Saumuri on puhunut. Tuloksena pikkuinen käsilaukku, joka miltei lipsahtaa söpöstelyn puolelle.
Pikkulaukku, oma malli
Päällinen ja vuori paksuhkoa puuvillaa
Ulkomitat 21cm*19cm*5cm
Vetoketjukiinnitys
Tarkoituksenani oli verrytellä ompelutaitojani ja todistaa itselleni, että olen kykeneväinen saamaan aikaan myös siistiä jälkeä. Haaseteellisinta meikäläiselle on pitää saumanvarat samankokoisina joka paikassa.
Alunperin suunnitelmissani ei ollut tehdä tuollaista rusettiherkkusöpöilykoristetta. Tarkoituksenani oli etsiä rusetin tilalle joku pieni muovielukka. Niitä maatalon tai viidakon eläimiä, joita myytiin noin tusinan elukan pusseissa silloin, kun minä olin pieni. Sellaisia vähän isompia kuin tinasotilaat. Olen katsellut muovielukoita tuloksetta parilta kirpparilta mutta nyt inspiraatio huohotti jo niin pahasti niskaan, että sorruin katselemaan kaupoista ihan bräniköitä muovielukoita. Ja voi jumankekka! Yhdestä ainoasta muovielukasta saa pulittaa ainakin kolme euroa! Hinta on tietysti ihan tehokas keino hillitä kulutusta, ja tuo hinta palautti minutkin takaisin maanpinnalle ja kiinni periaatten syrjään. Olen nimittäin luvannut itselleni, että mikäli tarvitsen nypertelyissäni jotain krääsää, niin se saa luvan olla uusiokäyttökrääsää.
Siitäkin huolimatta, että laukku mätsääkin hyvin pari vuotta sitten tekemieni tuolinpäällisten kanssa (tai ehkä juuri sen vuoksi), taidan kuitenkin luopua siitä, mikäli veska kelpaa siskolleni.
J.S. tuli ulos kaapista! Enkä nyt puhu Jari Sillanpäästä vaan Juki-saumuristani.
Sain siis vihdoin testattua itselle antamaani valmistujaislahjaa tositoimissa. Ja toistaiseksi voin vain kehua! Kyyti on tasaista ja jopa melko hiljaista - paljon lauhkeampaa kuin ylioppilaslahjaksi saamallani ompelukoneella.
Toistaiseksi oon koeajellut vain paksuja kankaita, mutta niissä jälki on ainakin tosi siistiä ja viimeisteltyä. Ja mikä parasta: huomenna voi jatkaa testailuja, koska huomenna on lomalomaloma!
Kebabeissa on eroa. Tällä viikolla töissä pääsi/joutui nauttimaan taas Sodexhon kebabista, joka tällä erää oli jopa ihan hyvää. Ja tietysti kaikki muutkin hyvät ruuat oli laitettu samalle päivälle. Työpaikkaruokaloiden taso taitaa ihan yleisestikin laskea aina kesän ajaksi, tosin torstainen kebab oli poikkeus.
Elämäni ensimmäiset kebabit olen syönyt 13- tai 14-vuotiaana Itäkeskuksessa, kun olimme serkkuni kanssa lähteneet kahdestaan shoppailemaan Helsinkiin kesätyörahojamme. Noin vuotta myöhemmin tämä samainen serkku uskalsi syödä Lontoon Portobellossa kebabia jostain tosi epämääräisestä katukojusta, mutta hullun lehmän taudin pelossa hän ei rohjennut tilata naudanpihviä oikeassa ravintolassa.
Ehkä parhaat kebabit olen vetäissyt Tapiolan Kilimissä (lounasbuffa, nam!), Iso-Roban Persepoliksessa sekä tietty Erikin pippurissa. Huonoimmat taas Otaniemen Täffällä, jossa "liha" vaikutti HK:n sinisestä vuollulta.
Ehkä oudoin kebab-annos on ollut kebab-muki, jossa pahvinen kokistuoppi oli täynnä lihaa. Yääh...
13.7.2007: Editointia lopussa...
Elämää on juhannuksen jälkeenkin, joten päätimme lähteä pienellä iskuryhmällä katsastamaan Design-museon näyttelyannin. Näytillä oli kaksi kovan luokan tätiä, Rut Bryk ja Vuokko Nurmesniemi.
Koitin etsiä Wikipediasta jotain Rut Brykistä mutta korkeimmalle rankattu osuma esitteli hänet Tapio Wirkkalan vaimona. Ei siinä mitään, sitähän hän oli, mutta oli hän kyllä paljon muutakin - ennen muuta taitava keraamikko.
Brykin näyttelytyöt olivat mahtavia! Pidän hänestä (ainakin) kolmesta syystä:
1. Hahmot: Ihmis-, eläin- ja luontoaiheet ovat jotenkin tosi sympaattisia. Niissä hänen tyylinsä on jotenkin vähän naivistinen mutta kuitenkin tosi voimakas. Pidin jopa raamattuaiheisista töistä, vaikka yleensä en niistä pidäkään.
2. Värit: Jotenkin Bryk tuntui hallitsevan sekä kirkkaat, tummat että minimalistiset värit. Vau!
3. Muodot: Vaikka Brykin esittävämmätkin työt ovat tosi hienoja, niin pidän silti enemmän hänen suuremmista, jopa seinänkokoisista, erimuotoisista laatanpalasista kootuista töistä. Niissä vaaditaan taatusti sekä kokonaisuuden että yksityiskohtien tajua.
Olin ehkä niin vaikuttunut alakerran keramiikasta, että yläkerran tekstiilit eivät kolahtaneet ihan yhtä paljoa. Yläkerrassa oli siis Vuokko Nurmesniemen vaatteita ja tekstiilejä. Suhtaudun ehkä hiukan varauksellisemmin Vuokon näyttelyyn kuin perjantain Hesari, joka ylisti sen ihan maasta taivaisiin. Kuten yksi seuralaisistani sanoi: "mallinuket eivät tee oikeutta vaatteille, ne pitäisi nähdä liikkeessä".
Minusta näyttelyä vaivasi sama tauti kuin muutama aika takaperin myös Design-museossa ollutta Alvar Aalto -näyttelyä: Ihan kuin näyttelyesineet olisi vain haalittu jonkun kotoa ja räimästy näytille. Toisaalla oli tyhjää seinää, toisaalla taas hervottoman ahdasta. Taustatietoa oli tarjolla tosi niukasti. Esittelyteksteissä ei juurikaan peilailtu muotoilijan tuotantoa aikalaisiin tai mihinkään. Tekniikoita tai kehitystä ei vaivauduttu valottamaan. Polyteekkarimuseossakin osataan tehdä amatöörivoimin teknisessä mielessä parempia näyttelyitä!
Pidän Vuokon suunnittelemista kankaista ja osasta vaatteistakin mutta osa oli kyllä ihan outoja. Kuten tuossa alhaalla karkeasti kuvattu mekko(?), joka muistutti lähinnä joulukuusta tai lampunvarjostinta. Meikäläisellä ei ole aavistustakaan, mistä kohti käsien pitäisi tulla ulos. Mietimme vain, mitä Kesälesken helmakohtauksesta tulisi tuossa mekossa.
Taideteollisen pläjäyksen päätteeksi suuntasimme meikäläisen mielestä yhteen Helsingin huipuimmista ravintoloista, Sikalaan. Jaksoin vetäistä koko spydäriannoksen!
Edit 13.7.2007: Tämän päivän Nyt-liitteessä oli tuo yllä kuvattu mekko pikkuruisessa valokuvassa. Tuo selventääkin avoimeksi jääneitä kysymyksiä... Näyttää vähän sellaselta kaulusliskolta.
Täytyy kai vain myöntää itsellekin, että tätä nykyä blogi ei päivity kuten ennen. Onhan tässä tullut kaikkea edisteltyä ja nysväiltyä, mutta kuvien räpsiminen on ollut tällä kertaa se kynnyskymysys.
Kaksi kaveriani lopettivat seukkaamisen ja menivät naikkariin viime viikonloppuna. Puuhastelin heille lakanasetin häälahjaksi.
Pussilakanat ja tyynyliinat olivat ihan kaupasta ostettuja puuvillasatiinisia, vaaleanharmaita. Yllättävän vaikeaa löytää hyvälaatuisia, yksivärisiä, ei-valkoisia lakanoita. Pussilakanoihin maalasin pensselillä tytön ja pojan kropat ilman päätä. Tässä ei nyt ollut tarkoituksena tehdä sellasta poliisisarjoista tuttua maalarinteippihahmoa, vaan idea oli, että kun tyypit menee peiton alle, niin pää jää näkyviin ja kroppa tulee peitosta. Suunnittelin ekana tosi muodokkaita ja lihaksikkaita kroppia, mutta sitten jänistin - en siksi ettenkö olis ilennyt tehdä sellaisia vaan siksi, että tuollasen hervottoman kropan maalaaminen kerralla oikein ilman luonnostelmia on aika pirun vaikeeta.
Ateljeessa meinasi tulla seinät vastaan (kuten kuvan avuttomasta rajauksesta näkyy). Täytyy varmaan hankkia isompi kämppä.
Huuh, onpas aika vierähtänyt... En nyt tiedä, onko mitään raportoitavanarvoista tapahtunut. Netissäroikkumisaika on oikeestaan kulunut ennemminkin asuntoilmoitusten bongailuun kuin bloggailuun.
Ai niin, kävin kyllä Ateneumin Eläinten aika -näyttelyssä houstaamassa firman intialaisia vieraita. Näyttely oli aika laimee. Ajoi kyllä tarkoituksensa suomalaisen luonnon ja taidehistorian pintaraapaisuna mutta muuten en oikein jaksa suositella. Ja ihmetyttää vaan, miksei Ateneum oo pyydellyt eläintaidekokoelmiinsa Reginaa ja Nipulia.
Just ennen vappua tuli YLEltä ihan loistava "dokumentti" täydellisen euroviisun metsästyksestä. Siinä Suomen eturivin muusikot koottiin yhteen ja sitten ne pykäsivät euroviisuasiantuntijoiden ohjeiden perusteella täydellisen euroviisubiisin. Tuotos on nähtävissä ja kuultavissa intternetissäkin, vaikka osa herkusta jää kyllä kieltämättä puuttumaan (kuten Mikko Kuustosen haastattelu laulun sanomasta). Mutta tää on ihan parhautta! Tän kesän virallinen kesäbiisi on tässä! Ja meikä sai tän laulun siivittämänä jopa jouluna painetun Rakkauden laiva -painatuksen kiinnitettyä ja paidan kutistettua.
Kaksi päivää lomailua takana ja vielä kaksi edessä! Huippua! Päätimme ottaa tämän pääsiäisen ihan rauhallisesti löhöillen ja toistaiseksi päätös on pitänyt.
Juuri mistään ei kyllä tässä huushollissa pysty näkemään, että on pääsiäinen. Yksi kasvi kyllä muistuttaa rairuohoa mutta se on oikeasti ruohosipulin alku, joka on luonani vain hoidossa pääsiäisloman ajan. Enkä oo vielä onnistunu tappamaan sitä.
Paitsi että on meillä kyllä sellanen valkonen kanakoriste telkun päällä, mutta sitä tuskin voi pitää pääsiäiskoristeena, koska se on ollut samassa paikassa viime pääsiäisestä lähtien. Joillain on kuulemma jotkut pääsiäisverhotkin. Ja jouluverhot. Ja kesä- ja talviverhot erikseen. Anböliivibul.
Huomenna mennään syömään lammasta (toivottavasti jotain muuta ku kebapia) Sibboseen. Ajattelin viedä jotain pääsiäishenkistä viemisiksi. Vaan lopputulos saikin ilmeisesti vaikutteita enemmän tällä hetkellä lukemisen alla olevasta Henrik Meinanderin Suomen historiasta kuin näistä kirkollisista pyhistä.
Mignon-munat ja rautalankaOli pakko vähän kellastaa kuvaa enempi lähihistorialliseks
Niin, ja se kirja (siis toi Suomen historia) on ihan jees. Eihän kahdessa ja puolessa sadassa sivussa hirveästi mitään analysoida mutta ihan napakka teos ja varsin luetava vaikkei olisikaan historiaa harrastanut muuten kuin lukiossa viimeksi. Koulussa en ikinä jaksanut oikein innostua ruotsinvallanaikaisesta historiasta, joten tää oli ihan virkistävä kertaus.
Muistan, että koulussa meillä ainakin käsiteltiin Bobrikovin murhaa ees sun taas, moneen kertaan ja lähes joka vuosi, mutta tuossa se kuitattiin yhdellä sivulauseella. Venäjänvallan aika suihkitaan Meinanderin kirjassa ehkä vähän turhankin suoraviivaisesti, toivottavasti sotienjälkeistä aikaa ruodittais vähän enemmän (oon siis tällä hetkellä menossa Kekkosen 151-149 valinnassa).
Eilen oli taas yksi niistä päivistä, jolloin Helsinki tuntui tosi kivalta kaupungilta. Teki vaan mieli maleksia ympäriinsä. Tepastelimme Ruoholahdesta Bulevardin kautta Café Engeliin, ryystettiin lasit punaviiniä suklaakakun kera ja jatkoimme matkaa Tennispalatsin valokuvanäyttelyyn.
Varsinaisessa päänäyttelyssä oli Robert Doisneau'n valokuvia Pariisista. Ihania mutta ei lällyjä! Klassikkokuvista se pussailijakuva oli tietysti näytillä. Mutta en ollutkaan tajunnut, että hassu kuva pullasormisesta Picassosta on myös Doisneau'n ottama. Kaikkein hauskimpia ja hyväntuulisimpia kuvia olivat kuitenkin ihan tavallisista ja arkisista ihmisistä otetut kuvat. Kuten tämä, jossa nainen sepostaa selkeästikin innoissaan jostain soveliaasta maalauksesta ja mies kuuntelee, mutta katsoo aivan jonnekin muualle.
Yläkerrassa oli kuvia ihanista suomalaisista filmitähdistä. Ei siis mistään näyttelijöistä vaan filmitähdistä, kuten Helena Karasta, Lea Joutsenosta, Eeva-Kaarina Volasesta ja Leif Wagerista. Ja tietty Ansasta ja Taunosta.
Ehkei kauhean syvällistä mutta ainakin hyväntuulista! Tää suosittelee! Ja tää suosittelee erityisesti Helsingin kaupungin taidemuseon vuosikorttia (20 e) tai Tennarin ilmaisia perjantai-iltoja!
Viime viikolla ehdin jo hetken aikaa luulla, että sään ja varusteiden käänteisvaikutus osoittautuu jälleen kerran todeksi. Tiedättehän, aurinko paistaa, kun sinulla on villapaita ja sadetakki. Kun pynttäydyt valkoiseen hellepaitaan ja ihkuihin kesäkenkiin, vettä tulee kuin Esterin pepasta. Ja partioretkillä sade lakkaa aina vasta, kun saat kaivettua sadevaatteet rinkastasi.
Virkattu pipo
Fritidsgarn, noin 100 g
Kaulaliina on taiteilijan varhaisempaa tuotantoa
Tämän pipon kanssa meinas käydä samoin. Viikolla aurinko rätkötti ja lämmintä oli liki kymmenen astetta. Mutta eilen äänestysreissulla pipo oli taas tarpeen, kun maisema muistutti enempi perinteistä joulu- kuin pääsiäiskorttia.
...eli keräilyeräpostaus kuluneelta viikolta
Kävin Itä-Suomessa investoimassa tulevaisuuteeni ja saavuin takaisin miltei keväiseen Helsinkiin muutamaa satasta köyhempänä mutta pitkään himoitsemaani saumuria rikkaampana. Pikku-äitini oli järkännyt houkuttelevan hyvän diilin, joten kannatti lähteä hakemaan masiina kauempaa. Saumurin tuotoksista lisää taatusti piakkoin.
Matkalla Korvikseen onnistuin taas hävittämään lapaset. Tai siis yhden. Ja sekin oli kyllä eri paria jäljelle jääneen kanssa, sillä olin hävittänyt kummastakin parin jo aiemmin. Tartteisin ehdottomasti jotkut turvanipsut. Ja oonhan minä kyllä niitä lapasia suoltanut tässä tänä talvena aika monet, mutta on niin tylsä tehdä niitä itselle. Nyt on varmaan pakko tehdä vielä yhdet.
Keskiviikkona annoin yhdet pitkään muhineet lapaset kaimalleni valmistumisen johdostoa sekä tervemeniäiseksi Norjaan, jotta passaa sitten vuonojen reunoilla hiihdellä.
Taas yhdet vaaleanpunaiset lapaset...Ehkei ihan minun tyyliä mutta lahjan saajan tyyliä.
Rukkasten (tai siis lapasten) antaminen ei ollut tapaamisemme pääasiallinen syy. Kävimme nimittäin harrastamassa kyldyyria oopperassa. Saimme valmistujaislahjaksi hallituskavereiltamme liput Patarouvaan, joka oli kyllä hieno mutta myös hiukka outo pätkä. Tai pätkä ja pätkä (~3,5 h). Musikki oli tosi hienoa, vaikkakin venäläiseen tapaan aika raskasta. Lavastus ja puvustus olivat huikeita, tosi moderneja ja ehkä myös jotenkin futuristisiakin.
En tiedä, johtuiko outo fiilis verrattain perinteisen musiikin ja modernihkon puvustuksen yhdeistelmästä, ympärillämme istuvien rouvien parfyymilöyhkästä vai venäläisen taiteen olemuksesta yleensä. Vaikka esitys oli hieno, minulle jäi kuitenkin jotenkin levoton ja kummallinen olo. Fiilis oli yhtä outo kuin Rikoksen ja rangaistuksen lukemisen jälkeen. Ehkä kroppani ei oikein osaa sulattaa venäläistä taidetta.
Tätä nykyä vapaa-aika tuntuu olevan tiukasti kortilla. Siihen on kai syynä meikäläisen korsi elinkeinoelämän keossa. Vaikka ei tässä nyt mitään hirveetä työylikuormitusta ookaan päällä mutta silti. Jotenkin illat tuntuvat olevan lyhyempiä, vaikka enää ei tarvitse vääntää kouluhommia iltaisin. Kavereita näki aiemmin koululla, nyt tapaamiset täytyy buukata todella ajoissa etukäteen. Oon myös hieman jälkijättöisesti tajunnut, miten paljon valtion leivissä pystyi hoitelemaan omia asioita päiväsaikaan. Mutta eipä silti, töissä on kyllä ollut tosi kivaa.
Viime aikoina meikäläisen vapaa-aikaa on leimannut oikeastaan partiotaitojen sm-kisat ja teekkaritoiminnan edistäminen. Pikku breikki nypertelyrintamalla on kyllä antanut aika hyvin tilaa uusille ideoille... Niistä toivottavasti lisää tuonnempana ;)
Saimme kaimani kanssa valmistujaislahjaksi lahjakortin Kaupunginteatteriin. Iskuryhmämme otti siis suurempia aikailematta neuvosta vaarin - buukkasimme itsemme Kaunotar ja Hirviö -musikaalin aitiopaikoille. Teatterikappaleen valinta itsessään ei ollut kovin vaikeaa, sillä hirviömusikaali oli kummallakin mieltymyslistan ykkösenä. Mitä tämä kertoo henkisestä iästämme?
Muu yleisö edusti hyvin pitkälle samaa sukupuolta kuin me, tosin huomattava osa teatterivieraista oli meitä parikymmentä vuotta nuorempia. Illan aikana kävi erittäin selväksi, että laajasta ikähaarukasta huolimatta esitys tarjosi jokaiselle jotain.
Itse en ole perinteisestikään ollut mikään suuri musikaalien ystävä. Kantava juoni, kerronnan eteneminen, dramaattisuus ja oivaltava dialogi ovat ainakin osittaina loistaneet poissaolollaan niissä vajaassa kymmenessä musikaalissa, jotka olen elämäni aikana nähnyt (toisaalta, kuuluuvatko nuo edes musikaaliin?). Mutta jostain syystä Kaunotaresta ja Hirviöstä ei puuttunut mitään noista!
Näytöksen alkupuolisko hujahti lievässä hämmennyksessä. Joukkokohtaukset olivat uskomattoman hyvin ajoitettuja liikkeineen, pysäytyksineen, valaistuksineen ja lavastuksineen. Kynttilän (Risto Kaskilahti) ja kellon (Eero Saarinen) torailu hihitytti ja esineiden puvustus ihastutti. Ensimmäinen puolisko loppui älyhienoon joukkotanssikohtaukseen, jossa reviteltiin oikein kunnolla: leivosten, lautasten ja vihannesten ohessa Eppu Salminen ja Pertti Koivula tanssivat jotain sambantapaista jättiläisrapuina. Parhautta!
Toinen puolisko oli vähän pelottavampi, ainakin edessämme istuneen pikkumimmin mielestä. Hirviöllä oli jälkipuoliskolla selvästi suurempi osa ja tulimmekin kiinnittäneeksi huomiota hirviön ääneen: niin suureksi ja pelottavaksi kaveriksi se lauloi aika korkealta - tosi hyvin mutta hirviöksi melkein turhankin heleästi. Toinen puolisko huipentui hienoihin temppuihin ja efekteihin. Ja sit ne pussas!
Mutta kaiken kaikkiaan viihdyttävä musikaali, suosittelen HIRRRVIÖsti (mutta en alle kouluikäisille)!
Pakko ja/tai pakkanen ovat kyllä melko tehokkaita motivaattoreita. Pitkään lojuneet lapaset valmistuivat vihdoin eilisiltana. Vähän menee pehmoilun puolelle mutta minkäs teet.
Nipuli
Syrän
Vaikka en mitenkään erityisesti oo tällä foorumilla esitellyt mitään ruokaohjeita, niin nyt kyllä esittelen. Ihan vaan senkin vuoksi, että jos joskus vielä saan sellasen aivopierun, että päättäisin valmistaa itse ruuat hervottomalle ihmisjoukolle, niin onpahan jotain mistä lähteä kauppalistaan kasaamaan.
Seuraavat tarjottavat riittävät mainiosti noin 180:lle isoruokaiselle henkilölle. Ylikin jäi hieman. Eli varmaan 200 normaalia annosta näistä saisi.
Perunasalaatti
25 kg perunoita
5 kg maustekurkkua
6 kg sipulia
1 kg kaprismarjoja
1,75 l oliiviöljyä
0,9 l valkoviinietikkaa
oreganoa (ehkä jotain 15 rkl)
suolaa (ehkä 6 ruokalusikallista)
mustapippurirouhetta (jotakuinkin saman verran kuin oreganoa)
Vihreä salaatti
12 keskikokoista kerää jäävuorisalaattia
10 rehevää nippua tammenlehväsalaattia
10 rehevää nippua rucolaa
1 maustepussi basilikaa
1,5 dl balsamiviinietikkaa
Pellillinen suklaakakkua
300 g sulatettua tummaa suklaata
300 g sulatettua voita tai margariinia
6 munaa
6 dl sokeria
5,5 dl vehnäjauhoja
3 rkl vaniljasokrua
3 rkl kaakaojauhetta
Kuorrutteeseen:
200 g sulatettua tummaa suklaata
5 rkl kermaa
100 g sulatettua voita tai margariinia
Suklaakakkuja meni tasan 5 pellillistä, joista yksi oli vähälaktoosinen. Kakkupalat olivat valmiiksi leikattuja - jos ihmiset olisivat leikanneet itse, olisi kuudeskin kakku varmasti mennyt.
Näiden lisäksi tarjolla oli vielä leipää, piirakoita sekä kymmenen kiloa savukinkkua. Ja boolia. Kinkkua jäi ehkä eniten yli, 8 kg olis riittänyt.
Lopun viimein nuo tarjoilut eivät edes olleet kovin kalliit (kun omalle työlle ei laske hintaa). Luulen, että saavutimme aika hyvän hinta-laatu-määrä-maku-optimin.
Pikkulaukku, oma malli
