Kävin Itä-Suomessa investoimassa tulevaisuuteeni ja saavuin takaisin miltei keväiseen Helsinkiin muutamaa satasta köyhempänä mutta pitkään himoitsemaani saumuria rikkaampana. Pikku-äitini oli järkännyt houkuttelevan hyvän diilin, joten kannatti lähteä hakemaan masiina kauempaa. Saumurin tuotoksista lisää taatusti piakkoin.
Matkalla Korvikseen onnistuin taas hävittämään lapaset. Tai siis yhden. Ja sekin oli kyllä eri paria jäljelle jääneen kanssa, sillä olin hävittänyt kummastakin parin jo aiemmin. Tartteisin ehdottomasti jotkut turvanipsut. Ja oonhan minä kyllä niitä lapasia suoltanut tässä tänä talvena aika monet, mutta on niin tylsä tehdä niitä itselle. Nyt on varmaan pakko tehdä vielä yhdet.
Keskiviikkona annoin yhdet pitkään muhineet lapaset kaimalleni valmistumisen johdostoa sekä tervemeniäiseksi Norjaan, jotta passaa sitten vuonojen reunoilla hiihdellä.
Taas yhdet vaaleanpunaiset lapaset...Ehkei ihan minun tyyliä mutta lahjan saajan tyyliä.
Rukkasten (tai siis lapasten) antaminen ei ollut tapaamisemme pääasiallinen syy. Kävimme nimittäin harrastamassa kyldyyria oopperassa. Saimme valmistujaislahjaksi hallituskavereiltamme liput Patarouvaan, joka oli kyllä hieno mutta myös hiukka outo pätkä. Tai pätkä ja pätkä (~3,5 h). Musikki oli tosi hienoa, vaikkakin venäläiseen tapaan aika raskasta. Lavastus ja puvustus olivat huikeita, tosi moderneja ja ehkä myös jotenkin futuristisiakin.
En tiedä, johtuiko outo fiilis verrattain perinteisen musiikin ja modernihkon puvustuksen yhdeistelmästä, ympärillämme istuvien rouvien parfyymilöyhkästä vai venäläisen taiteen olemuksesta yleensä. Vaikka esitys oli hieno, minulle jäi kuitenkin jotenkin levoton ja kummallinen olo. Fiilis oli yhtä outo kuin Rikoksen ja rangaistuksen lukemisen jälkeen. Ehkä kroppani ei oikein osaa sulattaa venäläistä taidetta.
1 kommentti:
Onpa kauniit lapaset!
Miun maun mukkaan!!!
Lähetä kommentti