Syyspiirtelyä

Taas partioaiheisia piirustuksia. Tällä kertaa syksyn ekaan numeroon. Ekassa aiheena viestintä, muissa ihan vaan yleistä syyssettiä. Vaikka onhan sitä kesää vielä jäljellä.

Älä kokeile tätä kotona: kookosöljy aurinkovoiteena

Törmäsin ensi kertaa ajatukseen käyttää kookosöljyä aurinkorasvana pari vuotta sitten Kemikaalicocktailissa. Viime kesänä siitä kirjoitti Uusi Musta. Kun äskettäin umpijuppi Avaruusasemakin hehkutti kookosöljyn erinomaisuutta ihovoiteena, niin kyseessä ei voinut olla enää pelkkä hippien höyryäminen. Niinpä minäkin päätin kokeilla. Ostin purkin kookosöljyä, annostelin aurinkorasva-annoksen pikkupurkkiin ja jätin ison purkin keittiön kaappiin ruuanlaittoa varten.

Männäviikon torstaina ohjelmaksi oli suunniteltu Korkeasaarta. Ajattelin, että nyt olisi oiva hetki testata kookosöljyä aurinkovoiteena. Jäin suihkun jälkeen tuhertamaan kylppäriin öljypurkin kanssa. Näillä keleillä öljy oli varsin juoksevaista, joten se levittyi helposti - liiankin helposti. Öljyä sormiin tarttui vain pieni määrä kerralla ja siitäkin osa pisaroi sormenpäistä suoraan lattialle. Aikani tuherrettua sain kuin sainkin lihakseni öljyttyä. Tulos: Liukas kroppa, liukas lattia, öljytahraiset alusvaatteet ja imelä aasialaisen ruuan ällöhaju iholla. Not exactly my cup of tea. Painelin takaisin suihkuun ja jynssäsin saippualla öljyt pois iholtani.

Kurkkasin vielä yltä päältä niljakkaaseen "kosmetiikkaöljypurkkiini". Siellä kellui ällöttävää nukkaa ja vaaleita ihon kappaleita kuin lumisadekuvussa. Tämä siis yhden ainoan rasvauskerran jälkeen, millainenkohan purkki olisi useamman kerran jälkeen. Purkki sai lähteä saman tien autaammille öljymaille. Pysyttelen tästä lähtien tavallisissa aurinkorasvoissa ja käytän kookosöljyä vain ruuanlaitossa.

Jos ekohippituotteiden käyttöliittymä on näin surkea, niin maailma jää kyllä pelastumatta.

Herra Snaabeli

Mikä kesä tähän saakka! Kyllä loma tekee hyvää!



Tänä kesänä minulla ei ole ollut mitään suuria suunnitelmia, ihan vaan vähän lähimatkailureissuja, ja muuten olen tehnyt ihan sitä mitä vaan huvittaa. Varmaan juuri sen vuoksi olemme saaneet pitkään roikkuneita asioita tehtyä, muun muassa 23 kuukautta roikkuneet listat ja kynnykset ovat nyt paikoillaan, ja vuosi sitten hankittu verhokangas on surautettu valmiiksi. Myös pitkään keskeneräisenä killunut Herra Snaabeli tuli vihdoin valmiiksi paistattelemaan sohvalle ystävänsä Smirnoffin seuraksi.

Korallia vai Carilloa?

Korallinen kasaribiisi on soinut päässäni sitten Vilman viime postauksen - että kiitosta vaan :D Tässä korallin vaihtariksi vähän Carillon punaista.

No, enivei, paras tapa taltuttaa korvamato on hyökätä suoraan sitä kohti, ja siksipä duunailin muhkean kesäranneketjun koralleista. Koru mätsää mukavasti taustalla näkyvän Luciano Pavarotti -tyyppisen huivin kanssa.

Kävin eilen alennusmyynneissä etsiskelemässä kesävaatteita, ja tulin siihen tulokseen, että joko kaupoissa ei oo mitään kivaa tai sitten en vaan osaa ostaa kesävaatteita. Eli tää(kin) kesä mennään accessoraisaamalla tylsiä t-paitoja huiveilla ja rannekoruilla. Ja tässä vielä vähän lohdutusta kesävaatekriiseilyyn.

Polttarikoruja

Osallistuin eilen tyylikkään prinsessahenkisiin polttareihin. Olin tehnyt morsiamelle samanhenkisen rintarossin kuin mitä Ruotsin hovin naiset pitävät Nobel-juhlissa. Vickanin ja Madden rosseissa on Kalle-Kustaan kuva, joten tässä morsiamen rossissa oli myös hänen isänsä kuva. Melkein voisin ottaa itsellenikin tuollaisen meidän isukin passikuvalla. Rossi on tehty rihkamasormuksesta, sekalaisista korun osista, silkkinauhasta ja hakaneulasta.

Itse osallistuin tapahtumaan vierailevana starana; pidin nimittäin polttariporukalle korukurssin. Morsian teki papuketjusta rannekorun ja muu porukka pujotteli itselleen helmikorun. Aikaa touhulle oli varattu pari tuntia, mikä oli juuri sopivasti. Morsian sai kokeilla hopealangan veivaamista, lenkkien sahaamista, ketjun punomista ja lopulta kiillotusta - ja lopputulos oli huikean hieno! Polttariväki ei vaikuttanut kovin traumatisoituneelta ja oli tämä kiva debyytti opellekin.

Älä kokeile tätä kotona: laktoositon jogurtti

Minulla on reseptikirjassani mielestäni ihan hyvä jogurtin ohje:

1,5 litraa maitoa

1-2 dl maitojauhetta

1 prk bulgarian jogurttia

ripaus suolaa

Keitä puolet maidosta. Sotke muut aineet keskenään. Sekoita keitetty maito kylmiin aineisiin. Anna seoksen seistä huoneenlämmössä 8-9 tuntia. Kääri kulho froteepyyhkeeseen. Jäähdytä jääkaapissa syömislämpöiseksi.

Tein jogurttia viimeksi noin kymmenen vuotta sitten, ja muistan siitä tulleen ihanan pehmeän makuista ja jonkin verran lohkeavaa. 

Vaan tällä kertaa ei mennyt niinku Strömsössä. Nimittäin kun rupesin kauhomaan valmista kylmää jogurttia aamiaiskulhooni, huomasin rakenteessa olevan jonkin pahasti pielessä: jogurtti oli venyvää, vähän niin kuin hitaasti juoksevaa kumia. Oheinen kuva selittää rakennetta hieman. Ja huomaathan, kuvassa en kaada jogurttia kauhasta pois, vaan tuo kaikki tavara jäi roikkumaan kauhan pohjasta.

Kemisti taloudessamme päätti selvittää, mistä limaisuus johtuu, ja kohta löytyikin selitys: Jogurtoitumisprosessissa oleellista on maitosokerin käyminen maitohapoksi, ja se on se mikä tekee jogurtista paksua ja lohkeavaa. Ja minä kun olin tehnyt tämänkertaisen jogurttiviritelmän laktoosittomasta maitojuomasta ja vähälaktoosisesta maitojauheesta. Eli eipä tainnut olla liiemmin maitosokeria läsnä tässä kemiallisessa reaktiossa, minkä vuoksi seos jäikin tuollaiseksi liisteriksi. Harakoille meni.

Siispä: jos meinaat tehdä jogurttia, tee se tavallisesta maidosta. Sama pätee kaiketi viiliin.

Method Putkisto 30 päivän teho-ohjelma

Työkaverini opiskelee päivätyönsä ohella Method Putkisto ja MP Pilates -opeksi. Eräänlaisena harkkatyönään hän piti sekalaiselle työporukalle Method Putkisto -syvävenytyskurssin, joka kesti toukokuun ajan. Ohjelmaan kuului 3 ohjattua venytyskertaa viikossa ja 1-2 kotiläksyharjoitusta per viikko.



Method Putkisto on siis suomalaisen liikuntagurun, Marja Putkiston kehittämä (ja pitkälle kaupallistama) syvävenytysmenetelmä, jonka idea perustuu jotakuinkin seuraavaan (tai siis näin minä sen ymmärsin): Se, että kroppamme liikkuu, on pääasiassa luiden ja lihasten yhteistoiminnan ansiota - lihakset liikuttavat luita, ja sitä myöten koko akka liikkuu. Jos lihakset ovat kireitä ja lyhyitä, niin liikkuvuus kärsii. Monissa tapauksissa lihaksen pitäisi olla pidempi kuin vastaava luun pätkä, jotta jäsenemme pystyisi liikkumaan kunnolla. Siksi lihaksia tarvitsee venyttää.

Miten syvävenytys sitten eroaa tavallisesta venytyksestä? No, tavallinen venytys ottaa usein vain pintalihaksiin ja toisinaan jopa niveliin. Syvävenytyksessä ajatuksena on päästä käsiksi pintalihasten alla oleviin lihaksiin. Syvälle pääsemisessä oleellista on tietysti itse venytysliike ja sen pitkä(kin) kesto, mutta myös hengitys, keskivartalon tuki ja liikkeeseen keskittyminen - jotka olivat minulle tuttuja juttuja joogasta.

30 päivän teho-ohjelma oli aika rankka, mutta myös kiva. Ensimmäisellä viikolla pään ja kasvojen hermoja särki, kun lihakset alkoivat heräillä ikiroudastaan. Toisella viikolla olin energinen kuin Duracel-pupu ja minua janotti koko ajan. Kolmannella viikolla olo oli jo tosi ryhdikäs, liikkuva, ja huomasin nukkuvani tosi sikeästi. Neljäs viikko meni vähän plörinäksi muiden kiireiden vuoksi - mutta nyt ohjelman jälkeen huomaan kroppani olevan koukussa venyttelyyn.

Mitattaviakin tuloksia tuli: taivun eteen ja kummallekin sivulle jonkin verran enemmän kuin kuukausi sitten. Käsien liikkuvuus oli myös parantunut, mikä kertoo jäykkyyksien hellittämisestä rintalihaksissa, hartioissa, lavoissa ja kyljissä. Hengityskapasiteettini oli pysynyt samana. Mutta suurin ero näkyi lantiossa (josta väheni ohjelman aikana 4 cm) ja reidessä (- 5 cm) - mikä tarkoitti sitä, että farkut, jotka olin ostanut hiukan nafteina, sujahtivat ihan nätisti jalkaan.

Joku voisi kyynikkona sanoa, että "toi on kuule nestettä eikä läskiä, mitä oot menettänyt". Niin varmasti onkin - mutta itse koen, että minulle suurempi ongelma onkin ollut nesteen kertymisestä johtuva turvotus eikä niinkään perinteinen läskiylipaino. Ja summa summarum, jos unohdetaan sentit, niin ainakin sain hyvän olon, ryhdikkäämmän fiiliksen ja sikeämmän unen.

Takaisin Karjalaan

Teimme viime viikonloppuna retken luovutettuun Karjalaan.



Matkasuunnitelmamme oli Ensosta rajan yli, sitten Antrea, Kirvu, Räisälä, Käkisalmi, Lahdenpohja, Jaakkima ja viimein Sortavalaan yöksi. Todellisuudessa koukkasimme vielä ennen Käkisalmea Sakkolaan, sillä menomatkalla pääsimme odotettua sujuvammin rajasta yli. Toisen päivän ohjelmassa oli juoksuhautojen tonkimista Kollaalla, ja sitten takaisin Suomen puolelle Värtsilästä.


Näimme paljon väsähtäneitä taloja.


Ajoimme monia huonoja teitä.


Söimme eväitä Kirvun kirkolla. Isän puolen suku on Kirvusta.


Eväitä syödessämme lammas liittyi seuraamme.


Elementtirakentaminen oli pop neuvostoaikana.


Matkan varrelle osui lukematon määrä hautausmaita, tässä suomalainen sellainen kaikessa koruttomuudessaan.
Venäläisellä hautausmaalla jokaisella haudalla on vainajan kuva ja paljon värikkäitä muovikukkia. Jokainen hauta on ympäröity aidalla, ja aidan sisäpuolella on tuoli ja joskus myös pöytä. Haudalle tullaan sitten istumaan ja muistelemaan vainajaa. Ja juomaan votkaa hänen muistolleen.


Sakkolassa Vuoksi virtasi vapaasti ilman patoamista. Minua betoni-insinöörinä kiinnosti tietysti erikoinen rantatörmän vahvistamistyyli. Voihan sitä ontelolaattaa noinkin käyttää.


Vuoksen kalakojuja.


Yleisöpuhelin, joka toimi NMT-verkossa.


Käkisalmen linna.


Aiheellinen varoitus linnan muureilla.


Sateinen näkymä Laatokan salmiin Kurkijoella.


Jaakkiman kirkko sisältä.


Jaakkiman kirkkoa. Tämä oli poltettu muistaakseni 90-luvun alussa.


Ortodoksikirkon kunnostusta. Ilmeisesti kirkko oli muuttumassa sinisestä keltaiseksi.


Utelias mummo oven raossa. Valtaosa näkemistämme ihmisistä oli joko vanhuksia tai lapsia. Mikä tietysti kuulostaa biologisessa mielessä aika hassulta.


Neuvostoarkkitehtuuria.


Sininen auto.


Huuhanmäen varuskunta-alueen ruokala. Tänne äitini isä tuli ennen talvisodan alkamista. Katto oli ollut kunnossa vielä 2002.


Sama ruokala sisältäpäin.


Väinämöinen Sortavalassa. Taustalla Suomen Pankki.


Yövyimme Sortavalan seurahuoneella.


Osa rakennuksista oli ihan ok:sti säilyneitä.


Apteekkari Jääskeläisen hieno talo.


Bussipysäkit olivat milloin minkäkin mallisia, mutta aina sinisiä.


Silta ja pato Läskelässä. Ei tehnyt mieli nojata kaiteeseen.


Sininen penkki.


Juoksuhautoja ja korsunpohjia Kollaalla. Ukkini taisteli Kollaalla talvisodassa.


Venäläisten sotilaiden muistomerkki/hauta Kollaalla.


Hervoton korvasieni. Tämä (ja muut korvasienet) minun oli kerättävä mukaani.


Majatalo jossain Sortavalan ja Värtsilän välillä. Tarjolla oli tuoretta pullaa ja raparperipiirakkaa.


Majatalon pihassa oli koira, joka kuulemma haukkuu vain venäläisiä. Mene ja tiedä. Meitä se ei haukkunut.

Kiitti letuista

Minusta tuntuu, että alan pahasti hippiytyä. Tai marttaantua. Kävin nimittäin tänään keräämässä nokkosia. Ja se oli vieläpä aika kivaa (positiiviseen fiilikseen vaikutti varmasti se, että tajusin ottaa hanskat ja sakset mukaan nokkospuskaan). Keräsin nokkoset kertalaakista puhtaana, eli jätin varret ja huonot osat suoraan metsään.



Kotipihaan lampsiessani keräsin vielä irtopisteet naapurin mummoilta, sillä heistä oli ihanaa, että nuoretkin hyödyntävät metsän antimia. Tosin sitä olen miettinyt, että kuinkahan kauan minusta enää on nuorten lipun kantajaksi, tässä on kuitenkin jo neljäs kymmen kovaa vauhtia menossa...



Kotona sitten huljuttelin saalistani vedessä ja ryöppäsin kiehuvassa vedessä 8 minuutin ajan. Keskeytin ryöppäämisen kaatamalla kylmää vettä nokkosten päälle lävikössä, jonka jälkeen surautin lehdet tehosekoittimen läpi. Puolet vihreästä möhnästä päätyi lettutaikinan sekaan ja puolet pakastimeen.



Kääräisin lettujen sisään savustettua nieriää (ostin kokonaisen savukalan ja keitin luut ja nahkan kalaliemeksi - toinen todiste uhkaavasta marttaantumisesta), Manchego-juustoa, rucolaa, creme fraichea ja mustaa pippuria. Ruokajuomaksi raikasta alea tai kuivaa valkoviiniä. Aika toimiva yhdistelmä. Vaikka rehellisyyden nimissä täytyy kyllä tunnusta, että en osaisi erottaa itse tehtyä nokkoslettua pinaattiletusta. Vaan hyvää oli siltikin.

Kuolaviltti

Uusin kummilapsemme sai tänään nimen. Ristiäislahjaksi hommasin perinteisen kummilusikan, mutta kaikkien kummilasteni tulee saada ristiäislahjaksi myös jotain itse tehtyä. Niinpä operaatio kangasvaraston pienennys pääsi taas vauhtiin.



Tämmöinen kuolaviltti siitä sitten tuli. Ompelin siis toppakangasta tuohon pandan ja kukan ääriviivojen kanssa yksiin, ja takapuolelle keittiön verhoiksi ostettua (mutta ei koskaan ikkunoihin päätynyttä) Ikean kangasta. Siinä kelpaa kummipojan köllöttää - ainakin niin kauan kunnes hän oppii kierähtämään viltin päältä pois.

Note to self: tällaiset yhden tilkun tilkkutäkit ovat ihan riittäviä minulle. Meikäläisen mittaus- ja saumanvarakurilla ei kannata lähteä yhtään monimutkaisempiin tilkkutöihin.

Koukussa piirtämiseen

Viime aikoina olen kanavoinut lähes kaikki luovuuden puuskat piirtämiseen. Voi vitsit että se on vaikeaa! On jotenkin hirveen hämmästyttävää, miten paljon esimerkiksi nenässä on tavaraa vielä sierainten alla. Tai miten erilaisia valoja ja varjoja kasvoille lankeaa. Ja että silmämuna on oikeasti pallo, ei mantelin muotoinen. Ja että leuan ja aatamin omenan välillä on ihan hirveästi tavaraa. Ja miten paljon nahkaa ihmisen naamassa on!