi kunnolla oppia koulun penkillä. Mutta fakta on, että läänintaiteilijan vakanssit ovat aika vähissä, joten valtaosa käsi- ja taideteollisuusalalla työskentelevistä päätyy yrittäjiksi ja muutamat harvat design-taloihin teollisiksi muotoilijoiksi. Vaikka minulla ei alalta olekaan kokemusta, väitän, että nuo yllä mainitut taidot ovat hirveän tärkeitä kenelle tahansa muotoilijalle, keraamikolle, artenomille, artesaanille, puusepälle tai tekstiilitaiteilijalle.
Minä arvostan käsityöläisyyttä. Arvostan hyvää designia. Ja luovuutta sekä yrittäjyyttä. Mutta olen myös aika varma, että valitsin oman koulutuspaikkani ihan oikein - se oli minulle hyvä valinta.
Jos jotakuta askarruttaa taidekäsityöläisen arki tai haluaa kuulla ja nähdä, millaisia asioita on mietittävä Suomi-designin viennin edistämiseksi, niin suosittelen pistäytymään Rautatalossa, Helsingin keskustan Stockaa vastapäätä: siellä on lauantaihin saakka Helsinki Design Open. Näytillä ja myynnissä on taidokasta Suomi-designia ja siellä voi ennen kaikkea tavata Suomi-designin tekijöitä. Sisustuslehtiä seuraavalle esillä ei ole ehkä kovinkaan paljoa uutuustuotteita, mutta voisin kuvitella, että tulevienkin päivien puheenvuorot ovat mielenkiintoisia. Ja sieltä saa myös herkullista Petrin suklaata :)
Minut on jätetty. Katalasti ja katkerasti. Eikä ole ensimmäinen kerta. Ihmissuhdeasiani ovat ihan kunnossa, kyse on kampaajasta.
Minulla on aikuiselämäni aikana ollut kaksi vakkarikampaajaa ja useita... kutsutaan heitä nyt vaikka irtokampaajiksi - siis sellaisia, jotka hoitavat homman (siis hiustenleikkuun) kun tarve on suurin mutta jotka eivät vakuuttaneet niin paljoa, että siitä olisi seurannut pidempiaikaista suhdetta.
Kummatkin exäni ovat olleet kiistatta taitavia lyhyiden hiusten leikkaajia. Heillä on ollut muodon tajua, näkemystä ja nuorekas tyyli. Heillä itsellään on ollut lyhyet hiukset, ja he ovat leikanneet hiuksiani kuten olisivat halunneet omia hiuksiaan leikattavan.
Mutta asiakassuhteeni aikana olen saanut myös todistaa ihmeellistä kiukuttelua: työnantajan manailu, työvuorojen pitkällinen ja äänekäs neuvottelu kesken hiustenleikkuun, selkeä puhevälien puute kollegoihin, tiuhat työpaikan vaihdokset sekä asiakassuhteen päättäneet lapselliset bänksit.
Kerran on kampaajasuhteeni päättynyt niin, että irtisanoutunut kampaaja kumitti tilauskirjan omalta kohdaltaan tyhjäksi - ja kun saavuin varaamalleni ajalle, minulla ei ollutkaan aikaa kenellekään. Toisten bänksien kohdalla nimeni oli kyllä jäänyt varauskirjaan, mutta yhteystietoni olivat lähteneet kampaajan mukana - ja hänen kollegansa tavoitteli minua numeropalvelun kautta pelastaakseen sen mitä pelastettavissa oli.
Vaikuttaa siltä, että lyhyttukkaisen kolmekymppisen naisen on helpompi löytää mies, vakituinen työpaikka ja kohtuuhintainen asunto kivalta paikalta - kuin hyvä kampaaja. En käy manikyyrissä, pedikyyrissä, kasvohoidoissa tai kylpylöissä, minulla ei ole säännöllisesti huollettavia ripsiä eikä geelikynsiä; sen vuoksi olen valmis laittamaan kampaajaan vaikka hieman enemmän rahaa, mutta haluan myös vastinetta. Enkä jaksa enää olla irtokampaajalta toiselle siirtyvä kiertolainen. Siispä:
Kolmikymppinen vaalea silmälasipäinen nainen etsii tositarkoituksella kampaajaa. Sinulla on kokemusta ja näkemystä lyhyiden hiusten leikkaamisesta. Osaat bongata tyylistäni ja persoonastani olennaisen, ja loihtimasi leikkaus tuo habitukseeni pisteen iin päälle. Työskentelet pääkaupunkiseudulla hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella.
Olet pitkäjänteinen - et hyppää salongista toiseen parin kuukauden välein. Voit olla yksityisyrittäjä, vuokratuolilainen tai kokonaan toisen leivissä, pienessä tai isossa kampaamossa - pääasia, että pidät työstäsi, seuraat alasi kehitystä ja olet ylpeä omasta työstäsi.
Muistat, mitä teit minulle edellisellä kerralla ja ehdotat oma-aloitteisesti erilaisia malleja, sävyjä ja tuotteita. Olet myös aktiivinen näkemään minua uudelleen ja ehdotat seuraavaa tapaamista 5 viikon päähän, joko varhaiseen aamuun tai virka-ajan jälkeen.
Kampaamojen omistajille ja esimiehille puolestaan haluaisin antaa seuraavat bisnesvinkit:
Hommatkaa sähköinen ajanvaraussysteemi. Ei mitään epämääräistä kalenterikirjaa ja lyijykynää. Työvuorot ja lomat ajan tasalle samaan systeemiin. Ajanvaraussysteemi voi olla naitettu webbisivuillenne niin, että sieltäkin voi varata ajan, mutta tämä ei ole mitenkään pakollista. Ja huolehtikaa, että teillä pyörii automaattiset, ajastetut back-upit ja ne tallentuvat sellaiseen paikkaan, josta kyrsiintynyt kampaaja ei niitä ihan heti deletoi.
Hommatkaa sähköinen asiakasrekisteri. Kaikkien vakkariasiakkaiden yhteystiedot (puhelinnumero nyt ainakin) on löydyttävä täältä, oli kyseessä sitten kenen kampaajan vakioasiakas tahansa. Ja ne back-upit, ks. edellinen kohta. Kannustakaa kampaajianne kirjaamaan tänne muutamalla sanalla muistiinpanoja siitä, miten minkäkin asiakkaan hiukset leikattiin, millä tekniikalla, mitä värejä ja sävyjä käytettiin ja mitä hoito- ja muotoilutuotteita asiakas osti. Ja jos kampaajalle jää aikaa asiakkaiden välillä, he voivat tsekata viimekerran speksit täältä ja kysyä "oletko pitänyt siitä viimeksi hommaamastasi shampoosta?" Ja jos joku lähtee tallistanne sillat savuten, teidän tehtävänne on olla yhteydessä asiakkaaseen ja tarjota hänelle aikaa joltain toiselta kampaajaltanne.
Laatikaa kampaamoonne sisäiset pelisäännöt. Tehkää niistä konkreettiset. Käykää ne yhdessä läpi. Toistakaa niitä sisäisissä palavereissanne ja koulutuksissanne. Sisällyttäkää ne perehdytykseen. Antakaa alaisillenne palautetta näiden pelisääntöjen pohjalta. Pelisäännöt voisivat olla esimerkiksi tällaisia (nämä nyt liittyvät lähinnä myyntiin ja asiakaspalveluun, kun minulla ei ole kompetenssia esittää mitään hiusten hoitoon liittyvää):
Toivota asiakas aina tervetulleeksi.
Kysy mitä asiakas piti edellisen kerran leikkauksesta / väristä / viimeksi ostetusta hoitotuotteesta. Suosittele tämän pohjalta uusia juttuja.
Asiakkaalle varattu aika on tarkoitettu asiakkaalle, älä käytä sitä työpaikan sisäisten asioiden puimiseen.
Mikäli asiakas on myöhässä, kerro hänelle selvästi heti alussa, miten uusi aikataulu vaikuttaa varattuun aikaan, esimerkiksi:
"Ei se (myöhästyminen) mitään, mulla on seuraava varaus vasta yhdeltä" tai
"Skipataanko pesu / muotoon föönaus / raidat tällä kertaa, niin ei tarvitse tinkiä leikkaukseen käytettävästä ajasta?"
Esittele tuotteita sujuvasti. Kerro, mitä tuotetta käytät pesussa ja muotoilussa, mikä niissä on hyvää ja miksi valitsit juuri sen tuotteen tämän asiakkaan hiuksille.
Kysy asiakkaalta, haluaako hän varata seuraavan ajan saman tien.
Työpaikan sisäiset asiat sumplitaan takahuoneessa tai sisäisissä viikkopalavereissa, ei asiakkaan kuullen.
Omat henkilökohtaiset puhelut soitetaan takahuoneesta, ei asiakkaan kuullen.
Etukäteistoiveet seuraavan kuukauden vapaapäivistä esitetään kuluvan kuukauden X. päivään mennessä.
Kävipäs niin, että minun oli tarkoitus mennä nyyttäreihin. Lupasin leipoa leipää ja ajattelin tuoda jotain tahnoja mukanani, jotta leivän päällä olisi muutakin kuin ylähuulta. Leiväksi pyöräytin sämpylöitä ja punajuuri-focacciaa, jotka molemmat onnistuivat mainiosti. Jotenkin ajattelin, että vuohenjuustolevite sopisi hyvin punajuuri-focaccian kanssa. Ja vuohenjuustoa lehmänmaitoallergikkommekin voisi syödä. So far so good.
Ostin pienen pötkön vuohenjuustoa ja purkin kaurakermaa. Täräytin vuohenjuuston sauvasekoittimeen, lorautin kaurakermaa joukkoon ja annoin palaa. Tuloksena klimppinen mönjä, joka maistui kitkerältä ja vetiseltä. Ei hyvä. Itse asiassa ihan hirveä. Ei tarjoilukelpoinen.
Mitä tästä opimme:
Osta aina vain sellaista isoa vuohenjuustoa joka murenee sisältä. Se ei ole kitkerää vaan ihanaa.
Kaurakerman ominaisuudet eivät ole yksi yhteen oikean kerman kanssa.
Älä sävellä reseptejä omasta päästä silloin, kun olet tekemässä jotain viemisiksi.
Tästä oli tarkoitus tulla sellainen ihanien ruokablogien postaus. Sellainen missä on kauniita kuvia herkullisista, koskemattomista annoksista ohjeineen, vinkkeineen, kaikkineen. Kaikki lähtökohdat oli kyllä mietitty valmiiksi: harvinaisia vieraita, erikoisruokavaliot huomioiva menu mietittynä, ruokalajit valittu niin, että valmistus ei vie seurustelulta liikaa huomiota ja että ruokajuomaksi sopii skumppa läpi aterian. Ja sit se olis silleen ihanan kesäisen kuplivasti kirjoitetettu. Just joo, toisinhan siinä kävi.
Kaikki alkoi ihan lupaavasti. Söimme alkupalaksi sushivaikutteiset lohileivät: saaristolaisleipää, voita, kurkkua, avokadoa, kevätsipulia ja kylmäsavulohta - ja kyytipojaksi keltaista leskeä. Serkkuni vastasi leipien upeasta ulkomuodosta. Tähän asti kaikki hyvin.
Pääruuaksi oli possun sisäfilettä. Paitsi että tein kaksinkertaisen annoksen ja raastoin mukaan yhden appelsiinin kuoren. Enkä paistanut kellon kanssa vaan annoin olla uunissa kunnes paistomittarin piippasi 60 asteessa. Samassa uunissa possun kanssa paistui rosmariinilla maustettuja lohkoperunoita ja -porkkanoita. Possun paistoliemistä tein kermakastikkeen. Ohessa tarjosin salaattia, jossa oli tammenlehväsalaattia, cantaloupe-melonia ja paahdettuja pinjansiemeniä. Jatkoimme leskellä ja Pares Baltalla. Ja ne kauniit kuvat? No muistin tosiaan ottaa yhden räpsyn salaatista. Liekö ruokajuomalla ollut osuutta asiaan.
Jälkkäriksi olin paistanut jo edellisenä päivänä huikean marenkipohjan pavlovaa varten, ohje Siskot kokkaa -blogista. Paitsi että tätäkin muokkasin hieman: raastoin marenkitaikinan joukkoon yhden sitruunan kuoren ja makeutin kermavaahdon lemon curdilla. Siis ei lisättyä sokeria, kuten jugurttimainos sen sanoisi. Pavlovan päälle pilkoin kesän marjoja, mansi- ja mustikoita. Ja avecina Fresitaa. No tässä vaiheessa en edes muistanut, että olin unohtanut valokuvaamisen. Mutta hyvää oli. Ja hauskaa.
No pitihän se arvata, että kymmenen hengen pavlova on vähän ylimitoitettu neljälle - vaikka kyseessä olikin minun sukuni. Ja muutakin ruokaa jäi vähän yli. Mutta olishan se kauheeta jos tarjottavaa olisi liian vähän. Mie voin lähtee Karjalast, mut Karjala ei lähe miusta. Eli tämän pitkän selostuksen jälkeen pääsemme vihdoin asiaan (ja kuviin): kun Karjalainen vieraanvaraisuus tuottaa väkisinkin jämiä, niin mitä tehdä rääppeillä, jottei hyvää ruokaa tarvitse heittää pois. Siispä Skumppamenu, day 2:
Lohileivät meni kaikki. Tarvikkeita tosin jäi, mutta niistä sai koottua vielä aamiaiseksikin herkkuleivän. Melkein tuli vappufiilis. Paitsi että työpäivän aamuna ei viitsi ehkä skumppaa kiskoa heti aamiaisella.
Uunijuureksia jäi vähän yli ja possun filettä vähän enemmän. Siis Rydbergiä. Suomeksi sanottuna sisäfileestä tehtyä spydäriä. Jatkoin spydäriä vielä vähän säilykepunajuurilla. Ja tietysti häränsilmillä. Kermaakin siihen olisi kai kuulunut, mutta senkin unohdin. Ja jos Rydbergiäkin olisi vielä jäänyt yli, niin takaporttina olisi ollut espanjalainen munakas.
Pavlovasta sanotaan, että se ei kestä yön yli täytettynä. Mutta kyllä mulle kelpaa aamiaiseksi vähän vetäytyneempikin marenkikakku.
Eikä siinä vielä kaikki - ruoka-aineita ei haaskata. Pavlovan marenkiinhan tarvittiin 4 kananmunan valkuaista, ja keltuaiset jäivät siis yli. Niinpä skaalasin creme brulee -ohjettani sopivaksi 4 keltuaiselle: 2,5 dl kermaa, 2 dl maitoa, puolikas vaniljatanko ja 1 dl sokeria. Ja tietty ne keltuaiset. Paistoin bruletit uunissa samaan aikaan marengin kanssa, ja koska pavlova oli ikään kuin päätuote, en halunnut riskeerata, vaan kypsytin bruleet paljaaltaan uunissa vesihauteen sijasta. Koostumus kärsi vähän, mutta uhrauduin syömään parit bruleetkin. Eipähän mennyt haaskuuseen.
