Äidin kasvimaalla

Saan usein sunnuntaiaamuisin leivontapuuskan, yleensä liikoja etukäteen suunnittelematta. Se taas tarkoittaa ankaraa soveltamista, jotta resepti saadaan mätsäämään ruokakaapin sisältöön. Niin tänäänkin.

Viime viikonloppuna Mamán harvensi yrttitarhaansa muutamalla raparperin varrella, jotka minä sain mukaani. Raparperipiirakka oli siis leipomista vaille valmis. Ajattelin tehdä piirakkapohjan jotakuinkin seuraavalla reseptillä:

2 kahvikuppia piimää

2 kahvikuppia sokeria

2 munaa

150 g voita

4 tl leivinjauhetta

1 tl soodaa

noin 4 dl vehnäjauhoja

Ensin oli vaikeuksia löytää kahvikuppia. Minä kun oon tällainen 80-luvulla syntynyt en-edes-tiedä-mitä-pullamössö-on-sukupolven edustaja, niin minähän juon kahvini mukista, enkä todellakaan omista mitään Myrna-sarjaa. No, ruukkuyrttikuppini pelastivat tilanteen.

Sitten tajusin, että eihän miulla ole piimää. Hapanta maitoa (sur mjölk, bäst före 25.5.2010) olis kyllä ollut, mutta ehkä piirakan henget eivät arvosta tällasta käännöshuumoria. Korvasin siis piimän maustamattomalla jogurtilla.

Sokeri loppui ekan kupillisen jälkeen. Onneksi kaapin perukoilla oli ruokosokeria jostain aiemmista mojito-kokeiluista. Paketti oli teipattu siihen malliin, että se oli selviytynyt muutosta viime syksynä. Paketin kyljessä luki "sokeri säilyy lähes ikuisesti", mikä oli musiikkia korvilleni.

Loppuohje menikin sitten ihan mukavasti, paitsi että jauhoja en vaivautunut mittaamaan. Luotin siihen, että ranne tunnistaa, milloin taikina on riittävän paksua. Ja hienosti muistin laittaa raparperitkin taikinan päälle. Tein vielä piirakan päälle murunökkerön voista, ruokosokrusta ja vehnäjauhoista. Ihan hyvä torttu siitä tuli, vaikka vähän tuli taas sählättyä.

Olen tiedostanut, että tämä blogi on viime aikoina lipsahdellut ruokablogin puolelle. Vaan minkäs teet - kässäilyinspiraatio voi silloin tällöin olla jonkin aikaa kadoksissa, mutta syödähän ihmisen täytyy.