Mutta keikka oli kyllä hyvä! Meidän paikoilta Madonna näytti hiukan Lego-ukkelia suuremmalta, mutta niinkin kaukaa show oli kyllä ihan vaikuttava: Voguen käsiliikkeet, tanssipotkut ja tausta-screenin visualisoinnit olivat näyttäviä sekä kaukaa katsottuina että sivu-screenien lähikuvissa.
Vaikka show oli näkemisen arvoinen, niin laulut olivat kuitenkin aika kliinisiä. Vain La Isla Bonita ja You Must Love Me olivat minusta sellaisia, joissa oli oikeasti fiilistä ja joista tuli vähän kanan väreille. Tai siis kanan lihalle ja kylmille väreille.
No näyttikö se mamma friikiltä? Jonkin verran, joo. Seuraavassa kameleonttimuutoksessa Madonnan täytyy ehkä jo keksiä jotain peittävämpää käsiinsä kuin ne pienet hanskat. Skittarevittelyjen lähikuvissa ranteiden kohdalla nimittäin näkyi jotain, mitä reisilihaksista ja kiristetyistä kasvoista ei nähnyt: Madonna on lähempämänä eläkeläistä kuin opiskelijatyttöstä. Tai ehkä mamma Madonna voisi heittää hanskat pois. Ei tiskiin mutta pois. Ja pliis, Madonna, älä kiristä naamaasi enää enempää - koita pitää businekset siinä jamassa, että ihmisille jää päälimmäisenä mieleen musa ja show eikä överi-kirurgia.
2 kommenttia:
Hyviä huomioita. Me oltiin niin kaukana, etten kyllä pääse sanomaan mitään minkään kireydestä, paitsi äänen, hahhaa. Mutta biisivalinnat ois tosiaan saaneet olla ihan jotain muuta. Mutta oli se tietty silti ihan näkemisen/kokemisen arvoista. Miten esimerkiksi niin iso yleisö edes pystyy olemaan niin hiljaa...
Joo, ja aika jännä valinta oli esim. se Into the Groove sellaseks yleisönlaulatusbiisiks. En oo yhtään yllättynyt, ettei jengi laulanut sitä mukana - aika harva varmaan osaa sen sanoja.
Lähetä kommentti